Ville Leinonen - Valumon uusi levy tehtiin hirveän hyvällä tiimillä

Ville Leinonen on helposti lähestyttävä ja välitön mies. Tämän huomasi heti kolmen vartin keskustelutuokiomme alussa Tamperelaisen, suunnitellun nuhjuisen Piika ja renki -kapakin rauhallisen tunnelmallisessa pöydässä. Meikäläisen alkeelliset tekniset taidot meinasivat loppua laina-minidiscin kanssa alkuunsa, mutta onneksi Ville hallitsi tuonkin vekottimen salat. Vaikka keskustelutuokiomme luonnollisesti painottuikin pitkälti Leinosen Valumo -yhtyeen neljännen studiolevyn Valloittajan teemoihin, tuli musiikin kautta päädyttyä pohtimaan muun muassa näkemyksiä ihmisen pahuudesta, mediasta ja vaikuttajista, kuten Agentsista.

Alun perin vuonna 1997 Savonlinnassa kasattu Valumo koostui tuolloin kymmenhenkisestä soittajakatraasta, mutta nykyinen rokkibändi näki päivänvalon vasta seuraavana vuonna. Tuolloisista jäsenistä kitaristi Tuomas Luukkonen ja basisti Jere Leinonen ovat edelleen kuviossa mukana, alkuperäinen rumpali Antti Kinnunen vaihtui vuonna 2002 Tommi Salmiseen. Yhtyeessä oli jonkin aikaa myös pianisti, kun Jussi Kostilainen liittyi yhtyeeseen vuonna 2001. Kolmannen pitkäsoiton Uuden aamun lauluja valmistuttua Kostilainen lähti, ja yhtye jatkoi tiiviinä kvartettina. Vappuna käynnistyvällä kiertueella mukana nähdään jälleen kosketinsoittaja, levylläkin soittava Risto Ylihärsilä, tuore viides Valumolainen. Herran oma nimikkobändi Risto toki jatkaa kulkuaan kohti mahdollisesti syksyllä julkaistavaa kakkoslevyä. Leinosen arvostuksesta uusinta vahvistustaan kohtaan kertonee herran tyyni toteamus, että Risto on paljon Valumoa parempi bändi. Taisi kyllä olla hivenen pilkettä silmäkulmassa...

Ville Leinonen & Valumo julkaisi yhtyeen nimeä kantavan debyyttinsä Pokon kautta vuonna 2000, mutta niin Villen kuin Valumonkin levytysura oli virinnyt jo aiemmin. Vuonna 1997 kasettiformaatissa julkaistu Raastinlauluja on uudelleenjulkaistu vuonna 2002 Fonalin kautta, sama pienlevy-yhtiö vastasi myös Valumon ensisinglestä vuodelta 1999. Vaikka Pokon kolmen levyn diili päättyikin vuoden 2003 alussa ilmestyneeseen Uuden aamun lauluja –levyyn, myös tuore Valloittaja julkaistiin Pokolta. Miksi pitäisikään vaihtaa toimivaa kaavaa... Viimevuotinen Suudelmitar päästi Villen purkamaan akustis- ja iskelmällispainotteista biisikynäänsä ja levyn ollessa tuoreessa muistissa on Valloittaja luonnollisesti rokkipainotteisempi bändilevy.

Levy äänitettiin Cosmic Studioilla Tampereella Antti Suomalaisen varsin vapaassa huomassa. Vaikka tuottajaksi onkin merkitty Antti, antaa Ville kunniaa myös äänitystiimin toiselle jäsenelle, Jarno Alholle. Valloittaja onkin Villen mukaan ennen kaikkea bändin jätkien, Antin ja Jarnon näköinen teos. Aiemmilla levyillä melko yksinvaltaisesti biisinteosta vastannut Ville toteaa uuden levyn olleen tähän astisista selkeästi demokraattisin, koska koko bändi osallistui kappalerakentamiseen melko tasapuolisesti. Villen mukaan jokaisella soittajalla oli vahva näkemys omasta osuudestaan, mutta kokonaisnäkemys muodostui vasta miksausvaiheessa. Ville saatettiin jopa tyrmätä täysin, joka oli miehen mielestä mahtavaa. Tiimi oli kaiken kaikkiaan hirveän hyvä. Sanoitukset ovat silti edelleen pelkkää Villeä. Edellisen levyn jälkeen Itä-Euroopassa matkaillut ja akkuja lataillut maestro ei allekirjoita Riikaa, Krakovaa ja Prahaa biisinkirjoituspaikoiksi, pikemminkin niissä vallitseva rappion ja uusrikkaan turmeltuneisuuden yhdistelmä antoi monia aiheita Valloittajan tarinoihin.

