Rust, Rivendell

On The Rocksin tiistai-illan ohjelman muodosti kaksi sangen erityyppist� orkesteria, jotka kummatkin pit�v�t juuriaan rockin hedelm�llisess� maaper�ss�, mutta kurkoittavat omilla tahoillaan reilusti eri suuntiin. P��esiintyj� Rustin metallille kalskahtavaa ja karmit paukkuen eteenp�in puskevaa alternative-rockia l�mmiteltiin Rivendellin progressiivisemmissa ja kiireett�m�mmiss� tunnelmissa. T�m�n kaltainen yht�l� kuulosti aluksi kielt�m�tt� hieman oudolle � mutta samalla mielenkiintoiselle, joten ei muuta kuin paikan p��lle katsastamaan yhdistelm�n toimivuutta.

L�mmittelij�n teht�v� ei ole useinkaan h��vi, eik� t�m�n kyseisen keikan osuminen pitk�n pyh�viikonlopun j�lkeiseen tiistaihin varmasti ainakaan helpottanut Rivendellin urakkaa. Nettisivujensa mukaan uudemmasta ja vanhemmasta materiaalistaan debyyttipitk�soittoa t�ll� hetkell� kasaava viisikko k�vi kaikesta huolimatta rohkeasti taistoon.

Heti alusta asti b�ndin musiikista oli kuultavissa genren muutaman suuren vaikuttajan j�lki. Kuten l�hes jokainen uudempi progressiivista rockia soittava kokoonpano, niin my�s Rivendell on paljosta velkaa Yesin suuntaan. Musiikki polveili vaivattomasti eteenp�in Mikko Jokisen miellytt�v�n l�mpim�n, puhtaan ja vahvan ��nen toimiessa saattajana ja Petteri Hirvasen kitaran sek� Kristian T�yr�n koskettimien iloisesti karkaillessa v�h�n v�li� soolojen loputtomiin viitoihin. Herkemmiss� ja hauraimmissa kohdissa lopputuloksesta tulikin usein mieleen tuo kyseinen progesuuruus parhaina p�ivin��n. Rytmiryhm�n jatkuva taiteilu sek� jatkuva pienten kikkojen ja temppujen keitokseen lis�ily nostivat vuorostaan aatokset hetkitt�in Dream Theaterin tai Fishin aikaisen Marillionin suuntaan, etenkin kun b�ndi l�i rockimman vaihteen silm��n. Basson varressa Mikko M�kel� osoitti ett� bassossa voi perustellusti olla enemm�nkin kuin nelj� kielt�, miksip� ei parhaimmillaan jopa kahdeksan. Rumpujen takana Nikke Lindholm piti pakkaa hyvin kasassa v�h�eleisell� mutta rikkaalla soitannallaan. Lis�ksi rumpalin ja kosketinsoittajan antama taustalaulutuki osoittautui joissain biiseiss� hyv�ksi lis�ksi.

Jos soittopuolella kaikki oli jatkuvasti paremmin kuin hyvin samaa ei voi sanoa ihan jokaisesta biisist�. Ollessaan tilanteen herra b�ndi pystyi hypnotisoimaan yleis�ns� taikurimestarin tavoin, mutta ainakin kahdessa kappaleessa rakenteet venytettiin selv�sti kestonsa ylitse. N�in� harvoina hetkin� tuli sellainen olo, ett� �eik� t�m� voisi olla jo t�ss� ?� � liiallinen biisien venyttelyh�n on yksi progen pahimmista helmasynneist�. Se toinen alan suuri kuolemansynti, eli lavalla v�linpit�m�tt�m�n/kyll�styneen n�k�isen� seisoskelu, loisti onneksi poissaolollaan. Koko yhtye jaksoi liikkua lauteilla jonkin verran ja parissa biisiss� koko viisikko lauloi voimalla kertos�keiss� mukana, vaikka kaikilla ei ollut edes mikrofonia edess��n.

Rivendell laittoi hyviss� ajoin alkaneen keikkansa pakettiin ilman sen kummempia lopetusseremonioita, mink� ansiosta my�s Rust p��si aloittamaan settins� inhimillisen aikaisin. Loppukes�st� ensimm�isen albuminsa julkaissut helsinkil�isviisikko on tullut jo muutaman kerran�melkein� n�hty�, mutta aina on viime tingassa ilmestynyt jokin este. V�lill� on tuntunut jopa, ett� jotkin korkeammat voimat yritt�v�t est�� minua n�kem�st� joukkiota liven�. No, nyt tuokin taika sitten viimein mureni, sill� t�ll� kertaa edes s��n jumalten loihtima p��kallokeli ei pit�nyt meik�l�ist� poissa pelipaikalta.

