12.05.2005
Varsinais-Suomesta kotoisin oleva Light Underwater lataa konevetoista goottirockia, jossa englantilainen ja saksalainen tyyli yhdistyvät uniikilla tavalla suomalaiseksi laatutuotteeksi. Äskettäin uuden ep:n julkaisseen yhtyeen perustaja ja primus motor Mikael Salo vastaili kysymyksiini, kun kävimme läpi bändin historiaa ja taustoja. Koska tiesit että haluat tehdä musiikkia ja onko jokin tietty artisti/yhtye vaikuttanut tuohon päätökseen?
Aikaisemmassa yhtyeessäni kaikki osallistuivat biisien tekoon, ja paikoitellen onnistuttiinkin ihan mukavasti, ainakin triokokoonpanolla soitetun thrashin puitteissa. Yhtye lopahti sittemmin ja kaverit siirtyivät power metallin soittamiseen, itse jättäydyin kelkasta kokonaan.
Kuuntelin tuohon aikaan paljon Paradise Lostia, Type O Negativea ja Sisters of Mercyä. Alkoi kiinnostaa tehdä musaa joka olisi sinne päin, mutta kuitenkin oman kuuloista tavaraa. Koneiden antamat mahdollisuudet kiinnostivat myös. Triossa on omat rajoituksensa, nyt ne vähenivät reippaasti.
Light Underwater syntyi käsittääkseni joskus milleniumin tienoilla?
Näin on. Kypsyttelin ajatusta omasta yhtyeestä varmaan vuoden ajan, ennen kuin aloin katsella kamoja konemusan soittoon ja kysellä kavereilta, kiinnostaisiko auttaa yhtye liikkeelle. Nimi Light Underwater oli valmiina ennen ensimmäistäkään kappaletta.
Kävit ymmärtääkseni taannoin Berliinissä, olitko kenties hakemassa musiikillisia virikkeitä?
Biisit olisivat jatkossa täynnä "Ein Beck's, bitte" ja "Tiergarten. Umsteigen!" -lyriikoita, jos olisin varta vasten ollut vaikutteita hakemassa. Toivottavasti mitään tämmöistä ei tule tulevaisuudessa tapahtumaan edes alitajuisesti. Iso kaupunki, paljon meneillään koko ajan. Goottiklubeja, indubileitä, fetissijuhlia, absinttibaareja, keikkoja...
Mikä Berliinissä sitten oli parasta?
Parhainta on vaikeaa nimetä, mutta ainakin mieleenpainuvin oli Berliner Medizinhistorisches Museum, kotoisammin "tölkkimuseo". Hyllytolkulla purkkeihin säilöttyjä sisäelimiä, vesipäitä, sikiöitä, vesipäisiä sikiöitä, tatuoitua ihoa, epämuodostumia. Lisäksi pääkalloja, hammaslääkärin tuoli 1920-luvulta ja antiikkisia leikkausvälineitä. Kierroksen jälkeen puistonpenkillä istuessa oli jotenkin outo olo...
Kuinka kuvailisit Light Underwaterin musiikkia henkilölle joka ei ole koskaan kuullutkaan koko yhtyeestä?
Helpoimmalla pääsee kun kertoo soittavansa raskasta goottirokkia, joka on jonkin verran koneistettua. Kännissä taas väitän Luwin kuulostavan siltä, että Depeche Mode ja Iron Maiden tekevät biisit, Eldritch (Sisters of Mercyn vokalisti) laulaa, Metallica soittaa ja Ministryn saundit. Kuvaus nousee ihan eri tasolle, jos ollaan pellit...
No onko Light Underwater enemmän yhden henkilön visiosta kumpuava projekti kuin "oikea" yhtye?
Samantyyppinen oikea yhtye ja visio kuin esimerkiksi Danzig. Muut soittajat vaikuttavat lopputulokseen todella paljon, mutta biisit tulevat pääosin yhden ja ainoan despootin aivoituksista. Muiden ideoita kuitenkin kuunnellaan ja otetaan onkeen, eli mistään hillittömästä tyranniasta ei ole kyse.
