Pienet II - Heinäkuu 2021
Ares & Lewizki: Elysium
Rähinä Records
Ares ja Lewizki ovat yhdistäneet voimansa hetkellisesti ja tuloksena on EP, joka pidetään silti visusti erillään myöhemmin syksyllä julkaistavasta debyyttialbumista. Pikkukiekon ykkösraidalle on avuksi saatu myös Etta, jonka vaikutus on myös mitä positiivisin.
Kolmen raidan mittainen hypertrap-EP potkaistaan käyntiin Ettan vahvistamalla Roolei-raidalla, jossa liikutaan herkkien aiheiden parissa. Miksi vain kahdestaan voi olla luonnollinen kaikista rakkaimpansa kanssa? Partygirl ruuvaa bilekierteitä syvemmälle ja nopea sanavirta sulautuu ultracooleihin soundeihin, aivan kuin jääpalat drinkkiin kesäiltana. Kaksikon kyky puristaa sanat pieneen tilaan on kiistatta ihailtava, Salahpolon vastatessa soundeista. Kisan voiton nappaa silti ankkuripaikalle sijoitettu Vuokraa, jonka nerokkaan yksinkertainen rakenne ja kertosäkeen simppeli terä osuvat kohteisiinsa.
On harmillista kutsua näin vahvaa EP-levyä välityöksi, mutta kun fokus on tulevassa debyyttialbumissa, niin minkäs teet. Sitä odotellessa kelpaa kuitenkin nauttia tästä pienestä välipalasta, jota voi samalla käyttää heijastuspintana tulevaisuudessa.
Mika Roth
J Mikael: Hullu rakkaus / Sade
Akustisen folkpopin kanssa puuhaileva
J Mikael on laulaja/lauluntekijä Tampereen Tahmelasta Pyhäjärven rannalta. Viime vuonna ilmestynyt
Puu-pitkäsoitto jätti jälkeensä hieman ristiriitaisen fiilisen, koska akustinen mies & kitara -muoto oli jätetty kovin kapoiseksi, vaikka hyvääkin oli mukana rutosti.
Uudella sinkulla on kaksi raitaa, joista A-puoleksi on viisaasti valittu
Hullu rakkaus. Biisi itsessään on sangen herkkä ja hiljainen, mutta aiempaa rikkaampi muotokieli (joka on tosin yhä melko hillitty) saa pop-melodian kukkimaan täydellä voimalla. J Mikael laulaa/lausuu yhä varoen, mutta näin intiimiin numeroon tyyli istuu ongelmitta. B-puoleksi jätetty
Sade on kaksikon kummallisempi ja vinompi kudelma, jossa niin ikään pienen pienet sipaisut kasvattavat loppusummaa kummasti. Eihän rytmisoittimia lujaa soiteta, eivätkä muut äänet pääse kovinkaan paljoa etualalle, mutta siellä ne ovat ja palvelevat kokonaisuutta.
Kaksi biisiä, kaksi toimivaa ideaa ja hieman alle kuusi minuuttia. Vähemmän on tietysti edelleen enemmän, mutta biisinkirjoittajana J Mikael tuntuu löytävän verkalleen itsestään uusia puolia.
Mika Roth
Janne Laurila & Deux Villes: To Only You
Laser-Kiekko
Janne Laurila on yhdistänyt voimansa Deux Villes -yhtyeen kanssa ja kasaan on saatu EP-levyllinen lainabiisejä. Esiintymiskieli on vaihtunut taas englanniksi, mikä sopiikin näin kansainväliseen kattaukseen toisaalta kenties paremmin.
En yleensä perusta lainakappaleista, mutta yhteisyritys Laurila & Deux Villes on osannut kääntää tilanteen edukseen. Nyt ei olekaan kyse siitä mitä esitetään, vaan miten esitetään.
