Provinssirockin lauantai – osa 2

Toisen tyttörockibändin, Gore Gore Girlsin, tilalle buukattu chileläinen reggaepumppu Gondwana näytti miten kunnon roots-reggae saa ihmiset hyvälle tuulelle. Yksi Etelä-Amerikan suosituimmista ja tunnetuimmista reggae-kokoonpanoista heitti loistavan keikan Rytmi-teltassa lauantain alkuillasta. Menossa oli roima annos vauhtia bändin parin viikon takaiseen Maailma Kylässä -festivaalin klubikeikkaan verrattuna. Tällä kertaa rytmi ei saanut haaveilemaan raukeista iltapäivistä hiekkarannoilla, vaan ennemmin kuumasta sykkeestä Karibian yössä.

Seitsemäntoistavuotias Gondwana pohjaa reggaensa portugalin ja espanjan kielisiin aatteellisiin sanoituksiin ja kahdeksanhenkisen kokoonpanon monipuoliseen soundiin. Torvisektio on usein rytmimusiikin sielu, niin se oli tälläkin kertaa. Hyvässä reggaessa on usein jotain yhteisöllisyyttä ja hyvää mieltä rakentavaa. Letkat kiersivät telttaa koko keikan ajan ja vaikka ulkona oli kuumaakin kuumempi, jengi teltassa olisi varmasti jatkanut bailaamista aamuun asti. Mahtava keikka chileläisiltä sympaattisilta rastahemmoilta.

Maskiremmi Slipknot saapui paikalle hieman vajaamiehisenä, sillä yhdeksiköstä puuttui toinen perkussionisti Shawn. Tämä ei kuitenkaan estänyt bändiä heittämästä keikkaa, ja vielä hemmetin energistä sellaista. Slipknot tuntui aivan kuin hyökkäävän yleisön kimppuun heti ensi sekunneista lähtien, ja yhtyeen ainoa paikalla ollut perkussionisti Chris pyrki käyttämään myös Shawnin vapaaksi jättämiä rumpuja. Tämä oli tosin haasteellista sillä skrätsääjä Sid tuntui nauttivan vapaaksi jääneen patterin päällä pomppimisesta. Sid tuntuikin täysin itsesuojeluvaistottomalta loikkiessaan lauteilla kaiken mahdollisen päältä kaiken mahdollisen päälle.

Keikka eteni raskaan lanauksen merkeissä, vokalisti Coreyn raa’an laulun ja rumpali Joeyn ilmiömäisen tykityksen noustessa suurimpaan asemaan. Puolessavälissä settiään Slipknot järjesti myös yhden kummallisimmista tapauksista, mitä Provinssirockin historiasta löytyy. Aluksi Corey pyysi kaikkia niitä, jotka ovat riittävän hulluja menemään kyykkyyn. Alkuhämmennyksen jälkeen selkeästi suurin osa väestä oli kuin olikin kyykyssä. Seuraavaksi Corey pyysi että kaikki hyppäävät yhtä aikaa ilmaan kuullessaan ”jump the fuck up!”, ja näin myös tapahtui. Lienee turha sanoa, että näky oli ainutlaatuinen.

Slipknot tarjosi faneilleen mäiskettä koko rahan edestä, ja siinä sivussa muille ihmeteltävää pitkäksi aikaa. Mustissa haalareissa esiintynyt ja esiintymislavansa pentagrammeilla koristanut bändi on uhonnut useaan kertaan lopettavansa lähiaikoina, toisaalta retkue uhosi Coreyn suulla tulevansa vielä takaisin Suomeen. Toivottavasti herrat nollasta kahdeksaan pyörtävät lopettamispuheensa ja jatkavat keikkailua vielä seuraavat 50 vuotta, sillä tällaiselle showlle on aina tilausta.