Jokaisella Light Underwater julkaisulla näyttää olevan myös oma järjestysnumeronsa. Uusin On the Road Into Oblivion on toiselta nimeltään Vol 5 ja pari vuotta sitten julkaistu The Last Days of Disco on saanut lisänimen Vol 4. Onko Strychnine Domine siis Vol 3 ja vuonna 2002 päivänvalon nähnyt Vincristine Vol 2? Entä missä on Vol 1?
Periaatteessa numerointi menee näin. Käytännössä on helpompaa puhua omista levyistä numeroilla kuin niiden mahtipontisilla nimillä. Volume 1 on olemassa vissiin kahdeksana kappaleena enää. Se on niin tolkutonta paskaa että oksat on pois vaikka puolelta Siperiaa kun lätyn laittaa piipittämään. Luwin ideana oli aivan aluksi naittaa yhteen hardcore-tekno ja raskas industrial. Kitarat jyystäisivät ja melodiat olisi tehty raudan kilinän sämpleistä. Hieno idea sinänsä, mutta jotenkin vesitimme sen matkalla, ekasta tulikin lähinnä Commodore 64 -pelimusaa. Kokemus karttuu, mutta vähän kerrallaan.
Uusin ep On the Road Into Oblivion ilmestyi siis vastikään, vieläkö olet tyytyväinen lopputulokseen, vai joko punakynä on tehnyt merkintöjä biisien ylle?
Toistaiseksi olen ihan tyytyväinen - suureksi osaksi siksi, että sai paskan pois työn alta ja mielestä. Ekat pari päivää lättyä kuunnellessa tuli soiteltua ilmakitaraa aika reippaasti, joka on aina hyvä merkki. Vasta vuoden kuluttua huomaa, josko skeida sittenkin haisee jossain. Tuntuu, että paras ja tasapainoisin setti biisejä tähän astisista.
Kyseisen ep:n kansi on aika mielenkiintoinen, siinähän on kuva nähtävästi kamikaze-lentäjistä? Onko kannella jotain tiettyä syvällisempää/poliittista viestiä?
Kyllä, kamikazet ennen lentoa. Tyly kuva, joka heijastaa tuota unholaan menemistä. Tosin miehethän pääsivät kuolemansa jälkeen johonkin japanilaisten paratiisiin ja syntyivät uudestaan henkinä tai muina kunkkuina. Poliittista sanomaa kannessa ei ole, eihän musassakaan ole kummempaa vaahtoamista. Ideana oli myös pistää kanteen kuva vilistävistä siittiöistä, mutta niiden tuijottaminen on jotenkin niin helvetin karmaisevaa. Sitä paitsi, yksi onnistuu aina silloin tällöin, vaikka miljardeja painuukin unohduksiin.
Levyn nimi on myös itseironinen, yhtyeitä on lukemattomia, ja sinänsä laadukasta kamaa ilmestyy paljon. Silti vain harva pääsee Donington Parkiin ottamaan pulloja niskaansa, loppujen on tyytyminen vain kulttimaineeseen tai unohdukseen.
Ep:n kappale "Song For The Ferryman" kuulostaa kovin tutulta, onko kyseessä kenties jokin kansansävellys vai mistä tässä on kyse?
Veikkaan, että Ferrymanissa on ainakin paria hymniä sekaisin. Huomasin heti biisin valmistuttua että nyt liikutaan trad-osastolla aika rankasti, ja tutulta kuulosti myös. Kansanlauluissa on usein vaikutteita toisista, vanhemmista kansanlauluista, eli jos on tullut plagioitua, on se tahatonta...
Taannoisessa arviossani nostin kappaleet "Way Back Then" ja "Lisa Marie" muiden edelle, mitkä ovat omat suosikkisi ep:ltä ja miksi?