Roy Clarkin teki aikoinaan ison uran versioimalla ranskalaisen
Charles Aznavourin biisin ja
Yesterday When I Was Young, joka on herännyt jälleen kerran eloon, mikä on melkoinen saavutus näin kuluneelle numerolle. Rento bändisoitto ja ajaton poprock pukevat myös niin ikään ranskalaisista juurista kasvavan
I Will Wait For Youn huippumelankolista juoksua. Cherbourgin sateenvarjot -leffan tunnarihan on soitettu aikoja sitten puhki, mutta pienillä viilauksilla ja painotuksilla tämäkin biisi elää jälleen kerran.
Härskin ja rohkean EP:n terävin nuoli (ainakin allekirjoittaneen tauluun) on kuitenkin
Bob Dylanin
Make You Feel My Love. Okei, jo pelkkä idea Dylanin versioinnista on näinä päivinä hullunrohkeaa, mutta kun muoto pidetään tiiviinä ja soundi karsittuna, niin Laurila ja Deux Villes selviää tulikokeesta. Vähemmän on toistuvasti enemmän ja tuon taika-avaimen avulla ovet saatiin avattua vielä tämän kerran.
Mika Roth
K.E.K.: Kohti Valoa
K.E.K. on aiemmin
Kivettyneet Elävät Kuolleet -nimellä tunnettu punkrock-ryhmä, joka jatkaa tinkimätöntä takomistaan uudella EP-levyllä. Neljä biisiä nuijitaan alle kahdeksaan minuuttiin, eli lentopallomailat saavat taas kyytiä.
EP:n ensimmäiseksi sinkuksi valittu
Pysyvä poikkeustila on kieltämättä komea vetäisy, sielun kärvistellessä oman negatiivisuutensa kanssa. Mikään ei luista, paitsi tietysti suksi, ja sekin ainoastaan ylämäessä. Samoilla linjoilla rymistelee
Kaikki on liian hyvin -veto, jonka nostaisin EP:n toiseksi varsinaiseksi taistelukärjeksi. Toki kaksi lyhyempääkin palasta ovat kelvollisia, mutta jokaisessa sisarusparvessa on omat eronsa, eikä suosikeiden valinta ole tällä kertaa kovinkaan vaikeaa.
Nopeushan on kautta linjaa huimaa, mutta K.E.K. on jo aikaa sitten oivaltanut melodisuuden arvon. Toki huutolaulu saa korvat soimaan ja runttaus on jumalattoman kovaotteista, mutta silti biisien koukut ovat kunnossa ja rähjäävät numerot jäävät vaivatta mieleen. Neljä lyöntiä, ainakin kaksi ässää ja lähes kahdeksan minuuttia sellaista turpasaunaa, että johan muistaa taas hetken paikkansa.
Mika Roth
Käristetyt: Turpa kii ja kärtsää
Tepa’s Tapas and Records
Mikä on olennaisinta kesässä? Helteet ovat tietysti kivoja, bisse ja sidukka maistuu monelle, uiminen on myös kliffaa, mutta
Käristetyt näkee asian hieman toisin. Onhan kyseessä Suomen ja ehkä koko maailman kovin pallogrilli-hc:ta soittava bändi, kuten saatesanoissa todetaan. Eli rillatessa sitä vasta voi rallatella, etenkin kun maustekaappi ei ole kapoinen.
Bändin debyytti-EP:ltä löytyy peräti täysi tusina biisejä, jotka poltetaan osapuilleen kymmenessä minuutissa karrelle. Musiikillisesti Käristetyt raastaa ja rouhii punkahtavaa rockia, mitä nyt
Lihaa ja Popedaa väläyttää hetkellisesti melodisempaa kyljyksen kylkeä. Hardcoren puolella tulisin on
Soijanakki-purkaus eikä
Perussetti-juntan jälkeen voi kuin todeta, että ”
grilli, kalja, sauna, makkara”. Suoraviivaista ja raivoisaa, kuten parhaat sinapitkin, jotka polttelevat kivasti suupieliä vielä kauan.
Vaikea sanoa, kuinka pitkään näin kapeaan sapluunaan nojaava mätke voi toimia, mutta vaikka Käristetyt on yhden asian yhtye, saa se käännettyä kattauksensa edukseen. Ei siis muuta kuin tulta munille ja tulta grilliin!
