Century Media

Moonspellin elämä ei ole helppoa. Kun bändin kaksi ensimmäistä laajalti arvostettua levyä – Wolfheart ja Irreligious – yhdistivät gootinmakuista black metallia moniin vaikutteisiin, otti kolmantena pitkäsoittona vuonna 1998 julkaistu Sin/Pecado valtavan harppauksen kokeellisen ja huomattavasti koneellisemman gootin puolelle. Samalla yhtyeen fanipohja meni melkolailla uusiksi. Seuraava vuosi antoi soundillisesti vielä kaoottisemman ja synkemmän, mutta ehdottomasti nerokkaan The Butterfly Effect –lätyn, jolla musiikilliset matkat ihmemaahan kävivät kaikkein kiivaimmiksi. Kuten arvata saattaa, ryhmälle tuli tästä hyvästä kuraa niskaan sankokaupalla. Tuolta kaikkein kaiummaisimmasta laboratorionsa nurkasta Moonspell aloitti hivuttautumisen kohti riisutumpaa ja perinteisempää toteutusta. 2001 päivänvalon nähnyt Of Darkness And Hope otti jo etäisyyttä outoihin kosketinkuvioihin, äkkivääriin sovituksiin ja arvaamattomiin käännöksiin. Tuo uutukaisellakin jatkuva virtaviivaistaminen on ikävä kyllä pahemman kerran keskinkertaistanut ennen niin rikkaasti ja ennakkoluulottomasti uutta luoneen ryhmän.

In And Above Men aloittaa levyn lupaavasti, rumpali Mike Gasparin vaihdellessa tempoa hitaasta nopeaan ja takaisin, Fernandon karjuessa ja matalalta mouruavien kitaroiden kuiskiessa väliin viekoittelevia kaikujaan idän suunnalta. Suoraan edellisestä jatkuva From Lowering Skies heijastaa kuvia Sin/Pecadon vaaraa uhkuvasta, koneellisesta maailmasta päästen lähelle alkuperäisen idean lähteitä. Ylijäämäraidalle maistuva Everything Invaded kierrättää edellisen levyn ideoita, saamatta niistä juuri mitään irti – tämä biisi on vain yksinkertaisesti sävelletty jo liian monta kertaa. Sama ilkeä liiallisen tuttuuden tunne vaivaa myös The Southern Deathstylen tusinagootti synkistelyä, jonka lyriikatkin ovat jo melkoista klisetystä. Akustisella kitaralla ja pisara/kaikuluotain efektillä käynnistyvä, pääosin rauhallinen Antidote antaa uutta virtaa toivon kipinälle, vaikkei mitään ihmeellisen uutta peliin tuokaan. Samoin rauhallinen Capricon At Her Feet kuulosti muutamalla ensikuuntelulla todella heppoiselle tuulentuvalle, mutta aikaa myöten sävellyksen seinät kävivät lujiksi ja katto kantavaksi. Ainoastaan liiallisesti venytetty loppu syö (tässäkin tapauksessa) muuten vahvaa kappaletta.

Miltei seitsenminuuttinen Lunar Still saakin sitten lähes nukantamaan ensimmäisten kolmen ja puolen minuutin aikana, jolloin siihen asti hiljaisessa biisissä ei tapahdu yhtään mitään. Kun äänivallin räjäytys viimein tapahtuu, huomaa nopeasti että kappaleessa ei taaskaan tapahdu juuri yhtään mitään. A Walk On The Darkside uusiokäyttää vuorostaan säälittä edellisten kahden albumin materiaalia, eikä oikein pysty perustelemaan olemassaoloaan. Reippaammalla poljennolla laukkaava Crystal Gazing on kauan kaivattu ikkuna raikkaammin hengittäviin maisemiin, ja kun biisiin on eksynyt vielä pari hyvää koukkuakin nostaa se loppupuolen tasoa mukavasti. Päätöskappaleesta As We Eternally Sleep On It on selvästi yritetty rakentaa elämää suurempaa lopetusnumeroa – ja hemmetti soikoon, yhtye miltei onnistuu saavuttamaan tavoitteensa. Mukavasti goottirockaava mammutti ei juutu ennen kuin vasta hieman liiaksi venytetyssä lopussa.

Mitäpä tästä voisi vielä sanoa?
Moonspell näyttää hylänneen monivivahteisemman ilmaisun, suoremman ja perinteisemmän linjan saadessa yhä enemmän tilaa. Tämä on suuri sääli, sillä pidin todella paljon niistä kaikkein oudoimmista – ja samalla rikkaimmista – seikkailuista. Portugalilaisnelikko jatkanee kuitenkin valitsemallaan reitillä kuten aina, huolimatta muitten huuteluista. Vaikka Antidote on selvästi välityö, on se myös seuraava askel tuntemattomalla tiellä joka voi johtaa, etenkin Moonspellin tapauksessa, ties minne.