Ruisrockin sunnuntai

Ruisrockin sunnuntaina joutui tekemään sen mikä festivaaleille ei kuulu; laittamaan herätyskellon päälle! Heti aamulla oli ehdittävä kuulemaan päivän ensimmäisiä bändejä, jotka nekin oli varsin mukavasti heitetty päällekkäin. Myös sunnuntaina Desibeli-epeleistä mukana pyörivät Nelli Korpi (N.K.) ja Tero Lyytikäinen (T.L.). Vierailevilta toimittajilta Kati Löytyltä (K.L.) ja Roland Buhrelta (R.B.) saatiin näkemystä Monster Magnetin, Moneybrotherin, Backyard Babiesin ja The Flaming Sideburnsin festivaaliesityksistä.

Lähempänä kahtatoista aamulla ruotsalainen Jose Gonzalez oli jo istahtanut tuolilleen kitaransa kanssa suurelle Niittylavalle. Kauniit sävelet soljuivat harvalukuisen yleisön korviin samalla tapaa kuin taannoisilla klubi-keikoillakin. Mutta ei tämä musiikki kuulu näin isolle lavalle, sen intensiivisyys hukkuu eikä miehen yksinkertaisen valovoimainen persoonallisuus pääse esille keskellä tyhjyyttä. Melankolisesta poppailusta kiinnostuneita riitti sentään sen verran, ettei nyt aivan sääliksi käynyt. Päivän alkuun oli kuitenkin kiiruhdettava katsomaan jotain aivan uutta, eli Moneybrotheria. (N.K.)

Järjestäjien päätöstä sijoittaa energinen, iloinen ja valloittava Moneybrother kello kahdeksitoista sunnuntaina-aamuna on vaikea ymmärtää. Ne jotka kuitenkin päättivät raahautua festivaalialueelle näin aikaisin saivat kokea yhden viihdyttävimmistä ja yleisölle omistautuneimmista keikoista koko festivaalin aikana. Ruotsalainen seitsenhenkinen yhtye päälaulajan Anders Wendinin johdolla lämmitti katselijat soulilla höystetyllä rockilla, loistavilla saksofoni- ja trumpettisooloilla, huvittavalla jutustelulla sekä upeilla biiseillä. Bändi soitti punk-asenteella, joka toi mieleen Wendin edellisen bändin Monsterin. Laulaja itse kuvailee Moneybrotherin soundia sekoitukseksi Curtis Mayfieldin soulia ja Clashin energiaa. Harmillista, ettei näin loistava bändi saanut mahdollisuutta vakuuttaa laajempaa suomalaista kuulijakuntaa. Onneksi paikalla olleet ymmärsivät bailata, kun kerran bailattavaa riitti. Moneybrother oli yksi rock-painotteisen festivaalin selvästi vaihtoehtoisimmista valinnoista ja olisi ansainnut laajemman huomion. Ruotsissa bändin asema on jo vankka; heidän esikoisalbuminsa on myynyt kultaa ja valittu vuoden 2003 Debyyttialbumiksi. (R.B. & N.K.)

Valloittavan Moneybrotherin shown jälkeen ehdin vartiksi Manboyn setteihin mukaan Puistolavalle. Jos Provinssin levynjulkkarikeikka oli ollut hämmentävän hieno, ei tällä kertaa päästy sitä lähellekään. Porukkaa oli paikalla jo mukavasti, mutta tunnelma uupui, biisit jäivät ontoiksi eikä näin lyhyellä tsekkauksella paljon muuta keikasta voi sanoakaan. Samoin toinen Provinssirockissa vakuuttanut pumppu Soul Captain Band jäi tällä kertaa vain lyhyeen tsekkaukseen. (Päällekkäisyyteen menee hermot!) Rantalavan reggaejameissa oli mukana iloista jengiä, mutta nyt Nopsajalan, Paarman ja kumppaneiden vauhdissa ei ehtinyt kovin kauaa bileillä. (N.K.)