Mika Roth
Lento: Vedenalaisia suhteita
Biisinkirjoittaja
Tero Tapion ja vokalisti
Mia Suszkon muodostama
Lento kävi tutuksi alkukesästä, kun mainio
Vedenalaisia suhteita EP julkaistiin. Jazzahtava, öinen ja unelmoiva pop jätti syvän jäljen muistin raidoille, sekä janon tulevalle.
Kuten huomaatte, niin myös uusi EP on samanniminen, koska tämä on ns. täydennetty versio julkaisusta. Eli toisin sanoen, mukana on kaksi uutta kappaletta. Aiemmat siivut ovat yhä teräviä, joten keskitytään niihin kahteen uuteen biisiin, jotka laventavatkin kiehtovasti kaksikon kirjoa.
EP avataan siis jo aiemmin kuullulla
Josafatin laaksossa /
Sudenkorento -biisikaksikolla, joiden jälkeen soivat
Haluaisin tutustua ja
Saalis. Pitäisin viimeksi mainittua koko joukon rohkeimpana ja visionäärisimpänä lukuna, kohtalokkaan yöpopin kajahdellessa pianon harvoista nuoteista ja lievästi triphopmaisesta kulusta. Jälkimmäinen kappale on kuin kiltimpi ja vienompi näkemys sisaruksestaan, mikä taatusti viehättää myös monia, vaikka aivan Sudenkorennon tasoista svengiä ei löydykään.
Mika Roth
Low Treble: Dr. Treble
Tämänkertaisen pienjulkaisukoosteen ulkomaalaisvahvistus tulee Kreikan suunnalta. Aiemmin kaksi sinkkua julkaissut
Low Treble losauttaa kasaan melkoisen rock-paketin, jonka rakenteista voi kuulla myös funkkaavan fuusiopopin vaikutuksen.
Aiemmin ilmestyneet sinkkubiisit
The Old New ja
Dandalos ovat päässeet mukaan, ensinnä mainitun avatessa koko levyn. Hieman ysäristi paukkuva ja nykivä veto kuulostaa erittäin amerikkalaiselta rullailulta, joka on tässä yhteydessä siis tahraton kehu. Dandalos painaa mäntää entistä kovemmin, eikä punkrockin maininta ole turhaa, tosin bändin yleinen soittotaso ja tuotannon puhtaus pitävät loat tiessä.
Leave Me Alone on kelvollinen mahtiballadin kaltainen, mutta mustaksi hevoseksi nostaisin silti sinkkujen väliin puristuvan
Black Widowin. En liene ainoa, joka on kuulevinaan numerossa
Franz Ferdinandia, mutta vain vaikutteena ja mausteena.
Dr. Treble on kuuleman mukaan ensimmäinen osa kahden EP-levyn kokonaisuudesta, jossa tarinoiden hahmot ja teemat tulevat toistumaan. Jos asia on näin, niin kreikkalaisten rohkeutta ei voi kuin ihailla. Toimii.
Mika Roth
Meth Elvis: Enter
Meth Elvis nimeää lyhyessä saatekirjeessä vaikutteikseen
Black Sabbathin, nuoruuden aikojen (eli oletettavasti ensimmäisen aallon) thrashin, sekä avaruusrockin. Tämä kolmikanta saattaa vaikuttaa hieman kummalta, etenkin kun yleissoundissa on tuhdisti grungen tummuutta, mutta kysymyshän on lopulta vain ainesosien suhteista.
Helsinkiläinen Meth Elvis on viimeisten vuosien aikana julkaissut mukavat määrät musiikkia ja ainakin viime vuoden lopulla ilmestynyt
Letters of Nope on tutustumisen arvoinen paketti. Enter EP on kuitenkin tyystin uudesta materiaalista koostuva jyrä, jonka viisi biisiä kellottavat yhteensä vajaat 19 minuuttia, eli mihinkään loputtomiin jyrnytyksiin ryhmä ei ryhdy.
