Kuolleet Intiaanit, Elinvoima, Kumous

Viimein koitti se ilta jolloin Kuolleet Intiaanit lopettivat pitkäksi venähtäneen keikkataukonsa. Tämän kovasti odottamani tapauksen lisäksi Kipsarin lauantai-ilta tarjosi myös kaksi muuta yhtyettä. Näistä Kumous kuulosti bändin sivuilta lataamieni biisien perusteella ihan mukiinmenevältä live-esiintyjältä. Illan kolmas yhtye Elinvoima osoittautui ennakkoon hieman mystisemmäksi tapaukseksi. Kumouksen tavoin se on kotoisin Helsingistä ja soittaa rockia, siihen tietovirta sitten loppuikin.

Saavuin Kipsarille hyvissä ajoin puoli kymmenen maissa, ja paikka tuntuikin aluksi aivan käsittämättömän tyhjälle. Eipä kuitenkaan syytä huoleen, sillä ensimmäisen orkesterin aloitellessa soittoaan kymmenen maissa kaikki istumapaikat olivat jo käytössä, ja väkeä virtasi paikalle jatkuvasti lisää. Tätä väestönlisäystä jatkuikin sitten tasaisena aina viimeisen setin alkupuolelle asti, jolloin tupa oli jo pullollaan.

Illan elävän musiikin tarjonnan aloitti neljän miehen muodostama Kumous, joka ei nimestään huolimatta saanut aikaiseksi ainakaan tällä kertaa mitään sen kummempaa yleismaailmallista räjähdystä. Alkuun yhtyeen soittamaan suomenkieliseen rockiin, tai suomirokkiin – ihan miten vaan, ei tahtonut oikein päästä sisälle. Pääpaino biiseissä oli selvästi sanoituksissa, mutta kun lyriikat kajahtivat eetteriin sen verran epäselvästi ettei niistä ottanut tolkkua, menetti moni kappale varmasti tehojaan. Soundit olivat muutenkin alkuun hieman tukevat, ja erityisesti basisti Aksun soitto tuntui nousevan aivan liikaa pintaan. Tämä taas söi laulua ja toista kitaraa pahemman kerran. Muutaman biisin jälkeen laulaja/kitaristi Koukku vaihtoi kitaraansa, samalla myös soundit loksahtivat balanssiin. Ja hep, nythän se keikka alkoikin vähän niin kuin uudelleen alusta.

Jälkipuoliskolla toinen kitaristi Janne heitti enenevissä määrin stemmoja sekä lyhyitä lauluosuuksia, ja herrain lauluäänet sopivatkin sen verran hyvin yhteen että moista ideaa voisi käyttää vastaisuudessa enemmänkin. Setin jälkipuolisko oli myös muuten alkupuolta selkeästi parempi, biisit kun tuntuivat olevan vain yksinkertaisesti paljon laadukkaampia. Mikäli setti oltiin rakennettu kronologisesti yhtyeen tuotannosta, ovat pullat hyvin uunissa. Nimiä biiseille en osaa sanoa, sillä lähes kaikki kappaleet spiikattiin tyyliin; ”ja seuraava biisimme kertoo...”, enkä nyt satu omistamaan yhtyeen tallenteita. Lopussa tarjottiin vielä bändiesittely joka paljasti että laulaja/kitaristi Koukku onkin itseasiassa Ismo Alanko. Hmm, yhdennäköisyys on silmiinpistävän vähäistä, mutta ei sitä tiedä...

Kumouksen keikka lyötiin lukkoon ilman sen kummempia encoreita ja seuraavana estradin valloitti Elinvoima. Nelihenkinen melodista suomenkielistä rockia pienellä punk-vivahteellakin vääntävä kombo pisti heti alkajaisiksi kunnon tuuletuksen päälle. Laulaja/kitaristi saatteli kulmikkaan komealla laulullaan ilmoille lyriikoita, jotka olivat paikoin hyvinkin puhuttelevia. Lisääntynyt syke ja elinvoima saivat myös yleisössä aikaan enemmän liikehdintää, intotuipa muutama kuulija oikein bilettämään kunnolla orkesterin tahdissa.

Elinvoiman eläväisestä runttauksesta ja iskevistä sanoituksista nousi moneen otteeseen mieleen se alkuaikojen rosoisempi ja vaarallisempi Apulanta, joka jo aikoja sitten hautautui markkinavoimien alle. Nytkään biisejä ei paljoa esitelty, mutta erityisesti Paperijeesus, Kipinä ja Elinvoima (olivatkohan nimet tuollaisia?) iskivät todella kirpeästi. Lisäksi encorena soitettu, Tony Halmeelle pitkähkön välispiikin kera omistettu, Idiootti pisti tanssijalkaan vipinää.

Elinvoima pääsi tällä kertaa yllättämään puskista. Sävellyksissä, sanoituksissa sekä hetkittäin sovituksissakin, oli sen verran runsaasti ensiluokkaisia ideoita, että menestyksen povaaminen yhtyeelle ei ole mielestäni millään tavoin perustelematonta. Osa biiseistä oli vielä hieman raakilemaisia, mutta hyvillä jäljillä tässä ollaan. Pistetään nimi mieleen.

