Monsp

Suomen rikostilastojen valossa suomenkielisen ”gangstaräpin” olemassaolo saattaa kohottaa kulmakarvoja monella taholla. Itse olen jo muutamia vuosia ehtinyt odotella ensimmäisen kotimaisen tyytymättömän ja vihaisen sanailijan ponnistavan lähiöiden pohjilta levylle ja julkiseen keskusteluun. Steen1 –nimellä debyyttilevynsä julkaissut Steen Christensen on tämän "anarkistisen ja lakia halveksuvan" musiikinlajin kotimainen esitaistelija, vihainen ja sanavalmis yksinhuoltajaisä Itä-Helsingistä. Sanansaattajan kotipaikka ei ole yllätys. Ja sen "gansterismin" korvaa Steeniä tarkemmin kuunneltaessa pikemminkin kantaaottavuus.

Okei, ensifiilis oli, että Ei saatana, ei kai tämä tyyppi oikeasti aio nostaa tuota muutaman vuoden takaista poliisintappajaa johonkin sankarin asemaan. 2000-luvun Robin Hood, no höpö höpö. Mutta ei, vaikka mies onkin keskustelua herättääkseen ottanutkin alter egokseen kyseisen rikollisen nimen, ei Steen omien sanojensa mukaan hyväksy poliisien tappamista. Silti levyllä kuulee vaadittavan kuolemaa Ville Itälälle, paneteltavan poliisia pahemmaksi murhaajaksi ja väkivaltafriikiksi kuin niitä ihania Itä-Helsingin pikkukelmejä ja niin edelleen. Kovempiin tauteihin kovemmat lääkkeet, ikäväähän se on mutta nykypäivää. Steenin versio poliisien toiminnasta kuullaan 100% vihaa ja väkivaltaa -raidalla, vastapainoa Poliisi-Teeveelle. Steenin mukaan koko Itä-Helsinki vihaa sinistä miestä. Väkivallan kauttahan niitä asioita kannattaakin alkaa ajamaan... Muistakin aiheista levyllä riittää vihaisen miehen tilityksiä, osa vedetään yli, osa herättänee ihan tarpeellista keskustelua. Pikku PiriHuoran apea tarina huumemaksujen hoitamisesta pillulla sun muusta mukavasta huumeisen biletyksen jälkeisestä arjesta on todellisuutta, vaikka Steenin tyyli tuoda tarinaa vaikuttaakin lähinnä halveksuvalta. Vittua levyn vuodatuksissa riittää, radiosoitossa kuultaisiin monta peräkkäistä PIIP –efektiä.

Levyn musiikillisesta puolesta ei ole paljoa sanottavaa hiphop-vetojen osalta, perussettiä, jonka päälle voi höpöttää. Ei sen ihmeellisempää. Steen ja Liukas Lipevä keskittyvät Steenin painottaman sanallisen sisällön esiintuomiseen, ei taustoilla hienostelemiseen. Väkivallan ja huumeiden täyttämässä maailmassa ennen aikojaan seurasta poistuneesta toverista kertova Jarden Träkki avaa ovia levystä hehkuvan vihan lähteisiin. Vitun hyvät ystävät ei mee ampumaan itteensä. Tyly ja moraalinen tarina kuullaan Vitut susta -raidalla, jossa köyhä varastaa köyhältä. Suomenkielisen tilityksen lisäksi Yaviksen englanninkieliset sanailut vierailevat Confessions Of A Corporate Rapperillä, muutenkin muutamalla raidalla kuullaan Steenin lisäksi muita Itä-Helsingin purevia ja haukkuvia suunpieksijöitä. Levyn päättävä akustinen kitaranäppäilyballadi Näkymätön Mies todistaa Steenin osaavan kertoa kantaansa myös perinteisemmällä tyylillä ja koskettavalla otteella.

Steen ihmettelee suomalaisen nykyhiphopin sisällöttömyyttä, hänen mielestään musiikin pitää herättää ajatuksia ja ottaa kantaa. Näihin tavoitteisiin Salaliittoteoria toki pääsee, mutta pääseekö Steenin kantaaottavuus julkiseen keskusteluun vihaisen miehen tilityksiä tukevalla hiphopilla, se on toinen asia. Valikoivalla kuuntelulla levystä saattaa saada kuvan lain halveksumisesta, machoilusta ja Itä-Helsingin hehkuttamisesta. Kaikkea muuta, eli asunnottomuutta, luokkajakoja, syrjäytymistä ja niin edelleen. Hyviä asioita keskusteluun nostettavaksi, mutta eivät ne taatusti tule muuttumaan vittu –vahvisteisen avautumisen kautta. Uskoisin Steenin ajavan Itä-Helsingin asioita taatusti Tony Halmetta avarammalla näkemyksellä, jos panostaisi järjestelmän sisäiseen vaikuttamiseen eikä koko järjestelmän vastustamiseen. Siihen asti mies saa purkaa tuntojaan vaikka musiikkiin, mutta kuuntelukokemuksena Salaliittoteoria ei silti suurempia viehätä. Asian ajaminen on hyvä asia, foorumi on väärä. Lähiöistä löytynee silti halukkaita kuulijoita.