Hieman alle neljän minuutin mittainen
Enter lienee se huuruisin numero, mutta onneksi napakan aliceinchainsmainen
A Thought putsaa nopeasti ilman liioista savuista. Ykkösluokan veto on myös starttipaikalle sijoitettu
Distorted Minds, jonka tummissa soundeissa annetaan koko EP:lle mainiot suuntaviivat. Tummaa vaan ei synkkää, raskasta vaan ei hengiltä puristavaa, eli toimii kuin kunkun mömmöt.
Mika Roth
Plan E: Kuilun reuna REMIX +
Plan E on muuten ihan tavallinen kotimainen rock-bändi, paitsi että ryhmässä on kolme basistia ja nolla kitaristia. Juuri kevään korvilla Desibeli.netissäkin
Oulu Codex II -albuminsa ansiosta esillä ollut yhtye palaa takaisin rikospaikalle, tosin eväät eivät ole täysin uudet.
Kyseisellä levyllä jo alkujaan kuullun
Kuilun reunalla -biisin singleversiosta on karsittu pois alun reilun minuutin mittainen johdatus, jolloin mitta on saatu puristumaan karvan alle kolmeen minuuttiin. Nuori
Röyhkä lievästi nykivästä ilmaisusta edelleen tulee mieleen, mutta sehän ei tietenkään haittaa, kun kappale on kulmikkaassa rockissaan todellinen muotovalio.
Sen sijaan tämän sinkkujulkaisun toinen näkemys, joka on vieläpä ns. A-puoli, on
Artificial Latvamäki Mutkia Remix. Sen yhteydessä käytetään kiistanalaista T-sanaa, eli technoa. Ja kunnon happotyyliin biisi on venähtänyt elektronisoituna näkemyksenä lähemmäs seitsemää ja puolta minuuttia. Melkoista rynkytystä ja nytkytystähän tämä on, mutta mielestäni oleellinen ei ole hautaantunut konevoiman alle, vaan ennemminkin korostaa biisin parempia puolia. Mielenkiintoista ja taatusti yhä enemmän mielipiteitä jakavaa.
Mika Roth
Plant My Bones: Stage 1.0
Inverse Records
Plant My Bones on alun perin ylivieskaskalainen, mutta nykyään Helsingissä vaikuttava yhtye, joka osaa jalostaa 70-lukulaista hard rockia ja uudempia tuulia toisiinsa. Mukana on myös satunnaisia viitteitä vanhempaan metalliin, tosin painopiste on selvästi rockin saralla. Raskasti ja romuluisesti groovaavaa musiikkia värittää etenkin vokalisti/kiipparisti/basisti
Jenna Kosusen persoonallinen panos.
EP:n viisi biisiä marssivat suhteellisen uskollisesti 70-lukulaisilla askeleilla, muhkeiden koskettimien kilvoitellessa laulun kanssa kirkkaimmasta valokeilasta. Kaikki perustuu kuitenkin rumpujen ja basson tuhtiin työhön, enkä voi kuin nostaa hattua
Konsta Ruuskan patterin edessä. Tuohon päälle kun lisätään vielä
Elias Ruuskan kitara, niin siinähän sitä on reseptroreilla vastaanotettavaa.
Stage 1.0 on massiivinen annos 70-luvun hard rockia asiaankuuluvalla progesivumaulla, mutta trion ilmaisua on vaikea kutsua tässä vaiheessa vielä kovinkaan monivivahteiseksi. Kolmikko osaa kyllä painaa päälle ja antaa bluespohjaisen jyränsä vyöryä, mutta pelkällä jyrällä pääsee vain niin pitkälle. Jäinkin kaipaamaan lisää sävyjä muuten mallikkaaseen kurmuuttamiseen, mutta potentiaalia tuntuisi löytyvän, joten ei hätää.
Mika Roth
Sampokulta & Tulta: Tapan mun huonekasvit / Viimeinen ihminen
Need Money for Records
Sampokulta & Tulta on veikeä sekoitus vanhempaa rock'n'rollia, folkrockia, rautalankaa ja Finnhitsien kaihoa, sekä tietysti paljon muuta. Painopiste on 70-luvun lämpimissä polaroid-soundeissa, mutta retroisuus ei paina venhettä pohjaan.