Zacharius Carls Groupille taisi käydä samalla lailla kuin usealle muullekin pienemmillä lavoilla soittaneille bändeillä. Keikan alussa suurin osa yleisöstä oli ihmettelemässä päälavan möykkää, mutta loppupuolella myös sympaattinen Zanzibar-lava veti jengiä hieman kevyempään, mutta ei kovinkaan helppoon musiikkiin. Zacharius Carls Groupilta on aiemminkin nähty vakuuttavaa esiintymistä, mutta tällä kertaa se sai yleisön täysin puolelleen. Anteeksipyytelemättömällä otteella ääntään ja kitaraansa kohteleva Ossian on itse bändin sielu. Mahtavan voimallinen esiintymistyyli, persoonallinen laulutapa ja usko omaan musiikkiin tekee yhtyeestä omanlaisensa indie-bändien joukossa. The Doors -vaikutteisia rockbiisejä väännettiin Pietarin Eliaksesta ja muista mahtimiehistä tyyliin His A Man. Loistavat keikat saivat tässä erinomaista jatkoa, mutta mitä seurasikaan The Mars Voltan aikana -muutama tajunnan räjäytys lisää...

The Mars Voltan keikka jakoi festareilla mielipiteet tiukimmin kahtia. Faneille ja muille diggareille se tarjosi ehdottomasti Provinssirockin parhaan keikan. Muu festarikansa karkoitettiin lavan läheisyydestä heti ensimmäisen kappaleen aikaan, joka kesti vaatimattomasti lähes 40 minuuttia. Muut biisit olivat vähän inhimillisemmän mittaisia ja kuultiinpa jopa uuden levyn sinkkubiisi The Widow. Bändi soitti kuitenkin täysin omilla ehdoillaan ja hyvä niin. The Mars Volta todisti keikallaan, että se tekee mitä tekee rakkaudesta musiikkiin, ja lavaesiintyminen oli yksinkertaisesti ihailtavaa katseltavaa. Varsinkin paristo-pupun lailla liikkuvan laulaja Cedric Bixler-Zavalan ja kitaristi Omar Rodriguez-Lopezin antautuminen musiikin vietäväksi oli lumoavaa katseltavaa. Yleisö vaipuikin transsiin ja seurasi lumoutuneena suu auki keikkaa, jonka kuluessa sellaiset epäollennaisuudet kuten aika ja paikka hävisivät. Teltasta poistuikin läjä ihmisiä, jotka keikan jälkeen hehkuttivat ystävilleen kyllästymiseen asti, kuinka vitun hyvä The Mars Volta oli ollut.

Lauantai-illan hämärtyessä koitti yksi juhlien suurimmista ja odotetuimmista hetkistä, kun Against All Gods kiertueellaan oleva shock-rockin ja neo-glam rockin messias Marilyn Manson otti päälavan tunnin ajaksi haltuunsa. Mansonin supertähteys oli helposti tunnistettavissa ensinnäkin siitä sähköisestä hermostuneisuudesta ja levottomuudesta, joka hallitsi yleisöä odotuksen aikana. Tämän lisäksi tietysti se, että kansaa oli odottomassa todella runsas määrä, kertoi jotain tapahtuman luonteesta ja merkityksestä.

Viimein hämärän jo laskeutuessa aluksi hiljainen, mutta nopeasti voimistuva intro lopetti odotuksen. Tumma esirippu valahti alas paljastaen estradin ja ensimmäinen varsinainen kappale, The Love Song, pyörähti käyntiin. Täysi helvetti oli välittömästi irti – niin lavalla kuin yleisönkin joukossa. Manson ei missään vaiheessa heittänyt ainuttakaan välispiikkiä, ja kommunikoinnista yleisön kanssa vastasivat ainoastaan iso screeni lavan taustalla, Mansonin helposti tulkittavat ja voimakkaat eleet, sekä tietenkin itse kappaleet. Näin keikassa oli tietynlaista outoa näytöksen tuntua. Biisilista oli reilusti uuden Lest We Forget kokoelmalevyä mukaileva, eikä sen ulkopuolelta tainnut soida kuin viimeisenä kuultu Antichrist Superstar.

