23.06.2005
Tämänvuotinen Provinssirock oli suurten Yhdysvaltalaisten raskaamman musiikin esittäjien sävyttämä tapahtuma. Kun näistä pääesiintyjistä jokainen oli vielä sieltä kaikkein värikkäimmästä päästä, otti Provinssirock tietoisen mutta hallitun riskin. Niin Nine Inch Nails, Marilyn Manson kuin Slipknot toivat muassaan juhlaan sangen metallisen sävyn. Ehkä hieman liiankin metallisen, saattoivat jotkut sanoa. On kuitenkin hyvä muistaa, että em. artistien lisäksi esiintyjäkaartin ulkomaalaisvahvistuksiin kuuluivat mm. latinoreggaeta soittava Chileläinen Gondwana, Tanskalainen pop-rock orkesteri Mew, Norjalainen folkrockia tarjoava Gåte, rockin todellista ilosanomaa levittävä Ruotsalainen Moneybrother sekä englantilainen pop-rock jätti The Tears. Kotimainen tarjonta noudatteli pitkälti näitä samoja linjauksia, eli painopiste oli lievästi raskaammassa musiikissa.
Käytössä oli jälleen viiden eri esiintymislavan systeemi, jossa hajautuksella ja porrastuksella pyrittiin välttämään pahimmat sumput sekä kansainvaellukset. Suurimmat nimet esiintyivät joko kentän laidalla olevalla Päälavalla, tai valtavankokoisessa NYT-teltassa, joka pystyi sulkemaan sisäänsä kerralla huomattavan määrän festariväkeä. Tämä jättikokoinen suljettu tila auttoi luomaan isompienkin esiintyjien keikoilla intiimiä tunnelmaa, joka usein jää tämänkaltaisissa massatapahtumissa puuttumaan.
Ison teltan välittömässä läheisyydessä kohosi reilusti pienempi Rytmi-teltta, ja saaren puolelta löytyi luonnollisesti Saarilava. Näillä kahdella pienemmällä estradilla nautittiin huomattavasti välittömämmässä ilmapiirissä lähinnä ”keskikokoisten” nimien soitannasta. Saarilavan läheltä löytyi esiintymispaikoista pienikokoisin ja nimeltään eksoottisin. Zanzibariksi nimetty pikkuestradi vastasi festivaalien marginaalisemmasta annista, toimien virkistävänä ikkunana aivan toisenlaisiin musiikillisiin maailmoihin.
Aikataulut olivat monessa kohdin armottomia, sillä usein musiikki raikui kolmessa paikassa yhtä aikaa. Juhlaväki jaksoi kuitenkin kiertää lavalta toiselle uskollisesti, mutta pienemmät nimet kärsivät tästä väistämättä lähes joka käänteessä. Monesti kun suuremmalla lavalla alkoi toiminta pienemmän lavan edusta kävi äkkiä harvemmaksi, samoin keikkojen alussa oli usein runsaasti tilaa kun isommat nimet soittivat vielä toisaalla. Aivan pahoja päällekkäisyyksiä ei silti onneksi ollut, ja useimmiten kyseessä oli porrastuksen ansiosta vain osittainen päällekkäisyys.
Provinssirockin ehkä suurin yksittäinen etu on se tietty ”Provinssi-henki”, joka vallitsee tämän Suomen suurimman festivaalin yllä vuodesta toiseen. Tuosta mukavasta festivaalivieraasta saatiin nauttia tänäkin vuonna, eikä pahempia järjestyshäiriöitä sattunutkaan. Kolmen päivän aikana juhlijoita laskettiin olleen yli 60 000, joten tätä voidaan pitää kaikin puolin hienona saavutuksena. Esiintyjiä oli perjantaina ja sunnuntaina, kumpaisenakin viisitoista kappaletta. Lauantaina ohjelmaa oli taas niin runsaasti, että päivän tapahtumista kertova juttu piti hajauttaa kahteen eri osaan.
Miinuksia jaettaessa esiin täytyy nostaa ravintola-alueet, ja se ikuinen ongelma – eli juomajonot. Jonotus-säännöt ja hyvät tavat tahtoivat unohtua monelta, kun omaa tuoppia sai jonottaa välillä tolkuttoman kauan. Pahimmillaan myyjiä oli kiireisessä paikassa kaksi kappaletta, jolloin jonot muuttuivat suppiloiksi. Valitettava asia oli myös penkkien ja istumapaikkojen vähyys pienemmillä ravintola-alueilla, mikä pisti juhlijoiden kekseliäisyyden usein koetukselle. Toisaalta henkilökunnan kokonaisvaltainen ystävällisyys, palvelualttius ja hyväntuulisuus saivat moiset ongelmat tuntumaan usein sangen vähäpätöisiltä.
Kun plussat ja miinukset laskee yhteen jää vuoden 2005 Provinssirockin saldo kuitenkin reilusti plussan puolelle. Ohjelma oli jälleen riittävän monipuolinen, ja yllätysnimiäkin löytyi taas ilahduttavasti. Tälle festivaalien konkarille onkin hyvä toivottaa pitkää ikää ja hyviä säitä vastakin.
Mika Roth