Saatesanoissa mainitaan, kuinka samat heput ovat pyörineet/pyörivät monissa muissakin yhtyeissä, mutta en laskisi tuota mitenkään heikentäväksi seikaksi. Bändin juuret juontuvat saunailtaan, jossa – saatekirjettä lainatakseni – narulle ikuistettiin vain yhden biisin tehneen yhtyeen kolme kappaletta. Jos löydätte lauseesta paradoksin, olette samoilla linjoilla kanssani. Lopputulema on joka tapauksessa rennon letkeää rockia, jossa suomalaisugrilainen kaiho ja lamakauden melankolia nojailevat rannan koivuihin.
Astetta progempi ja isokynämäisempi
Viimeinen ihminen ei anna maailman lannistaa itseään, vaimean rockin soidessa sydämen pohjalta saakka, kun taas ryhdikkäämmin ja röyhkämäisemmin kolisteleva
Tapan mun huonekasvit löytää taatusti omat kuulijansa. Mielenkiintoinen avaus, jota kannattaisi laventaa ainakin toisen saunareissun verran, tiedä vaikka mihin se vielä johtaisi.
Mika Roth
Volymian: The Never Come in Peace
Puuma Records
Reilu viisi vuotta sitten pohdin
Volymianin
Maze of Madness -pitkäsoiton äärellä sitä, kuinka tärkeitä omat ideat jo ajatukset ovatkaan. Bändin lievästi mauton power-metalli on nyt kuitenkin enää silkka muisto, sillä vuoden 2021 Volymian saa väännettyä nupit kaakkoon jalostetulla meuhkallaan.
Pohjakivet ovat yhä metallin kallioiden päälle ladottuja, mutta sinfonisiakin piirteitä omaava mäiske on monipuolista, monitahoista ja enemmän raskaaseen sarjaan nojaavaa. Sinkkubiisi
Inhale Me on juuri niin koukuttava, kuin sinkuran kuuluukin olla, eikä vajaan kuuden minuutin mitta ole minkäänlainen ongelma. Etenkin vokalistikaksikko
Nitte Valo ja
Tuomo Vänskä ansaitsevat isot plussat monipuolisesta ilmaisustaan. Valon eteerinen tulkinta ja Vänskän vatsanpohjassa asti tuntuva murina sopivat yhteen ja kun muillakin tonteilla homma on hallussa, niin helppo tässä on rakentaa metallikatedraaleja.
Avauksessa silmille ryntäävä
Cold ja em. sinkku ovat tietysti ensiluokkaisia, mutta nostaisin esiin myös junttaavamman ja silti melodisen
War Machinesin, joka nostaa koko EP:n tasoa. Nyt tuntuu!
Mika Roth
Wiitala ja Olonkorjuu: Ikuinen rakkaus / Tuurijuoppo (acoustic)
Useammassakin liemessä keitetty
Wiitala ja
Olonkorjuu -yhtye ovat tehneet jo pitkään yhteistyötä, joten tuoreen sinkun julkaisu näillä eväin on aivan luonnollista. Olonkorjuu on siis akustinen trio, jonka solistina häärii Wiitala, mutta joka on enemmän kuin osiensa summa. Lootarumpuja soittaa Marko Räsänen ja akustista kitaraa Petri Kettunen, tuoreen sinkun ollessa bändin ensimmäinen virallinen julkaisu
Sinkun kumpikin raita on julkaistu jo aiemmin
Wiitala ja Kojootit -yhtyeen nimissä Näistä
Tuurijuoppo tuli myös arvioitua Desibeli.netissä alkuvuodesta. Akustinen versio tuo kuitenkin paljon uutta esiin, etenkin kun ääneen on päässyt myös saksofoni. Haikea veto on edelleen, mutta etenkin saksarin ja akustisen kitaran kudelma toimii upeasti yhdessä.
Ikuinen rakkaus onkin sitten iskelmäisempi tapaus, mikä aiheuttaa allekirjoittaneelle voimakkaita allergisia reaktioita. Hieno biisi sarallaan, vaikkakaan ei oma kuppini Earl Greytä.
Mika Roth
Lukukertoja: 4666