Kosketinsoittaja M. W. Gacyn soitin oli tällä kertaa hirttopuusta roikkuvan keinun muotoinen, ja herra antoikin tuttuun tyyliinsä soittimelleen kovaa kyytiä koko setin ajan. Ainakin tämän kiertueen ajaksi yhtyeeseen kiinnitetty kitaristi Mark Chaussee tuntui istuvan ryhmään hyvin, ja samoin rumpuihin loukkaantuneen Ginger Fishin tilalle tullut entinen Nine Inch Nails mies Chris Vrenna vähintäänkin täytti paikkansa patterin takana. Tätä kirjoittaessa Vrennan mahdollinen jääminen tuolle tontille on vielä epäselvää. Basisti Tim Skold jaksoi niinikään rellestää läpi setin, ja kun soittokin oli vielä napakkaa ei huomattamista löytynyt.

Yhtyeen kolme suurta lainabiisiä soivat jokainen vuorollaan, ja Personal Jesus, Tainted Love sekä Sweet Dreams (Are Made Of This) saivatkin väkeen reilusti liikettä. Näiden lisäksi mOBSCENE, Disposable Teens, The Dope Show, The Nobodies ja The Beautiful People huudattivat yleisöä kunnolla. Viimeisenä kuultiin jo edellä mainittu Antichrist Superstar, jota ennen taustakangas peitettiin musta-puna-valkoisilla salamalipuilla, ja estradille kannettiin suuri puhujakoroke. Tuolta korokkeelta Manson sitten julisti sanottavansa ja kun biisi loppui, loppui myös koko keikka täysin varoittamatta. Näin oltiin saatu todistaa Mansonin näytös, joka ei jättänyt varmasti ketään kylmäksi – tavalla tai toisella. Settilistasta jäivät puuttumaan debyyttilevyn helmet Lunchbox, Dope Hat ja Get Your Gunn, joista ainakin jonkun olisi voinut hyvin mahduttaa mukaan, mutta eipä kai kaikkea voi kerralla saada.

Osittain päällekkäin Marilyn Mansonin kanssa soittaminen, ja ekstaattisiin tasoihin nostaneen The Mars Voltan jälkeen esiintyminen, eivät antaneet parasta mahdollista paikkaa ”nyki-skenen” edustajalle The Braverylle. Varsinkin, kun suurin osa niistä, jotka keikkaa tajusivat tulla katsomaan, taisivat odottaa heikompaa painosta The Killersistä, Interpolista ja The Strokesista. Vaikka odotukset olivat hieman kyseenalaiset, veti The Bravery isossa teltassa kelpo suorituksen. Musiikissa löytyi sen verran omaperäisyyttä ja koukkuja, että keikan jaksoi katsoa kokonaan ja jopa innostua viisikon meiningistä. Esiintymisessä sinänsä ei ollut mitään vikaa. Pääosassa kun olivat mustatukkaiset pillifarkkuihin ja nahkatakkeihin sonnustautuneet rock-kundit, jotka näyttivät nauttivan enemmän starailusta kuin itse soittamisesta. Kuten jo usealla keikalla, meno parani loppua kohden, jengiä saapui paikalle lisää ja New Yorkin kunditkin taputettiin encorelle.

Omassa kotikaupungissaan esiintyvä Kuolleet Intiaanit sai kunnian sulkea esityksellään toisen festivaalipäivän suuren esiripun. Yön hämärän laskeutuessa näytös sai alkaa, ja Rytmi-teltta muuttui heimon käsissä surrealistien seurahuoneeksi. Keväällä ilmestynyt Puuluuranko levy on pitänyt yhtyeen kiireisenä, mutta Provinssi-yössä Intiaanit pystyivät silti vaivatta välttämään rutiinin eltaantuneen maun. Settilista muistutti reilusti Kipsarin keikan vastaavaa, mutta show oli huomattavasti runsaampi – kiitos isomman estradin. Näihin kuviin ja tunnelmiin olikin hyvä päättää monipuolinen päivä, joka oli tarjonnut reilusti ihmeteltävää.

Jatka tästä Provinssin sunnuntaihin

Mika Roth, Nelli Korpi, Kari Koivistoinen

Kuvat: Mika Roth