Pienet

Pienet - Kesäkuu 2021

14.06.2021

Fram: Something Keeps Me From Sending That Text To You

Fram on helsinkiläinen 7–10 hengen taidekollektiivi, jonka debyyttijulkaisu on kuuleman mukaan yli vuoden mittaisen kokeilu- ja testailuvaiheen tulos. Saatesanoissa todetaan, kuinka lopputulema muistuttaa Radioheadia coveroimassa D’Angelo n kappaleita, Massive Attackin ruuvaillessa remixejä kohdilleen. Melkoista nimitulitusta, joten rima kohoaa välittömästi katon tuntumaan – vaan kuinka käy ylittämisen kanssa?

EP:n viisi raitaa muodostavat kiistatta reilun vartin mittaisen ääniusvavyöhykkeen, joka pitää reunansa asianmukaisen vaikeasti hahmotettavissa. Tiukinta groovemutteria tarjoaa keskeltä löytyvä Blow, jonka pomppaileva basso ujuttaa mojoa syvemmälle takataskuun. Elektronisemmista pilvistä, jostain sieltä trip hopin ja dream popin väliltä kitkaa hakee puolestaan Mn, kun taas retrompaa soul/r’n’b/pop -vaihdetta silmää humauttaa Endless (Hi And Welcome to Being Tired).

Fram tuntuu hakevan yhä ominta soundiaan, vai onko tuo kiivas etsintä juuri se juttu, joka määrittää koko projektia? Niin tai näin, ensimmäiset tulokset ovat lupaavia, jos nyt saatesanojen lupauksista olisi voinut rakentaa enemmänkin. Tämähän oli kuitenkin vasta alku, jonka soisi saavan rönsyilevää jatkoa, vaikka rima ei vielä täysin ylittynytkään.

Mika Roth

Henrik Heselius: Inlindad / Cirklar
Nouxio Recordings

Henrik Heselius on helsinkiläinen näyttelijä, esiintyvä taiteilija ja muusikko, jonka kaksi ensimmäistä soolokappaletta lähtevät rohkeasti omille teilleen. Heselius luo näillä raidoilla mielleyhtymiä amerikkalaiseen singer-songwriter -musiikkiin, vaikka miehen ilmaisussa on myös roimasti pohjoista vetovoimaa.

Kyse ei ole kuitenkaan mistään halvasta nordic noir -aallolla keikkumisesta, sillä Heselius osaa ladata vähäeleiseen vokalisointiinsa hurjasti tunnetta ja painoa. On klisheistä sanoa, kuinka äänekkäimmät hetket voi löytää hiljaisuuden viereltä, mutta tässä tapauksessa tilanne on juurikin tuo. Etenkin Inlindad osaa hyödyntää nylonkielisen kitaran ja taustalle manattujen kohtalokkaiden mutta minimalististen äänimaisemien kontrastia. Biisi on samaan aikaan iholla ja katoamassa horisontin tuolle puolen, mikä tekee tuokiosta maagisen tuntuisen.

Kovassa seurassa Cirklar jää armotta soittamaan kakkosviulua, mutta moni antaisi näin kovasta biisistä raajoja vaihdossa. Biisi on hieman bändimäisemmän soundin ja rullaavan tunnelman määrittämä neliminuuttinen, jonka tunnelma ei ole yhtä tiheä, mutta toinen kärki avaa tahollaan omia mahdollisuuksia. Olipahan melkoinen uran avaus, toivottavasti sinkku ei jää ainokaiseksi.

Mika Roth

Ihmeauto: Sola
Alakulttuuritalo

Ihmeauto on elektronisen musiikin tiukemmalla ja rosoisemmalla puolella operoiva yhtye, joka sulkee EP-trilogiansa Sola-nimisellä levyllä. Viisi kappaletta, otsikon niminen intro ja hurja määrä vierailevia vokalisteja. 23 minuuttia ja risat ristiriitaisia tuntoja, silmiin osuvia valonsäteitä ja punaisen langan pätkiä, jotka johtavat kohti jotain kaikkea yhdistävää.