Nämä kaksi ja The Girl at Arlanda Airport. Way Back ja Lisa ovat kummatkin suoria vetoja, joissa kertsin paikka on pultattu aika selkeästi rakenteeseen, Arlandassa taasen ei ole kertosäkeitä ollenkaan, biisi laahaa ja naapurimaan lentokenttä mainitaan. Ei ihme, että kappaleeseen totuttelu voi muilta kestää.
Arlanda ottaa tavallaan eroa sanoitusjuttuihin, joita goottibändeiltä odotetaan ja joita meillä ei ole koskaan ollutkaan. Jos kerrot soittavasi goottia, väki luulee heti, että laulat sujuvasti hautuumaista tai romanttisesta kärsimyksestä vitullisella intensiteetillä. Arlanda Airportia kuunnellessani ikään kuin näen sen tapahtumat, lentokoneet ja lähtöhallit, eli se tuntuu henkilökohtaisesti läheisemmältä kuin nää selkeimmät goottijutut. Ne ovat kokonaan oma taitolajinsa, joihin ei halua lähteä mukaan.
Entä miltä vanhempien biisien sanoitukset nyt kuulostavat? Omasta mielestäni sanoituksissa oli aiemmin enemmän sarkasmia ja ironiaa...
Nykyäänkin sarkasmia on, mutta ei varmaan niin suoraan kuin ennen. Tietenkin nytkin kehoitetaan Way Back Thenissä naista ampumaan miehensä, jotta seurustelusuhde voitaisiin aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä - ellei sellaista kirjoitettaessa ole kieltä lykätty poskeen, niin sitten ei koskaan. Ironia on ollut alusta asti mukana sanoituksissa jossain määrin, mutta omasta mielestäni aika vakavilla alueilla ollaan suurimmaksi osaksi.
Joskus tietenkin aina ihmetyttää vanhoja sanoituksia lukiessa. Varsinkin joku Letters from Whitechapel Last Days of Discolta pistää aina paikoitellen miettimään, et mitäs tässä taas onkaan tullut tehtyä. Helvetin tosissaan oltiin ja sanoitukset olivat kuin psykopaatin päiväkirjasta. Biisiä tehdessä luin kirjoja Viiltäjä-Jackistä ja muista sarjamurhaajista. Tuloksena studiossa laulettiinkin näkymättömistä hahmoista ja kuolemanjälkeisestä, paremmasta todellisuudesta, johon päähenkilö haluaa ihan hyvää hyvyyttään lähettää porukkaa. Vähemmälläkin leuhuttamisella olisi pärjännyt.
Sanoitukset ovat ehkä selkeytyneet vähäsen alkuajoista, eikä kaikkein tajuttomimpia tajunnanvirtapurkauksia ole päästetty levylle asti. Silloin ne tuntuivat ihan loogisilta, taju hämärtyy joskus.
Laulukielenä on tähän asti toiminut englanti, ja näin tulee olemaan kuulemma vastakin. Entä miten Light Underwaterin musiikki on kehittynyt vuosien ja julkaisujen myötä? Omaan korvaani suunta on ollut metallisemmasta ja koneellisemmasta kohti "rockia"...
Totta, olemme nyt vähemmän koneistettuja kuin mitä ennen, muutosta on ollut koko ajan ja sitä on tapahtunut melkeinpä huomaamatta. Meininki on mennyt tasaisesti kohti perinteisempää soittoa vaikka koneet jyskyttävätkin taustalla. Perinteisempi ote on parhaillaan aika trendikästä, eli siinä mielessä haluaisinkin kääntää taas teollisuushallisaundit kaakkoon ja metallin kolisemaan, mutta minkäs teet. Jokainen levy on sellaisen kuuloinen, miltä silloin halusimme yhtyeen kuulostavan. Nyt se kuulostaa tältä.
