Pienet

Sinkkubileet, toukokuu 2005

14.05.2005

Singlet saattavat olla radiosoittoa lukuunottamatta katoava luonnonvara, mutta edelleen ne ovat hyvä tapa pitää faneja hereillä odoteltaessa uutta pitkäsoittoa. Tämän kevään aikana Desibeliinkin on kantautunut aimo kasa näitä yhden tai parin biisin lirpakkeita, joita toimittajakuntamme on tähän koosteeseen analysoinut. Vahvassa osassa vaikuttaa hiphop, mutta myös metallisempaa ilmaisua löytyy toukokuun bileistä. Musiikin monipuolisuuden takia useampi toimittajamme on syventynyt lyhytjulkaisuihin, jotta artistit saisivat mahdollisimman asiantuntevaa huomiota osakseen. Jatkossa sinkkukoosteita tehdään tarpeen mukaan eli riittävän määrän arvosteltavaa kamaa ollessa koossa. Tämä tietysti saattaa aiheuttaa joittenkin singlejen arvioiden ilmestymisen jopa pitkäsoittojen jälkeen, mutta se lienee pienempi paha kuin materiaalin ohittaminen kokonaan?

Blossoms: Get Laid / Slide

Semifinalissa rytisi kunnolla 13.4.05, kun tämä Salon seudulle juurensa juontava viisikko julkaisi uuden singlensä. Poppoo tekee jatkuvasti arvokasta myyrän-/pohjatyötä heittäen toinen toistaan vallattomampia keikkoja, laittaen itsensä totaalisesti likoon. Tuloksena on show-biletysmeininkiä, jota on ilo paitsi kuunnella, myös katsella. Jonkinlaista läpimurtoa suomalaisessa groove-skenessä luulisi pikku hiljaa tapahtuvan tälle yhtyeelle...

Blossomsin ongelmat tällä mediumilla liittyvät nykyään allekirjoittaneen tapaan harrastaa varauksetointa hehkutusta aina kun bändistä on kyse. On jopa vihjattu sen taholta, että Desibeliinkin voisi Blossomsista tehdä seuraavan kerran juttua joku muu, niin pojat saisivat edes jotenkin rakentavampaa perspektiiviä... Mutta toisaalta, jos eräskin Eerola sai ylistää vapaasti Nylon Beatiaan, niin kai yhdelle kuusiselle suotakoon tämmöinen pieni Blossoms-perversio.

Nyt julkaistun singlen kappaleet eivät mielestäni edusta Blossoms-materiaalin terävintä kärkeä, mutta ovat oikein sujuvaa rockiin ja skahan taipuvaista perusmättöä. Kesän kynnyksellä 2004 julkaistu, enemmän easy listening- ja karibiadisco-elementtejä sisältävä edellinen EP on ehkä suositeltavampi opus, mikäli maallikko haluaa sukeltaa bändin olemuksen ytimeen. Parhaimmillaan Blossoms on tietenkin keikoilla. Hus!

Miksi hehkutan? Koska Blossomsilla ovat hallussa sekä soittopuoli että piisien teko. Niin moni innokas yhtye kaatuu siihen, että ohjelmisto on pelkkää (omaa) keskivertoa shittiä ilman itseironian häivääkään. Blossoms tarjoaa koko ajan koukkuja, joihin tarttua: olivat ne sitten melodiaa, rytmiä tai meininkiä. Timmeistä biiteistä heijastuu heti, että kukinnot ovat soittaneet kauan yhteen. Etenkin kitaristi Ollin ja basisti Veskun yhteispeliä ja positiivista rutiinia on ilo seurata.

Pitkäsoittoa odotellaan edelleen...

Janne Kuusinen

Ceebrolistics: Aintie

Katusea
Suomihiphopin kokeilevamman osaston uranuurtajat rrimöykk, pijall ja mattip eli Ceebrolistics tekee paluuta. Vielä tänä vuonna päivänvalon näkevää pitkäsoittoa puffataan tällä singlellä, jossa kolmikko jumittelee hyvinkin psy-efektisesti, rauhallisesti chillaillen mutta samaan aikaan painokkaasti nykien. Yli kymmenvuotias yhtye lupaa hyvää Aintien elektrodubillaan tai dub-crunkillaan, miten vain. roopek:n vahvistama sanailu ja Didierin nykivän huomaamaton kitara efektisopassa putoavat meikäläiselle hyvin, vaikka missään nimessä tämä ei mitään helpointa purtavaa olekaan. Jos samoilla linjoilla liikutaan myös pitkäsoittomuodossa, on haastavamman sanailun ja rytmien ystäville tiedossa juhlaa.