Ihmeauto teki sen toisin sanoen uudestaan: tuottajaduo Ville Lindfors ja Tuukka Terho ovat luoneet mosaiikkimaisista paloista upean äänifreskon, jonka kokonaisuuden ymmärtäminen ottaa koville. Ja silti haluan ratkaista nämä mysteerit, löytää vastaukset ja vihjeet runomaisten lyriikoiden ja tylyjen rap-osuuksien takaa. Periaatteessa duon luomissa äänimassoissa on samaa ahdistavaa tylyyttä kuin clipping.-trion mestarillisissa otteissa, mutta Ihmeauto pystyy luovimaan tiensä uniikeille reiteille.

Myrkyllisen parisuhteen jälkimainingeissa Reset kaatuu niskaan kuin romahtavan moottoritien betonipylväs, kun taas Kuun pimeä puoli antaa trapin maalata ikkunat mustiksi. Lanterna leijuu trip hopin taivaissa keveämmin ja Muistan, uneksin on tahollaan suorastaan kaunis ja viehkeä balladinkaltainen, jossa ei ole hiventäkään mustuutta mukana. Tästä kaikesta, ja muusta, Ihmeauto kokoaa EP:n, jolla jokainen osa tuntuu perustellulta. Se jos mikä on todellinen ihme.

Mika Roth

IITU: Whitney / Just niinku pitää

IITU eli Iida Häkkänen on kokenut laulajatar, jolta löytyy vuosien kokemus eturivin artistien tukijana. Soolourallaan IITU esittää modernia poppia, indietä ja r'n'b:tä sujuvasti yhdistelevää musiikkia, jonka sielu on moninaisempi kuin mitä ensimmäisellä kuuntelulla uskoisikaan. Juuri musiikin maisteriksi valmistuva IITU avaa pelin tuplasinkulla, josta ei puutu suuria tunteita ja syvääkin syvempiä äänimaisemia.

A-puoleksi ja ykkössyötöksi valittu Whitney on nostalginen tarina Whtiney Houstonin vaikutuksesta nuoreen laulajanalkuun sekä lapsuuden viattomuudesta. Hiusharja käy mikrofonista, kun ”will always love you” kiskotaan täysillä maisemaan, vaikka sanoista ei mitään ymmärräkään. Moderni pop-siivu osataan pitää riittävän pienenä, jotta isosti (vaan ei överiksi) vedetyt vokaalit tuntuvat kuten pitääkin. B-puoleksi sijoitettu Just niinku pitää tipauttaa vauhtia, valoisuutta ja ääntä, mutta välttää balladinmuodossaan silti äitelyyden sudenkuopat. Näinä aikoina tekee sitä paitsi hyvää mielelle ja sydämelle todeta toisinaan, että kyllä asiat ovat ihan oikeasti hyvin. Kunhan vain tärkeät jutut osaa huomata edessään.

Mika Roth

Lento: Vedenalaisia suhteita

Lento on biisinkirjoittaja Tero Tapion ja vokalisti Mia Suszkon yhteinen musiikillinen matka, joka on voittanut tuhansien kilometrien etäisyyden. Siinä missä Tapio on pistänyt palansa nauhalle Helsingissä, on Suszko äänittänyt osuutensa Lontoosta ja San Franciscosta käsin. Duo kulkee EP:n kahdella raidalla orgaanisen ja svengaavankin poprockin vehmaassa laaksossa, tehden kunniaa menneille suuruuksille.

Etenkin Sudenkorento piiskaa hitusen jazzahtavankin svenginsä sellaiseen vauhtiin, että biisi tempaa satunnaisen kuulijan kuin huomaamatta kainaloonsa. Saatesanoissa mainitaan Sami ja Maarit Hurmerinta, eikä missään nimessä suotta. Sen sijaan siltaa J. J. Calen suuntaan en havainnut tässä modernin poprockin valiossa. Persoonallisemmin pohtiva Josafatin laaksossa on hitaampi, keinuvampi ja korkeammissa sfääreissä viihtyvä tarina, jossa epävarmuus ja läheisyyden pelko sekoittuvat kaipaukseen. Pieneksi puristettu sovitus pelaa jälleen duon pussiin ja ehkäpä kotoinen pienuus ja lämpö ovatkin ne asiat, joita kannattaisi kehittää eteenpäin. Syksyksi luvataan kahta seuraavaa biisiä, joten tämä ei ole mikään pikainen ohilento.