Uuden aamun lauluja koostui muun muassa ritariteemoista ja oli omasta mielestäni hengeltään aika mahtipontinen. Vertailtaessa levyjä Ville myöntää Valloittajan olevan myönteisempi, mutta muutamia tilityksiäkin löytyy. Soitannollisesti Valloittaja ei ole Villen mukaan luomassa mitään uutta ja nerokasta, vaan pyrkii saamaan parhaan irti jo olemassa olevista vahvuuksista. Levyn monipuolisuudesta Ville toteaa:

- Koko ajan kehitytään soittajina paremmiksi, joten on paremmat mahdollisuudet heittää minkälaista vaan... Musiikillisesti pääasia bändillä ja mulla ylipäätään on että mahdollisimman monia musiikkityylejä pitää kokeilla ja vääntää ja kääntää ja yhdistellä.

Kun tarjoan levyn nimibiisille vertailukohdaksi Tehosekoitinta ja naureskellen kerron, että Piilopaikan kitarakuvio nostaa mieleen The Strokesin, toteaa Ville Tehareiden olleen loistava bändi, mutta että omat musiikilliset teemat nousevat vanhemmasta polvesta. Ennemmin T-Rexiä ja Beatlesiä... Samoja esikuviahan tarjoamani bändit toki kumartavat. Valumossa rumpali ja basisti pitävät itseään aktiivisesti kärryillä nykymusiikista, Ville itse keikkamatkoillakin ehdottaa mieluummin iskelmäradiota tai DIOa.

Kun itselleni tuli Matkalla kotiin -biisistä rauhallinen fiilis, toteaa Ville kappaleen olevan toki toiveikas, mutta silti aika masentunut. Tästä ei tuu koskaan valmista... Samaa teemaa jatkava Aamuyöllä tuo keitokseen rautalangan ja Villen mukaan Suomen parhaan bändin Agentsin:

- Kaikissa bändeissä joissa on kitara tai soitetaan joku kitaramelodia, on Esa Pulliainen välittömästi kuultavissa jollain tasolla. Se on vaikuttanut jo isiin ja äitiin, se on niin tuttu. Rautalanka on isänmaallista, se on suomalaista. Sen verran isänmaallisia tässä ollaan, että Aamuyöllä edustaa hyvin paljon suomalaista kesäistä öistä luontoa. Silti siinä on samalla jotain tosi pelottavaa, ankeata ja ahdistavaa. Se on ikäänkuin joku kauhuelokuvatunnelma.

Ville jatkaa kertoen unelmoineensa aina sellaisen kauhuelokuvamusiikin säveltämisestä, jossa pelkkä musiikki riittäisi tunnelman luomiseen. Kauhuelokuvasoundtrackit ovat miehen sydäntä lähellä, kauhuhan on romantiikkaa.

Vuori -kappale tuo keitokseen mukanaan 80-lukuisen suomirockin ja punkin. Kun itse tarjosin vertailukohdaksi Pelle Miljoonaa, kääntyy Ville mieluummin Kauko Röyhkän suuntaan. Tosin kyllä jotain pidättelemättömän punkkia biisissä Villenkin mielestä on. Punk on myös Villen sydäntä lähellä ja kertoessani omista nostalgiantunteistani pari viikkoa sitten nähdystä Pellen ja Tumppi Varosen akustisesta keikasta Ville muistelee:

- Mä oon nähny Tumppi Varosen vaan kerran soolokeikalla ja se oli aika surullinen näky. Sillä oli sähkökitara, ei se osannu soittaa akustista, ja siellä se soitti yksin nurkassa nuoruuden uholla viiskymppinen kaveri... pelastakaa Tumppi tuhkakupista...

Itse Ville ja Valumo eivät aio löytyä parinkymmenen vuoden päästä hikisistä kaljakuppilannurkista ja tällä erää isoja kaupunkeja kiertävä yhtye lähteekin pienempiin paikkoihin mielellään vasta sitten, kun yleisö ei ole kiinnostuneempi keikan jälkeisestä diskosta. Ei ole järkeä tahkoa väkisin, Ville toteaa. Mieluummin sitten akustisena soolo- ja duokeikkoina pikkukapakkeihin...