Ilkka Valpasvuo

Damn Seagulls: Further & Away

Fullsteam
Damn Seagulls on parin viime vuoden aikana kehittynyt huimaa vauhtia. Uransa alkuvaiheessa bändi luotti kömpelöön ja varsin mielikuvituksettomaan garagerymistelyyn, mutta sen jälkeen on tapahtunut kummia. Once Upon A Time-single oli kaikkein osuvin tiivistymä bändin kulkemasta kehityskaaresta – kyseinen sinkku toi lihaksi kaikki ne median pyörittelemät Springsteen- ja The Clash-vertailut, jotka bändi itse oli sille puoliväkisin syöttänyt. Hienointa tässä ehkä onkin se, että Damn Seagullsien kaltaisen tuoreiden tekijöiden kautta yhä useampi saattaa löytää esim. rikollisesti väärinymmärretyn Springsteenin loisteliaan 70-luvun tuotannon. Uudella Further & Away-seiskatuumaisella sama linja jatkuu ja yllätyksekseni myös lähes samalla tehokkuudella. A-puolen biisi on nimittäin ehtaa a-luokan tavaraa, jossa kekseliäät kielisoitinkuviot (mandoliini?, wahwah) yhdistyvät saumattomasti maanläheiseen urkusoundiin ja todella tarttuvaan laulumelodiaan. Kääntöpuolen What’s The Point on ihan kelvollinen ralli, mutta eipä juuri sen enempää. Tiivistetysti voi sanoa että, ”jos Once Upon A Time herätti mielenkiinnon, tämän sinkun myötä bändin One Night At Sirdie’s -pitkäsoitosta tulee pakkohankinta.”

Jari Jokirinne

Jolly Jumpers: Suki Suki

Dull City
Fleimareista tutun Jude Jutilan liityttyä Jolly Jumpersiin on bändin linja luonnollisestikin muovautunut aiempaa rokkaavammaksi. Livetilanteessa tämä mikstuura varmasti toimiikin hyvin, mutta levytettynä itseäni miellytti enemmän bändin vanha, pelkistetympi ja rauhallisempi meininki. (Tyrnävä on yksi kaikkien aikojen kotimaisista suosikkiäänitteistäni, joten siihen tulee automaattisesti myös tätäkin sinkkua verrattua.) Jollyt rokkaavat kieltämättä hyvällä draivilla, mutta lisäpotkusta huolimatta Jollyjen paahto on erityisesti avausraita Suki Sukilla ihmeen junnaavaa. (Itse asiassa luulin ensi kertaa sinkkua kuunnellessani, että levarini neula oli jämähtänyt pyörimään samaa uraa uudestaan). Kakkosveto Pittsburgh Paranoid on jo selvästi värikkäämpi esitys ja antaa osviittaa siitä, että ehkä Suki Suki oli vain satunnainen hutilyönti – niitähän tapahtuu myös bändeistä parhaimmille.

Jari Jokirinne

Moses Hazy: Keep The Change

Kahdella piensoitollaan ainakin minut vakuuttanut torniolaisretkue Moses Hazy tarjoilee maukkaan, kahden varsinaisen ja yhden piiloraidan singlekokonaisuuden, jossa tutut 70-luvulle kumartavat rock-elementit loistavat. Pianolla, puhaltimilla ja irtonaisen groovella ja jopa letkeällä rokkisvengillä juokseva kuusikko ihastuttaa etenkin nimiraidan mukaansa tempaavalla jamittelumeiningillä. Riku Rousun rennossa vaakalennossa kiireettömän oloisesti tiputtelema laulu ei nouse sen kummemmin soiton eteen tai yläpuolelle vaan kokonaisuus tekee asioita yhdessä. Vaikka tämä ei aivan edellisen eepeen hiteille vedä vertoja, on tällaisen raidan soittaminen taatusti nastaa ja se kyllä välittyy myös kuulijalle. Fonisti Pekka Tuomen käsialaa oleva Joe Is Going Down on enemmän tuollainen blues-tarina, jossa musiikki toimii vain maalaamassa tunnelmia. Käheän tumma kuiskaus käy vuoropuhelua korkeamman puheen kanssa aika synkän uhkaavissa tunnelmissa. Piiloraitana hetken hiljaisuuden jälkeen soi vielä jazzahtava fiilistely suoraan kuusikon hyvin varustellulta leirinuotiolta. Saluunapiano on mainio. Pitkäsoittomuodossa Moses Hazyn debytointia sopii odottaa innolla, sillä pullat ovat hyvin uunissa ja taitavat jo jammailla pellillä.