Mika Roth

Mountain of Smoke: Gods of Biomechanics V1.5
Seeing Red Records

Mountain of Smoke on Teksasin Dallasista kotoisin oleva orkesteri, joka saavutti mukavasti huomiota vuonna 2018, kun Gods of Biomechnanics -pitkäsoitto ilmestyi. Seos koostui sludge metalista ja Blade Runnerista innoittuneista teksteistä, eli tarjolla jotain hieman uutta. Viime vuoden lopulla ryhmä coveroi mm. Duran Durania Replicated EP-levyllä ja nyt on palattu takaisin Blade Runnerin pariin.

Mountain of Smoke takoo post-metalin, post-hardcoren ja sludgen paikkeilla edelleen, kun kuudella eri biisillä esitellään eri hahmoja tuosta ikonisesta elokuvasta. LA Eyeworksin silmäpaja vetää kisassa mielestäni pisimmän korren, kun vajaaseen viiteen minuuttiin pusketaan pörinää, pauketta ja hiukan eeppisiäkin vaikutteita. Doomahtavampaa vaihdetta sovitellaan silmään Wise Owl -raidalla, kun taas Cpt Bryant on tylympää tykitystä – mikä on biisin aiheen huomioon ottaen vähintäänkin osuvaa.

Näin vahvasti yhden elokuvan vetovoimaan nojaava kokonaisuus on hankala arvioitava, sillä kuinka musiikki toimisi ilman em. leffaa? Kysymys on hankala, mutta mielestäni Mountain of Smoke on sarallaan vahva tekijä ja osaaja, joka vain tekee juttujaan omalla tavallaan.

Mika Roth

Noora Kataja Trio: Avaruuksiin
Secret Entertainment

Noora Kataja Trio on ahkera sinkkujen julkaisija ja tämän uuden EP-levyn kaikki kolme raitaakin on ehditty tätä kirjoitettaessa jo julkaisemaan myös sinkkuina. Eikä siinä mitään, sillä jokainen kolmesta biisistä seisoo vaivatta jaloillaan. Tyylillisesti kolmikko jatkaa kevyesti jazzahtavan ja öisen popin parissa, ja mainitaan saatesanoissa myös sana ’soul’, eikä suinkaan turhaan.

Kärkibiisi Avaruuksiin kimpoaa oitis korkeimmalle radalle ja biisillä vieraileva saksofonisti Jonas Rintala tuo muassaan vahvan taian. Ehkä jo huomenna on sisaruksiaan raukeampi ja lämpimämpi numero, jolla Noora Katajan koskettimet ja niin ikään vierailevan Joni Tialan herkästi soittama sähkökitara löytävät toisistaan parin. Melankolisempi ja hitaammin helmojaan laahaava ankkuriraita Unessa onkin sitten toisenlainen kappale. Jälleen kerran Katajan tarkka sanoituskynä löytää kohteensa öisistä hetkistä, kun ajatukset karkaavat jonnekin toisaalle. Kolme sinkkua rakentavat yhdessä vahvan EP:n, jonka olemassaolo on täysin perusteltu. Biisitrio onkin tie moniin uusiin avaruuksiin.

Mika Roth

Pentti Punkin Syntymäpäivät: Pentti Punkin punttipenkki / Uistimista parhain

Pentti Punkin Syntymäpäivät on kolmen oululaisen isän muodostama yhtye, jonka musiikkia voi kutsua lastenmusiikiksi. Osuvampaa tosin olisi siteerata debyyttisinkun antia hauskaksi poprockiksi, jossa portteja ei suljeta vanhemmilta tai ulkoisilta vaikutteilta. Saatekirjeessä viskotaan ilmoille rohkeasti jopa jazz- ja irkkuvaikutteet, mutta samalla logiikalla myös proge ja folk tulisi mainita.

Lastenmusiikkiin kuuluvat olennaisena osana hauskat lyriikat, joissa rumia sanoja ei sanota niin kuin ne ovat. Tällä erää merkantilismi nostaa kuitenkin yllättäen päätään. Uistimista parhain on erään tunnetun viehemerkin mainosbiisi, mutta oikeasti tämä on jämäkkä boogierocksiivu. Perusjuttujen sekaan viskataan ska-väliosa ja hana auki, niin johan on hauskaa. Pentti Punkin punttipenkki on biisirakennelmana kunnianhimoisempi ja tässä ”Jethro Tull kohtaa laskuhumalaisen Ismo Alangon” -viritelmässä on jotain kutkuttavan riemukasta. Hämylastenmusaa, jossa sihti karkaa latvustosta taivaisiin saakka. Eipä ihme, että orkka valittiin Lastenmusiikki ry:n toimesta vuoden tulokkaaksi viime vuonna.