Pitk�n mutta yksipuolisen alkunauhan j�lkeen lavalle s�nt�si aivan kuin varkain koko Rust ja illan mittaan yh� vain runsaslukuisemmaksi kasvaneen juhlakansan m�yhennys raskashenkisill�, mutta tarttuvilla rock-paloilla saattoi alkaa. Kun Rivendellin soittaessa lavan edusta oli viel� autio v�en keskittyess� nauttimaan musiikkinsa istualtaan, sai Rust puolestaan tuolit l�hestulkoon autioiksi ja yleis�n ottamaan k�ytt��n seisomapaikat.

Kaiketi koko uuden levyns� (parista biisist� en ole aivan varma) piiloraita Restlessia my�ten jokusella lis�kipaleella soittanut b�ndi viihtyi lavalla silminn�hden erinomaisesti, mik� n�kyi ja kuului eritt�in energisen� soittona. Kun biisit soivat studio-olosuhteita rankemmin k�viv�t ne pist�vimm�t vet�isyt nyt jo todella piikikk�iksi. Etenkin alussa kuullut Stay Away ja Pray, sek� Suburban Tribe tyyppisesti m�yry�v� Definite laittoivat esimerkillisen komeasti rockaten. Lis�ksi rauhallisemmista viisuista niin Black EP:lt� kuin Softly pitk�soitoltakin l�ytyv� Riverside osoittautui juuri niin vastustamattomasti etenev�ksi kiskaisuksi kuin mit� olin uskaltanut toivoakin. Samoin my�s pienoiseksi hitiksi vajaa vuosi sitten kasvanut singlebiisi Miss You taittui n�in liven� monta astetta levytetty� versiota paremmin.

Varsinaisen setin viimeisen� vet�isyn� tarjottuun Hate Me tykitykseen laulaja spiikkasi lavalle vokalisointituekseen Velcran Jessi Freyn, joka hoitikin tonttinsa miltei yht� hyvin kuin Ville Tuomi studiossa purkitetussa n�kemyksess� � ellei jopa paremminkin. T�m�n kaikenkattavan loppurypistyksen j�lkeen lava tyhjeni hetkiseksi, mutta vain hetkiseksi sill� yleis�st� irtosi oikein komea �We want more!� huuto, jota herrat eiv�t malttaneet kovinkaan pitk��n vastustaa. Encoreina tarjottiin viel� kaksi biisi�, joista j�lkimm�inen oli � kuten olin kovasti etuk�teen pel�nnytkin � Duran Duranin Ordinary World uikutus. Aaargh, kun tuota ei vain olisi tarvinnut k�rsi�...

Rust heitti oikean malliesimerkin hyv�st� keikasta, sill� vaikka v�ke� ei tuvan t�ytt� l�ytynytk��n ja iltakin oli �vain� tiistai, pisti se itsens� likoon varauksetta. Vokalisti ei pitk�lle mikkitelineelt��n uskaltautunut, muttei j��nyt my�sk��n rautakankena seisokelemaan asentoon kun kappaleissa ei sattunut juuri olemaan lauluosuuksia. Kumpikin kitaristi heitti joitain stemmoja, jotka eiv�t tosin alkukeikasta kuuluneet juuri mihink��n. Jossain vaiheessa sen j�lkeen kun basisti k�vi kesken biisin (!) keskustelemassa ��nimiehen kanssa ongelma alkoi korjautua. K�vik� basisti edes ��niongelmista mit��n sanomassa, vai jutusteliko vain niit� n�it� � sit� en tied�. Lopputulos oli kuitenkin hyv�, ja seh�n ainoastaan merkitsee.

Ilta esitteli kaksi hyvin erityyppist� b�ndi�, joiden keikat lukuisista erilaisuuksistaan huolimatta sopivat jollain oudolla tavalla yhteen. Sanonta �rock on rajaton riemu� on varmasti monelle meist� tuttu, On The Rocksin tiistai-ilta todisti ett� kyseisess� sanonnassa on tuttuuden lis�ksi my�s paljon viisautta.

Teksti ja kuvat: Mika Roth