Ruotsalaisella Backyard Babiesilla oli vaikea tehtävä päästä lavalle jo 13.30 sunnuntai ”aamuna”. Tämä oli varmasti myös suurin syy miksi yleisömäärä lavan edessä ei ollut ylitsepursuava, mutta silti huomattava ajankohtaan nähden. Kuitenkin nelikon esitys toimi hyvin ja antoi festivaalipäivälle vakuuttavan uuden alun. Entisen Hellacopters -jäsenen kitaristi Dregenin johdolla rockibändi soitti pääosin kolmen viimeisimmän pitkäsoittonsa biisejä painottuen Stockholm Syndrome -albumiin. Vaikka Backyard Babies on ehdottomasti enemmän klubi- kuin festivaalibändi, etenkin tunnetummat biisit saivat yleisön lämpiämään. Loppujen lopuksi BB teki loistavaa työtä ajankohdasta huolimatta eikä faneja petetty millään tapaa. (R.B.)

Iltapäivän setit kuuluivat taas jollekin muulle kuin tämän lehden toimittajakunnalle. Tehosekoitin, Negative ja Jonna Tervomaa keräsivät auringossa paistattelevaa jengiä keikoilleen, mutta loistavasta niemibaarista oli pakko lähteä Yö:tä karkuun tsekkaamaan pohjoisirlantilainen Therapy?. Yhdeksänkymmentäluvun alkupuolen suuruutta tsiigatessa ei voinut kuin miettiä, että mitä nämä lihonneet nelikymppiset äijät täällä tekevät? Kuka heitä haluaa katsoa, vaikka uutta levyä onkin monen vuoden tauon jälkeen tulossa. Lopun Joy Division -cover ja Yö:n kanssa päällekäin soittaminen antoivat pari pistettä äijille. (N.K.)

Minulle ehkä odotetuin keikka oli sunnuntaipäivälle sijoitettu Pelle Miljoona & 1980 alkuperäiskokoonpanossaan. Vaikka bändin nimi rajasikin osan Pellen klassikkobiiseistä setin ulkopuolelle tarjosi keikka silti mahtavan nostalgiaelämyksen. Pääosa biiseistä oli juuri julkaistulta kokoelmalevyltä Vallankumous kulttuuriin. Laulussa ja rummuissa vuorottelivat Suomen varttunein teinipoika Tumppi Varonen ja itse Pelle Miljoona. Setin rungon muodostivat klassikot Nuoret Sankarit, Gabriel ja Tahdon rakastella sinua. Valitettavasti mitään encoreja tai yllätyksiä ei kuultu, mutta kaikenkaikkiaan keikka oli kuulemisen arvoinen pala suomihistoriaa. (T.L.)

Weeping Willows sattui juuri sopivaan musiikillisen epätoivon saumaan ja nosti festivaalin taas musiikin juhlaksi. Rockailun väliin oli varsin ihastuttavaa kuulla kauniita säveliä auringon ja nopeiden tihkusadekuurojen vaihdellessa. Vaikka Weeping Willows onkin yksi maailman epäseksikkäimmistä yhtyeistä, ei se musiikin toimivuutta haittaa yhtään. Tähän väliin bändi iski paljon paremmin kuin keväisellä Klubin keikallaan. Maanmiesten Moneybrotherin loistokeikkaa muisteltiin ja jengiä kiiteltiin moneen otteeseen. Pääosin soitettiin uuden levyn Presence materiaalia, mutta jälleen ne muutamat harvat vanhat biisit iskivät eniten. Touch Me on aina ihastuttava, samoin encoren viimeinen Broken Promise Land. Keikan loistavin hetki taisi kuitenkin olla cover Lou Reedin Perfect Daystä. (N.K.)

Kuten viime vuoden Ruisrockin vierailullaan The Flaming Sideburns veti verrattain suuren yleisön Paviljonkilavalle seuraamaan keikkaansa. Runsaasta yleisömäärästä saa varmasti osaltaan kiittää muita festivaalin rockbändejä kuten Motörhead, Monster Magnet, Turbonegro, Sweatmaster ja The Von Bondies. Mutta The Flaming Sideburns on vuosien mittaan kasvattanut myös oman vannoutuneen fanikuntansa, joka ei missaa mahdollisuutta juhlia yhtä suomalaista rock-instituutiota. Sunnuntai-iltapäivän keikallaan bändin setti koostui biiseistä kaikilta kolmelta albumilta. Yhtye mitä ilmeisimmin nautti soittamisesta ja jengi lavan edessä muistutti aivan futisfanien hurmioitumista hurratessaan kotijoukkueelleen. Toimiva ja tiivis setti piti sisällään muutamia hupipaloja, kuten laulaja Eduardo Martinezin pyöräilyn lavalla(!). Keikka kesti vain reilut 45 minuuttia, eikä jättänyt ketään kylmäksi. The Flaming Sideburns teki iltapäivän auringosta astetta kirkkaamman – ainakin kaikille rock-faneille. (R.B.)