Mika Roth

Progeny of Sun: Dark Wanderer
Inverse Records

Helsinki-Seinäjoki-akselilta operoiva Progeny of Sun oli pariin otteeseen esillä Desibeli.netissä pari vuotta sitten, kun yhtyeen itsensä mukaan nimetty EP kartoitti death metalin mahdollisuuksia. Jo valmiiksi tummasävyinen metalli on tummunut monta astetta uudella kiekolla, kun äärimetallin mustuus ja entistäkin tinkimättömämmät linjaukset antavat osviittaa tulevasta.

Kiekon kolmesta siivusta avausraita Eclipse valittiin videosinkkubiisiksi, mutta omaan metallihermoon osuu tukevammin kiekon keskimmäinen veto. Defiled näet uuttaa floridalaista dööttistä, mutta jossain vaiheessa prosessia pannuun on lipsahtanut myös eeppisempää ainesta. Lopputulema on raakaa voimaa tihkuva plus viisiminuuttinen, joka kaulitsee takuulla turhat ilmat pois keuhkojen perukoilta. Huomionarvoinen on myös edistyminen sovittamisen jalon taidon parissa.

Progeny of Sun on jalostanut tyyliään ja Dark Wanderer EP on kiistatta avaus uuteen suuntaan. Materiaalia on niukemmin, mutta samalla laatutaso on kohonnut, joten ehkäpä seuraavaksi olisi kunnon pitkäsoiton aika. Hartioita moiseen tuntuisi löytyvän leikiten.

Mika Roth

Small Peaces: Dark Winter Gone

Kokeellisen poprockin myrskyisillä aalloilla seilaava Small Peaces julkaisi pari vuotta sitten todella lupaavan Dark Winter -sinkkunsa, jolle luvattiin jatkoa EP-levystä kesäksi. Kyseessä ei kuitenkaan näemmä ollut kesä 2019 vaan kesä 2021. Hyvää kelpaa kuitenkin odottaa ja nyt em. barokkipopin ja dreampoppailun valioyksilö on saanut tuekseen kaksi muuta raitaa.

Yellow Drones nousee nopeasti roottoreilleen ja leijuu vaivatta ilmavan poprockin kenttien yllä. Auringonpaisteista bändisoittoa, ripaus akustista soundia ja reippaammin elektronista tukea, kun mitta asettuu sinkkumaiseen kolmeen ja puoleen minuuttiin. Tärkeintä on kuitenkin melodian ote, jonka ansiosta biisi on helposti muistettava ja sitä kautta mukana hyräiltävä. Dreaming of Master on puolestaan lähes seitsemän minuutin mitassaan aivan toisenlainen kokemus, joka on jonkinlainen kompromissi pitkän balladin ja aavistuksen verran progehtavien tunnelmointien väliltä. Lievästi melankolinen fiilis tuntuu joka sekunnissa, mutta ei kuitenkaan paina fiiliksiä mattoon, etenkin kun jälkimmäisellä puoliskolla siivun annetaan kasvaa isommaksi.

EP on kuin kolmen kuvan sarja. Jokainen otos antaa jatkomahdollisuuksia, mutta tärkeimpänä pidän eri kappaleita yhteen sitovaa soundia. Synat ja bändisoittimet, rytmi ja muut palaset, vokaalit ja pitkät sanattomat vaiheet. Tässä on paljon vaalittavaa ja kehitettävää, sanoisin.

Mika Roth

Tampo: Keumgang / Tampomambo
We Jazz Records / Helmi Levyt

Tampo oli edellisen kerran esillä Desibeli.netin sivuilla vuoden 2010 alussa, kun bändin livekunto herätti monenlaisia ajatuksia. Sittemmin instrumentaalifolkiksikin kutsuttu musiikki on kehittynyt, kasvanut, muuntunut ja 20-luvun alussa karttuneet taidot kestävät jo jazzinkin kanssa flirttailun. Yhtye luottaa edelleen sanattomaan kerrontaan, mutta kokoonpano on kasvanut sekstetiksi, kun nähtävästi tätä nykyä Helsingin seudulla vaikuttava yhtye tekee omaa juttuaan.

