Fonal

Ville Leinosen Valumo-yhtyeeseen mieltyneiden kannattaa suhtautua tähän erittäin suurella varauksella. Vuosina 1996-97 koostettu neliraita-albumi on nimittäin hyvin kaukana Valumon romanttisesta iskelmäpopista. Sen äärimmäinen raakuus ja ahdistava tunnelma tekevät levystä lähes kuuntelukelvottoman, vaikka se aikalaisdokumenttina paikkansa täyttääkin. Mielenkiintoisinta näiden laulujen julkaisemisessa on se, että kuulija pääsee tavallaan urkkimaan uransa sittemmin luoneen artistin ”salaiseen” menneisyyteen. Siihen aikaan kun tallennusvälineeksi kelpasi vielä kasettineliraituri ja kaikkea uutta matskua ei levitetty netin välityksellä. Se lieneekin ainoa asia, jonka vuoksi Raastinlauluihin kannattanee tutustua – musiikillisesti sen arvo muille kuin tekijälleen (ja hänen lähipiirilleen) on heiveröinen.

Eniten vinkkiä tulevasta sukseesta antaa pelkistetty Katso minuun, josta voi selkeästi jo poimia tiettyjä Leinoselle tyypillisiä elementtejä; kosketuksen kaipuuta, rikkoutuneen rakkauden kylmää tuskaa, suoria tunnustuksia jne. Tätä minimalistista tunnelmaa olisi mielellään kuullut enemmänkin, mutta seuraava Raastin-kappale on kaikkea muuta. Rasittavan kolinan ja nuoruuden angstin naittamisessa ”ota kiinni mun kyrvästä”-tyyppiseen tekstiin on kaukana mistään taiteellisista arvoista – pikemminkin kyseessä pikkupoikamaista härskiyttä ja alkukantaista shokeerauksen tarvetta osoittava demomainen huitaisu.

Raastinlauluja-levyn nimi on sinänsä kuvaava. Karulla kädellä veistettyjen versioiden tarkoitusperistä on vaikea ottaa selvää – parisuhdeterapian henki tosin leijuu vahvasti ilmassa, mutta tuskin näitä lauluja on pelkästään sydämet mielessä sorvattu. Sirkkeli ja betonimylly pikemminkin.