Seinäjoen oudoin heimo, Kuolleet Intiaanit sai siis kunnian päättää illan, ja kellon lyödessä kahtatoista lavalla olikin käynnissä jälleen kiihkeä roudaus. Miksauspöytäkin vaihtui, samoin valaistusta rukattiin reilulla kädellä. Näin estradi muuntui hitaasti Intiaanien punaisesta, mustasta ja valkoisesta rakentuvaksi näyttämöksi. Tämä valmistelu sai myös väen nousemaan tuoleiltaan ja miehittämään verkkaisesti lavan edustan.

Odottelu sai viimein päätöksensä kun komeasti punamustaan sonnustautunut yhtye marssi yleisön halki lauteilla, otti soittimensa ja starttasi kahdeksan kuukauden tauon jälkeen ensimmäisen näytöksensä. Setti käynnistyi varsinaisesti uuden Puuluuranko levyn toisella biisillä Sisään-Ulos-Sisään. Tästä eteenpäin seurattiinkin hetki kyseisen levyn järjestystä kun seuraavana soivat Joku joka, O.L.I.P.A.K.E.R.R.A.N. sekä Tulen keskellä pistivät väkeä ojennukseen. Soundit toimivat heti alusta asti hyvässä tasapainossa ja muuten moitteetta, mutta laulajan käyttämä megafoni ei tahtonut alkuun tehdä yhteistyötä mikrofonin kanssa. Tämän lyhytikäisen teknisen murheen ikävin puoli oli se, että osa sanoista meni luonnollisesti vähän ohitse.

Välispiikkejä ei (tietenkään) esitetty missään vaiheessa, mutta vokalisti Ilmari Tuulenhalkoja löysi kyllä riittämiin muita keinoja kommunikoida yleisön kanssa kappaleiden välissä ja niiden aikana. Eikä herra oikein tahtonut pysyä yhtämittaisesti kahta biisiä kauempaa lavalla, vaan teki lyhyitä retkiä juhlaväen keskuuteen. Alkuun osa eteen pakkautuneesta yleisöstä tuntui olevan hieman hämillään tästä voimakkaasti vaihtelevasta käytöksestä, mutta nopeasti tietty kollektiivinen yhteisymmärrys syntyi sanattomalla sopimuksella. Intiaanit olivat näin saavuttaneet ensimmäisen tavoitteensa ja aivojen massavapautus normaaliuden kahleista oli alkanut.

Uutta levyä käytiin siis lävitse kappalejärjestyksessä. Joitain raitoja oli jätetty pois ja sinne tänne oltiin ripoteltu puolestaan biisejä aiemmilta julkaisuilta. Ne tekevät sitä itsekseen ep:ltä mukaan oli kelpuutettu mielestäni kyseisen kiekon parhaat rallit Asioita toimittelin sekä Olet surrealisti, eikö niin. Tulen keskellä sinkku tuli soitettua kokonaan, kun ”b-puolen” hitaasti kiihtyvä purkaus Ensimmäinen antiteesi sai päättää loistavan keikan kakonofisella finaalillaan. Illan yhdeksi kohokohdaksi on laskettava myös David Lynchin elokuvat mieleen tuova, jo nimensäkin puolesta oudosti keinuva Keinu pihaa keinuttaa. Uskomatonta kyllä kipale toimi livenä vielä monta astetta paremmin kuin levyllä – ja studioversiohan on siis jo itsessään silkkaa tappoa.

Levyllä välinumeron kaltaiseksi kuriositeetiksi jäänyt Lintu/Ilma/Kala kasvoi niinikään liveversiona huomattavasti. Tämä kolmiäänisesti laulettu/huudettu manaus enteili, kuten levylläkin, kappaletta Kukaan ei voi elää ilman aivoja, paitsi hullut joka puolestaan taisi saada yleisön tällä erää voimakkaimpaan liikkeeseen. Kun keikan loputtua ämyreistä soitettiin vielä lopetusmusiikiksi Verhon taakse kappaleen vaimeaa melodiaa, tuli yhtyeen uusi albumi käytyä paria raitaa vaille kokonaan lävitse.

Mihinkään järjettömyyksiin tai väkinäiseltä tuntuvaan turkkailuun yhtye ei sortunut missään vaiheessa, vaikka sellaista olinkin hieman pelännyt ennen keikkaa. Kipsarin illassa itse musiikki sai nousta pääosaan ja muu mahdollinen touhu lavalla ja sen ympärillä vain tuki musiikkia. Näin illasta muodostuikin kokonaisuutena todella ainutlaatuinen näytös, jonka tulen muistamaan aivojeni sopukoissa vielä silloinkin kun olen jo kuollut mutta liikun yhä pitkin maisemia.

Teksti ja kuvat: Mika Roth