20.06.2004
Törnävä/Seinäjoki
Lauantaihin verrattuna huomattavasti synkeämmän näköinen Provinssisunnuntai alkoi kahdella erinomaisella esityksellä. Puolen päivän alkuherkistelyksi oli Leinosen Ville koonnut Saarilavalle tuoreen loistavan soololevynsä saaman kiittävän palautteen pohjalta parhaimmillaan yhdeksänhenkisen Suudelmitar -orkesterin. Leinosen iskelmäryhmän Unilehdon miehistöstä ja sopivista vahvistuksista kasattu jäsenistö esitti Leinosen ja toisen laulajan Lissun duettoina klassisia valsseja, rakkauslauluja ja kauneimpia iskelmiä niin Leinosen aarrearkusta kuin muidenkin tuotannosta. Tuomas Luukkosen poikkihuilulla, vispilätahdilla ja kitaralla tuettu Dans Ma Cabane oli Villen omista kappaleista ehdottomia helmiä, erittäin raivokkaaksi yltynyt Mistä on pienet pojat tehty? sitten niistä muista. Sadepilvetkään eivät vielä aivan tuolloin päästäneet myrskyä sisästään...(I.V)
Yhtä vakuuttavalla setillä jatkettiin yhdeltä NYT -teltassa. Selloilla, vaskipuhaltimilla, kaksilla rummuilla ja koskettimilla aseistautunut Alamaailman Vasarat teki ehkä uransa parhaan diilin astumalla kelkkaan Tuomari Nurmion kanssa. Vasaroiden hilpeästä humpasta tannsigrooveen ja jopa psykoottiseen shamaanijunnaukseen juokseva sello-vaski -paahto antaa valtavat mahdollisuudet Nurmion kaltaisen ylishamaanin ajatelmien esittämiseen. Encoressa soitettu Lasten mehuhetki oli jopa pelottavaa kuultavaa kirkuvilla puhaltimilla, sahaavilla selloilla ja maanisella rytmillä. Tunnelmaa kevennettiin vielä kantrihumpalla, josta jäikin hiukan enemmän varmuutta kohdata ulkona ukkosmyrskyyn puhjennut suomalainen kesäsää. (I.V)
Myöhään yöhön jatkuneet bileet leirintäalueella aiheuttivat aamulle pientä kiirettä ja festarialueelle oli juostava läpi laahustavan kansan. Manboy aloitti kuitenkin hieman myöhässä Rytmiteltassa, joten setteihin ehti mukaan loistavasti. Heti ensimmäisistä soundeista lähtien olin myyty uudistuneelle Manboylle. Kolmisen vuotta sitten useampaan kertaan nähdyn bändin vaisuudesta ei ollut mitään tietoa, vaan synkempi, rankempi ja rockimpi tyyli iski lujaa. Placebo -mielleyhtymät jatkuivat läpi keikan, mutta sehän ei koskaan ole pahasta. Tyylikästä ja varmaa soitantoa, todella toimivia uusia biisejä ja Karokin on oikeasti opetellut laulamaan. Muutamien rauhallisempien kipaleiden jälkeen noustiin taas voimakkaampiin revityksiin ja väliin heitettiin ne vanhat hitit. Bändin tunnelataus huokui lavalta ja onnistumisen ilo välittyi yleisölle. Todella upea keikka, joka nosti heti kiinnostukset myös vasta ilmestynyttä Blame The World -levyä kohtaan. (N.K)
Festivaalin parhaat tanssit tuli vedettyä Groove Armadan tahdissa NYT-Teltassa. Väsymyksestä ei enää ollut tietoakaan, kun bailujalka nousi ja lanteet keinuivat. Englantilaisen klubimusiikin sanansaattajat Andy Cato ja dj Tom Findlay kokoonpanoineen esittivät todella toimivaa settiä acid jazzista funkin kautta souliin ja hip hoppiin. Välillä bileiltiin instrumentaalista housea, väliin solistit kävivät räpäyttämässä ja laulamassa tummilla äänillään. Uutena tuttavuuteena Groove Armada vakuutti ja vankisti entisestään rytmimusiikin yhä tärkeämpää osaa Provinssirockissa. Yhtyeen albumit hittilevy Vertigosta lähtien nousivat myös hankintalistalle; jos poppoo on saanut groovaamaan näin täydellä voimalla, on sitä saatava lisää. (N.K)
Edellisten jamien jälkeen Sansan keikan katsastaminen jäi kolmeen viimeiseen biisiin. Zansibar-lavalla oli mukavasti porukkaa seuraamassa tätä viisihenkistä ryhmää. Kolme viimeistä biisiä vaihtelivat niin paljon, ettei kovin suurta yleistystä musiikkityylistä voi sanoa. Upeaäänisen naislaulajan tähdittämän yhtyeen biiseistä yksi oli melodista rockia, mutta loput kaksi pohjasivat singer-songwriter-perinteeseen. Toinen hitaammista biiseistä kuultiin suomeksi toinen englanniksi. Sansan keikan loppuhetket nostivat kiinnostuksen musiikkia kohtaan. Toivottavasti pian tulee mahdollisuus kuulla bändiä enemmän, niin käsitys kokonaisuudesta avautuu ehkä hieman paremmin. (N.K)