Monster Magnetin Dave Wyndorfia odotettiin lavalle jo lauantaina vierailemaan Hawkwindin keikalla, mutta eipä miestä näkynyt. Selityksenä oli kurkkukipu. Bändi halusi kuitenkin osoittaa kunnioituksensa Hawkwindia kohtaan aloittamalla heidän The Right Stuff -biisillään, jonka Monster Magnet on versioinut myös Monolithic Baby -levyllään. Ensimmäinen biisi tykitettiin jo niin kovaa, että keikalta tiesi heti odottaa hengästyttävää tahtia. Rockmaailman pornoin bändi saatiin Suomeen takaisin muutaman kuukauden tauon jälkeen. Keväällä Monster Magnet oli pistänyt täyden Tavastian hurmokseen. Vaikka bändi veti sunnuntain ehdottomasti kiihkeimmän shown, voi vain kuvitella, kuinka elementissään Monster Magnet on pimeässä, hikisessä rock-klubissa. Dave Wyndorfin karismaattinen ja testosteronia makealla tavalla uhkuva lavashow ja bändin ammattimaisen kova soitto tarjosi kansalle viihdettä koko rahan edestä. Turhiin välispiikkeihin ei tuhlattu aikaa, vaan pistettiin biisit putkeen. Yleisölle tarjottiin festarikattaus tarttuvimpiin biiseihin sekä uudelta levyltä että 90 -luvun tuotannosta. Ankarimmin nyrkit löivät ilmaan Powertripin aikana. Onhan siinä samaistumisen kohdetta Daven laulaessa, ettei mene enää ikinä duuniin, koska jumalat käskivät relata. Asiaa! Bändi saatiin heittämään vielä nopea encore ja eihän rock'n'roll -show olisi täydellinen ilman soittimen murskaamista. Tällä kertaa kyytiä sai Daven kitara. (K.L.)

The Crash heitti heti alkuun muutamat vanhat biisit, mutta jatkoi keikkaa turhan monella uudella. Se siitä... Samanlaista menoa kuin ennenkin. Yleisöä meininki ihastutti, mutta ei näitä bändejä jaksa katsella kovin montaa kertaa kesässä. Teemu Brunilalta irtosi juttua, muttei se koskaan mitään parhaimmasta päästä ole ollut. Jatkuu, jatkuu, ei jaksa... (N.K.)

Sunnuntain prime time -aikaan soittanut Apulanta oli jälleen ottanut mukaansa kasan teatterivälineistöä ja esitys alkoi komeasti bändin jäsenten noustessa ruumisarkuistaan. Jotenkin keikka ei vain sytyttänyt, kun samat biisit on kumminkin kuultu jo älyttömän monta kertaa. Mutta varsinkin nuorempi yleisö jaksoi laulaa mukana. Lavashow moottorisahamurhaajineen ja vampyyreineen oli kyllä visuaalisesti hieno, mutta mitään suurempaa tarkoitusperää tai yhteyttä bändiin en siitä onnistunut löytämään. (T.L.)

Viimeisimpänä suomalaisena Brittilän valloittanut The Rasmus ei saanut revittyä jengiä Apulannalta heti keikan alkuun, mutta myöhemmin Niittylava oli täynnä yleisöä katsastamassa bändin nykykuntoa. Paljoa entisestä positiivisen oranssin sävyisestä The Rasmuksesta ei ollut jäljellä, kun mustat taustakankaat saivat seurakseen mustatukkaiset muusikot mustissa vaatteissaan. Eräänlaisena jäänmurtajana ja ennakkoluulojen sulattajan toimi kuitenkin heti alkuun esitetty vanhaakin vanhenpi hempeily Rakkauslaulu. Uudempien rankempien rockailujen väliin heitettiin vanhempaa matskua, mutta erittäin tyylikkäästi valikoituna. Loistavaa, ettei aina vanhoista biiseistä soiteta niitä suuria hittejä, vaan tehtiin kattava poiminta pitkän historian varrelta. Lopussa kuultiin ne uuden levyn hitit, jotka ainakin minun osaltani nostivat ennakkoluulot uudistunutta The Rasmusta kohtaan. Ei tämä hassumpaa ollutkaan, bändiin pitää vaan suhtautua erilailla kuin muutamia vuosia sitten. Hyvää settiä, yleisön mukaan ottamista ja samalla maailman luokan esiintymistä varta vasten heille kasatuilla lavarakenteilla. Vaikka bändi ei olekaan entisensä, ei se huono ole tällaisenakaan. (N.K.)