Ilkka Valpasvuo

Nailbat: Pointless

Promokuva hämää, sillä Nailbat ei soitakaan raskasta metallia tai alavireistä doomia. Sen sijaan yhtyeen uusin ja järjestyksessään kolmas julkaisu (demo ja ep ennen tätä promo-singleä) sisältää yllättävän sävykästä ja monipuolista vaihtoehtorokkia. Punk- ja grunge-vaikutteet ovat vuosien saatossa jääneet yhä enemmän taka-alalle, mutta sen sijaan 90-luvun flanellipaitojen musiikilliseen ilmaisuun ja muotokieleen suuresti vaikuttaneen Pixiesin merkitys kuuluu ainakin singlen nimiraidalla. Varsinkin silloin kun vokalisti Mikko Heikkinen yltyy maaniseen kirkumiseen. Disconnected kuulostaa geneeriseltä 90-lukuiselta raskaalta alternativelta Soundgardenin tylsimpien biisien tapaan. Ilmavampi Parasites parantaa menoa tuoden mieleen Nirvanan ja The Smashing Pumpkinsin. Demomaisen tuhnuinen tuotanto hiukan häiritsee kuuntelunautintoa, mutta soitto- ja laulupuoli tuntuvat olevan kaikin puolin kunnossa.

Marko Ylitalo

Ritarikunta: Ei enempää, ei vähempää

Monsp
Suomihopin grand-old-maneiksi saatteessa nostetut Ritarikunnan jätkät tavoittelevat uutta pitkäsoittoa toukokuuksi. Ennakkomausteena faneille tarjoillaan keikkamuistoja läpikäyvällä videoinstallaatiolla ja rumpu-bassosti kumealla instrumentaali-bonuksella varustettu sinkkulohkaisu. Chyden ja HP:n sanailulla laiskasti nykivä varsinainen ralli jää vain hivenen puolivillaiseksi perusräpätykseksi, vaikka taustat kulkevatkin mukavan hilpeästi ja nukkumisvalmisteluja tekevät sanoitukset ovat ihan vinkeitä. Tarpeellinen koukku uupuu...

Ilkka Valpasvuo

Steen 1 feat. Saimaa: Samaa uudestaan

Monsp
Steen1 nostatti debyyttilevyllään Salaliittoteoria ansaittua kiinnostusta hivenen kulahtaneissa suomihoppipiireissä. Vihaisen yhteiskuntakritiikin vastapainoksi Steen osaa myös rentoutua ja rätväillä. Näissä tunnelmissa pyörii Saimaan (Tehari-Matin proggis) kanssa toteutettu Samaa uudestaan, josta sinkulla kuullaan neljää eri versiota. Varsinainen biisi letkeilee viinatilityksien parissa melko aurinkoisissa tunnelmissa. Iskelmällinen kerto hymyilyttää. Celtic Froström: Lievä disko huijaus –remix ei sen kummemmin biisin perustunnelmaa muuta, ehkä hiukan kiivaammin edetään. Pjvm –remix puolestaan vetää meiningin efekti-kikkailuksi, DJPP taas panostaa remiksaajien itsetehostukseen ja koneilevaan synkistelyyn. Versioista varsinaisesta jäi meikäläiselle paras maku suuhun. Ei mikään 100% vihaa ja väkivaltaa -tasoinen hitti, mutta ihan kelpo nakit silmille –rentoilu kuitenkin.