Pienemmässä teltassa tarjottiin vähintään yhtä tanssihurmoksellista paahtoa kuin NYT -Teltassa Groove Armadan aikaan, kun Saksan kiertueelta Törnävälle laskeutunut instrurokkiretkue The Mutants valtasi rytmilavan. Rokkihan on tanssimusiikkia ja mutanttien kaksilla lyömillä, kitaroilla, koskettimilla ja saksofonilla rakentama paahto kotimaisessa tarjonnassa sen maittavinta antia. Kuusikko oli roudannut Abnormalin koskettimien alla liekkikuvioidun antiikkiauton keulan ja liekkimausteista oli soittokin. Tuntui vain että asialle omistautuneiden määrä yleisössä jäi muutamaan sataan, jos siihenkään. Bändissä ei kyllä ollut vikaa, loppua kohti kasvanut hurmoksellinen suogroovevoodooblues rockasi kuin Hives edellisenä päivänä. Ehkä jopa tykimmin. Hojo hojot kulkivat käsikynkässä Voodoo blues -pitkäsoiton tuoreempien kuvioiden kanssa. Very good. (I.V)
Jukka Poika & Jenkkarekka oli ensimmäinen ja viimeinen bändi, jonka tsekkasin sympaattisella Saarilavalla. Alun rankkasateen aikana tosin sympaattisuus oli kaukana, mutta reggaemeiningin jatkuessa aurinkokin päätti taas tulla esiin ja vallata festivaalialueen viimeisiksi tunneiksi. Porukkaa riitti letkeisiin jameihin koko sen reilun puolentoista tunnin ajaksi, jonka bändi lavalla viihtyi. Lopussa Jukka Poika totesi jopa, etteivät he lähde ennen kuin piuhat vedetään irti. Suomenkieliset huvittavat sanoitukset olivat pääosassa, väliin heitettiin melodikaa ja taustalaulajatytöt Sandra ja Elina säestivät. Klassikoilla luvattiin ottaa yleisö haltuun ja heitettiin tutusta Hummani hei -lastenlaulusta oma versio. Mukavastihan tämä sai jengin jammaamaan, mutta torvisoittimien puute tekee ison loven reggaen vaikuttavuuteen. Tästä oli kuitenkin ihan hyvä jatkaa illan ja koko festivaalin pääesiintyjää katsomaan. (N.K)
Ja se pääesiintyjä oli tietysti jo ensimmäiseen Provinssirockiin humoristisesti aikoinaan ehdotettu David Bowie, joka saapui bändinsä kanssa päättämään vuoden 2004 Provinssin. Vitsikkäällä tuulella väliläppää heittänyt rockveteraani veti yleisön hurmokseen ensi biisistä alkaen, keikan alkupuolella kuultiin niin All The Young Dudesia, Man Who Sold The Worldia kuin se illan ainoa rakkauslaulu Life On Mars, jonka aikana tunnelma oli ylimmillään. Bowie palkitsi innokkaita fanejaan kahden tunnin ja useamman encoren keikalla, joten rahoilleen sai varmasti vastinetta. Ukkosmyrskyistä huolimatta noin 20 000 ihmistä oli saapunut seuraamaan, tuleeko David oikeasti paikalle? Tiukat kuvaussäädökset (harvat valitut kuvaajat saavat kuvata ja vain miksauskopilta) saivat meikäläisen leikkimään ajatuksella, että jos paikalla onkin vain joku look-alike taustanauhan kanssa, mutta eihän Bowien kaltainen pop-aatelinen taitaisi moiseen sortua. Tai sitten herralla alkaa ehostus pettää? Joka tapauksessa, kolmipäiväisen festarin päättäminen kaksituntisella keikalla on toki kunnioitettavaa faneja kohtaan, mutta koko festarin läpi kolunneista koostunut väkijoukko valui pikkuhiljaa keikan aikana kohti uloskäyntiä. Vika ei ole esiintyjässä vaan siinä, ettei enää vain jaksa. Olenkin tehnyt Provinssin päätösaktin puolivälissä poistumisesta eräänlaisen tradition, mikä yrityksistä huolimatta koitui myös Bowien keikan kohtaloksi. (I.V)
Vuoden 2004 Provinssirockin hehkutuslistat läsnäolleiden toimittajien kohdalta kuuluvat seuraavasti:
Nelli Korpi:
1. The Hives
2. Groove Armada
3. Don Johnson Big Band
+ David Bowie
Ilkka Valpasvuo:
1. Magyar Posse
2. The Others
3. Tuomari Nurmio & Alamaailman vasarat
+ The Hives, Groove Armada, Bowie Life On Marsin aikana
Tsekkaa perjantai ja lauantai!