Apulannan jälkeen viereisellä lavalla aloitti Eläkeläiset. Ruisrockin vakiokalustoon kuuluvat humppaajat olivat liikkeellä tällä kertaa viisihenkisellä miehistöllä. Keikka lähti hyvin liikkeelle kohtuuttomalla yleisön (ja järjestäjien!) solvauksella. Kuitenkin tuntui, että tunti meni liian nopeasti ohi, eivätkä Eläkeläiset päässeet kunnolla vauhtiin. Vaikka tuon lyhyen tunnin aikana kuultiin aika liuta harvinaisempiakin humppia, olisi toivonut, että keikka olisi ollut edes normaalin puolentoista tunnin mittainen. Varsinkin kun setit ikäänkuin jouduttiin lopettamaan kesken ilman sen kummempia encoreja. Keikassa oli kumminkin aineksia muodostua klassikoksi varsinkin kun yleisön joukossa ravasi ennätyspitkä letkajenkkajono. (T.L.)

Kun festivaalialueella oli tullut oltua jo 12 tuntia ei edes näin loistava livebändi kuin Don Johnson Big Band jaksanut sytyttää bailauksen riemuun. Meno tuntui olevan kumman vaisua niin lavalla kuin yleisössäkin. Vaikka mukana lauloi myös Quintessencen Emma Salokoski, setissä oli neljä päivää vanha biisi ja juttua riitti, väsymys tuntui painavan itse kutakin. Jah Jah Blow Job herätti tälläkin kertaa jengin hyppimään, mutta yhteislauluharjoituksista ja kyykytyksistä tuntui nyt puuttuvan se juttu. Beastie Boysin kuuden vuoden takaisen keikan muistelot ja kunnioituksella esitetty cover kyllä toimivat hyvin myös Tommy Lindgreniltä bändeineen, mutta ei tämä toinen Ruisrockin päätöskeikka mitenkään vetänyt vertoja Provinssin hurmiojameille. (N.K.)

Sunnuntaipäivän pelasti viimeisenä esiintynyt Suburban Tribe. Aikaisemmin en ole bändiä livenä nähnyt, joten yllätys oli melkoisen positiivinen. Ainoa outo juttu keikalla oli lavalle maasta heitetyt puupurut, joita bändi vielä yllytti heittelemään edellisvuoden tapaan. Onneksi en ollut aivan lavan edessä, heittely olisi varmasti pilannut keikkani. Mielenkiintoisena yksityiskohtana laulaja Ville Tuomen housut tippuivat nilkkoihin kesken biisin! Liekö järjestetty juttu, kun lavalla muutenkin nähtiin alastonta mieskauneutta(?). Suburban Triben keikan lopussa Ville hehkutti, että pois lähtiessä kannattaa pitää korvat auki; alueen ulkopuolella esiintyy bändi nimeltä United Underworld. Linja-autopysäkin läheisyydestä bändi sitten löytyikin ja keräsi heti ensimmäisellä biisillä monisatapäisen yleisön hyppimään. Vaikka agregaatilla pyöritetty pa-laitteisto ei paljoon pystynytkään, hyvät biisit imivät yleisöä puoleensa. Harmi vain, että jouduin väsymyksen ja maanantain työpäivän takia lähtemään paikalta kahden biisin jälkeen. Jälkeenpäin sain tietooni, että poliisi oli lopettanut keikan kesken miltei heti lähdettyäni. Harmi! (T.L.)

Loppujen lopuksi Ruisrock 2004 oli varsin kaksijakoinen. Hyviä juttuja ja hyviä bändejä mahtui mukaan runsaasti, mutta myös niitä turhauttavia hetkiä, jolloin ei halunnut kuulla mitään meneillään olevaa. Liian monet suomalaiset bändit soittavat joka festarilla, edes omia suosikkejaan ei kovin usein jaksa kuunnella. Säät olivat muuta Suomea huomattavasti paremmat, yllätyksiä löytyi, eikä yksikään tosi-fani ilmeisesti pettynyt suosikkinsa esitykseen. Aikatauluongelmista on tässä tullut jo valitettua, joten ollaan positiivisia: hyvä festivaali, hyvä tunnelma, loistava alue.. ja kesän oikeaa alkua odottamaan!