Takaisin levyyn. Oikeastaan vasta keikkaelämää keveästi kuvaileva Teiden aaveet nousee minulle tutuimpana Ville Leinosena. Aika lähellähän tuo kulkee vaikkapa Kultahippuhapsen tunnelmia... Samaa kiireetöntä henkeä on myös Salaisia valokuvia- kappaleessa. Ville myöntääkin, että Teiden aaveet voisi yhtä hyvin löytyä Suudelmitar –levyltä, jonka mies nostaa omaksi suosikikseen sen soololuonteen vuoksi. Toista Suudelmitarta Ville ei lupaa, mutta jotain vastaavaa kyllä. Töitä kyllä riittää ja ideoita vaikka yhdeksään albumiin. Uuden albumin juuri ilmestyttyä Ville korostaa, että välillä pitäisi rentoutuakin.

Hiukan hiljaisempana soivan Jäähyväisien Ville kertoo veitikka silmässään kulkevan yhden desibelin muuta levyä alempana, jotta ihmisen turmelemattomassa idyllissä mättävä Blue Lagoon saa arvoisensa tilan. Levyn tematiikka, ihmisen turmeleva ote ja turmeltumattomat idyllit, tiivistyvät hyvin päätösraidassa. Levyn luonnonkauniit kansikuvat ja Valloittaja -nimi saivat myös asiaa pohtiessamme Villeltä aivan uuden negatiivisen luonteen:

- Monesti tätä levynkantta katsellessani ajattelen, että täähän on ihmispaskasta tehty vuori, joka on heitetty luonnon keskelle eikä aurinkokaan oikein pääse edukseen kasan takaa. Ja kääntöpuolellahan on tietysti kusilaari... et ihminen on tännekin tullut tunkemaan eritteitään... Valloittaja, likainen ihminen, paha... Et siinä mielessä tuo on lievä kannanotto, mutta se on verhoiltu sellaiseen symboliikkaan, ettei se avaudu kenellekään... Näinkin syvällisesti tätä voisi tulkita...

Villelle musiikin kantaa-ottavuus on tärkeää. Valumon musiikkihan lanseerattiin ostavalle yleisölle iskelmärockina ja Villeä tituleerattiin milloin iskelmäprinssinä, milloin keijukaistrubaduurina. Miehen itsensä mielestä tuo tie on osittain kuljettu loppuun:

- Mie piän suurena vapautena sitä, että nyt kun mun sanavarasto on jossain määrin loppuun kulutettu, että ihmiset sanoo että sähän oot nyt vaihtanut niistä keijukaisista ja ritareista johonkin päläpälä... Ihmisillä on tietty mielikuva, että sähän teet semmoisia tekstejä. Nyt tuntuu että tietty aikakausi on päättymässä, että voiskin tehdä ihan jotain muuta... Jotain että se romantiikka ei olisi niin päälleliimattu.... Ehkä jotain sellaista punkkia, kantaa-ottavaa, ravistelevaa... Vittu herätkää! Ei osoittelevaa, vaan havainnointia tästä kaikesta rappiosta...

Villen vaikuttajista mainitun rautalangan ohella tärkeimpiä on ranskalainen chanson. Kysyn Villeltä kuinka paljon hän mielestään on edesauttanut sellaisten artistien kuin Serge Gainsbourg, Bachelet ja Francis Lai tunnettavuutta Suomessa. Ville myöntää että varmasti jotain on saatu aikaan, mutta ei hän juuri yleistä mielipidettä saa kiinnostumaan mainituista taiteilijoista. Yhdeksi muistamisen arvoiseksi hetkeksi hän nostaa Gainsbourgin esittelemisen Soundissa pari vuotta takaperin.

Muistelen Villelle televisio-episodia, jossa Ville soitti Dingon Kaunotarta ja kulkuria ulkona poreammeessa köllineelle pariskunnalle. Ville kertoo, että hän vain sattui olemaan Helsingissä tuolloin ja levy-yhtiö pyysi soittamaan jonkun oman hittibiisin. Ville kuitenkin halusi mieluummin jotain yleispätevää kaunista balladia. Moiset haasteet ovat Villelle tervetulleita, mutta kokkiohjelmiin ei lähdetä. Jos soittaa saa, niin silloin... Runoraati on jo siinä rajalla... Televisio on Villen mielestä ylipäätäänkin melko negatiivinen vekotin. Omista teevee-esiintymisistä tuorein herätti hämmentyneitä mietteitä:

- Eilenkin oltiin siellä Joonas & Ruben –showssa soittamassa yks biisi. Kyllä se oli aika erikoista olla joittenkin Sirkus Finlandian jonglöörien, julkihomojen ja ties minkä Turun murretta puhuvan naisen kaltaisten erikoisuuksien porukassa soittamassa joku vakavasti otettava biisi...

Ilkka Valpasvuo, bändikuva Jukka Salminen/Tiikerikuva