Ilkka Valpasvuo

Sunride: Waiting For The Grace

People Like You
Jyväskylässä vuonna 1996 perustettu Sunride ei ole niitä bändejä jotka kyselevät ja leijuvat. Ei, tämä viisikko rokkaa tiukalla groovella ja menevillä melodioilla. Niin stonerin kuin riffirockin parissa puuhaillut viisikko ei ole hylännyt menevää särörokkia myöskään tulevalta The End Justifies The Means -pitkäsoitolta lohkaistulla Waiting For The Gracellä. Hikeä ja potkua biisissä riittää, mutta saatteen päinvastaisesta väitteestä huolimatta biisin kerto ei ainakaan minua repäise mukaansa. Kieltämättä bändi on onnistunut tämän biisinsä kohdalla potkun lisäksi myös melodisuudessa, silti kaipaisin hivenen lisää vaihtelua keitokseen. Kakkosraitana Sunride versioi kotimaisen riffirockin legendan Xysman We Just Came Inside -jyrää. Hyvinhän tuo paahtaa, mutta tuoko uudelleenversiointi biisiin sen kummempaa lisäarvoa, se onkin ihan eri kysymys se? Hyvää potkuahan tämä sinkku lupaa pitkäsoitolta.

Ilkka Valpasvuo

Swallow The Sun: Forgive Her...

Firebox
Jyväskyläläinen Swallow The Sun, joka käväisi debyyttilevynsä tiimoilta Desibelin valokeilassakin, on syyskuussa julkaisemassa toista albumiaan. Tämän sinkun perusteella raskas raahustus doomin kalmaa huokuvissa maisemissa jatkuu, ja yhtye on kehittynyt etenkin soundillisesti. Kotamäki murisee sanottavansa yhä extra-raa’alla tyylillä, kauniin melankolisen melodian pyörittäessä biisiä 9 minuutin ajan. Yhtyeen tunnusomainen kitarasoundi on pysynyt myös ennallaan, ja kuusikielinen vastaakin pääasiassa rakentelusta. ”B-puoli” tarjoaa coveriversion Candlemassin hienosta Solitude kipaleesta. Lainalla laulut hoitaa Reverend Bizarren Albert, jonka puhtaampi tyyli sopii hyvin kappaleen henkeen. Tämän sinkun perusteella tuleva albumi on täyttä ristirautaa, voi kunpa syksy jo tulisi pian...

Mika Roth

Ultramariini: Hämmästyttävä muuttuva poika

M.dulor
Pitkään odotetulta Ultramariinin toiselta levyltä Kevään ja kesän tähtikuvioita on ensimmäiseksi singlemaistiaiseksi poimittu Hämmästyttävä muuttuva poika. Yhtyeen musiikki sen sijaan ei ole muuttunut hämmästyttävästi vaan biisi kuulostaa siltä, miltä uuden (tai vanhan) Ultramariini-biisin voisi kuvitellakin kuulostavan – modernilta, kuulaalta, melankoliselta 2000-luvun kitarapopilta, joka ottaa huomioon traditionsa. Aikalaisista verrokeistaan Liekin ja Wojciechin välimaastoon sijoittuva Ultramariini sekoittaa Manic Street Preachersin intensiivisyyden Rauli Badding Somerjoen romanttisuuteen. Öhöm.

Juuri ja juuri olemassa -debyyttilevyn (2003) ystäville biisi toiminee loistavasti, ja tuntuukin siltä että se on lohkaistu mahdollisimman turvallisesti pitämään jo saavutetut fanit tyytyväisinä, ja yhtye ihmisten muistissa ja radioiden soittolistoilla. Ei saa käsittää väärin, sillä itse pidin Ultramariinin debyyttiä yhtenä 2000-luvun parhaista suomenkielisistä rock-levyistä. Uusin single vain on hiukan ennalta arvattava ja yllätyksetön – ei kuitenkaan missään nimessä huono. Toisaalta miksi korjata, jos se ei ole rikki – ei kai uusiutumista voi automaattisesti pitää yli puoli vuosisataa vanhan rock-musiikin lähtökohtana, itseisarvona tai vaatimuksena. Jos et ole aikaisemmin Ultramariinia kuullut, niin tässä kappaleessa ovat kaikki yhtyeen peruselementit kohdallaan. Odotukset uutta albumia kohtaan eivät ainakaan vähene.

Marko Ylitalo

Lukukertoja: 14038