Onko kokonaisen pitkäsoiton puristaminen noussut vielä aatoksiin?
Neljän-viiden biisin levynkin tekeminen ja hiominen nauhoitettavaan kuntoon voi kestää kauan, varsinkin jos pitää aikaisempien ideoiden romuttamisesta tasaisin väliajoin. Kahdentoista biisin lätyn tekeminen vaatisi, että siitä tehtäisiin eräänlainen best of. Parhaat biisit neljältä ep:ltä, nauhoittaminen uudelleen tykeimmillä saundeilla ja kaikki samoihin kansiin.
Mitä syntyisi jos saisit käyttöösi tähtitieteellisen summan rahaa ja loputtomasti studioaikaa, vai syntyisikö siitä enää yhtään mitään?
Tehtäisiin tämä best of, julkaisiin se ja ostettaisiin itse koko eka painos listaliikkeistä. Skeida ampuisi heti listojen kärkeen ja olisi paremmat mahikset myydä lättyä jengille kuin, että se olisi jossain hevonhelvetin levyantikan demolaarissa neljällä eurolla keräämässä pölyä. Ostetut levyt voitaisiin myydä taas eteenpäin...
Mistä saat kappaleisiin ideoita ja kuinka nämä ideat muotoutuvat kokonaisiksi biiseiksi?
Teen koneella taustoja biiseihin ja hyräilen päälle englanniksi hakiessani melodiaa. Ne sanat, jotka tulevat ensiksi, määrittävät biisin aiheen ja juonen. Lauluja on tullut Orleansin neitsyestä, Popstars-kilpailusta, Varsovan pommituksista, omista naisjutuista tai niiden aloitusyritelmistä.
Teen demonauhan kotona valmiiksi ja vien bändin tyypeille kuunneltavaksi. Nämä kuuntelevat biisejä ja soittavat ne miten parhaaksi katsovat. Jos kappale ei miellytä suurinta osaa, se saa jäädä demoasteelle. Joskus annan ohjeistusta, miellyttäisikö herra maestroa mahdollisesti jokin raskaampi ote vai mennäänkö hissukseen eteenpäin. Biisit voivat muuttua aika paljonkin, ennen kuin ne ovat valmiita, ja melkein aina parempaan suuntaan. Itse muuttuu kuuroksi tekemisilleen, kun väsää hybriksessä samaa biisiä päiväkausia.
Kumpi on ensin sanat vai sävel? Entä syntyvätkö biisit aina "puhtaalta pöydältä", vai talletatko ideoita jatkuvasti?
Yleensä sävel on ensin, mutta kummatkin voivat myös tulla samaan aikaan. En ole tuttu runomaisen biisinkirjoituksen kanssa. Vaikea kuvitella, että istuisin baarin pöytään ja alkaisin kirjoittaa sanoituksia vahanukeista arkuissa, joiden perusteella biisejä tehtäisiin myöhemmin.
Silloin tällöin olen juossut telkkarin äärestä basson ääreen ottamaan juttuja talteen. Harvoin kylläkin, ideat tulevat useimmiten silloin, kun on keskittynyt asiaan ja tiiviisti tekemisissä biisin kanssa.
Ja lopuksi on vielä sana vapaa, eli jäikö jotain sanomatta tai tuomatta esille?
Kiitos haastattelusta. Kai olennaisin tuli sanottua, teit aika kattavia kysymyksiä. Kävitkö kotisivuilla katsomassa? Eli www.lightunderwater.tk, toimii nykyään myös osoitteella www.motherfucking.mormons.at. Jos mormooniosoite ei toimi, voi aina syyttää salaseuroja sabotaasista. Helvetin nysvääjät. Mikserissä on biisejä, ne kannattaa imuttaa talteen ja soittaa kavereilleen. Ja jättää pomminvalmistussivuilla surffailu vähemmälle.
Teksti: Mika Roth
Kuvat: Light Underwater