Ja se juttu on todella oma, sillä enpä muista kuulleeni aiemmin mitään aivan Tampomambon kaltaista. Näin kummaa musiikkia voisi tulla vastaan vaikkapa Jim Jarmuschin elokuvissa tai syvemmällä indiepuolella, jossa vapaus on markkinavoimia tärkeämpää. Biisi tempaa mukaansa ja vaikka en tajua mambosta tuon taivaallista, korvani – ja jalkani – pitävät tästä. Keumgangissa on niin ikään vahvaa elokuvamaisuutta, aivan kuin seikkailisimme jossain 60-luvun agenttileffassa. Torvet törähtelevät, kurttua veivataan ja perkussiot ovat riemullisen runsaita. Loistavaa bilemusiikkia eteläamerikkalaisella, karibialaisella, balkanilaisella ja hiukan angloafroamerikkalaisellakin tatsilla. Groove!

Mika Roth

Teini-Pää: Näin sen unessa / Kissat ja koirat
Stupido Records

Kyllä ennen kaikki oli vaan paremmin. Teinipoppikin oli jotenkin niin täynnä toiveita, haaveita ja melodisuutta. Mutta hei, ainahan meillä on Teini-Pää, jonka tuleva debyyttialbumi on täynnänsä unelmoivia pop-hittejä. Onko Teini-Pään uusi tuplasinkku siis parhainta indie-poppia vuosimallia 2021, kuten saatesanoissa luvataan?

Avausiskuksi valittu Näin sen unessa on kiistatta täydellisyyttä hipova kitarapoprokkis, jonka kertosäe tarttuu kuin uistin poskeen. Soundissa on sopivasti autotallin rosoa, mutta silti kaikki on leivottu vahvan melodisuuden sisään niin, että biisiä hoilaa huomaamatta mukana. Reilu kaksi ja puoli minuuttia, eikä enempää tarvita. B-puoleksi sijoitettu Kissat ja koirat on sitä vastoin demoksi jätetty biisiraakile, joka ei ehdi minuutissa edes kunnolla käynnistymään. Lupaava kehys ja aihio, ei mitään sen kummempaa.

Yksi napakymppi, yksi suutari ja yksi erittäin mielenkiintoinen yhtye, jonka Maailma kyllä odottaa -debyyttialbumi kannattaa ottaa syksyllä haltuun. Voi kunpa kesä menisi jo nopeasti ohitse…

Mika Roth

The Hardlickers: Hard Liquor & Rock N Roll

Hyvinkääläinen The Hardlickers täräytti viime vuoden lopulla tiskiin H.A.R.D.L.I.C.K.E.R.S sinkun, jolla ryhmän kolmen soinnut jytärock puski tieltään tukit ja lohkareet. Nyt on koittanut isomman kierroksen aika ja em. sinkku ei ole edes mahtunut mukaan tälle viiden biisin mittaiselle EP-levylle.

Hurriganesin ja muiden pioneerien jalanjäljissä tarpovat herrat onnistuvat alittamaan kolmen minuutin rajan kolmesti ja mainio I Love Livin’ in the Waterworld likistyy peräti alle kahteen minuuttiin. Nostaisin silti rohkeammin eteen Livin’ In Sinin puolittain punkiksi taittuvan vuoristoratakyydin, jonka na-na-naat napsuvat kohdilleen. Sinkkubiisi Sombrero Girl kohottaa stetsonia amerikkalaisen rockin suuntaan ja Hard Liquor and Rock N Roll käy ohjelmajulistuksesta kenelle tahansa, joka on nähnyt kostean rokki-illan loppuun saakka.

The Hardlickers on niitä yhtyeitä, joita voi moittia ja kehua täsmälleen samoista syistä. Tyylille ollaan uskollisia, tuttuja lohkareita pyöritellään ja yllätykset käytännöllisesti katsoen puuttuvat kokonaan – mutta toisaalta: kuulija tietää mitä saa, kun tilaa nämä heput remuamaan stereoihinsa. EP:n kaksi ekaa iskua ovat napakymppejä, joten ei muuta kuin rock’n’roll!

Mika Roth

The Here Todays: Demo 2020

The Here Todays on Helsinki-Joensuu-akselilla operoiva shoegaze/dreampop-bändi, joka ehti äänittää ensimmäisen kiekkonsa juuri ennen kuin pandemia pisti kaiken jäihin reilu vuosi sitten. Demo 2020 on vain kahden biisin mittainen kurkistus yhtyeen alkuaikoihin, sekä samalla ensimmäinen osa myöhemmin tänä vuonna julkaistavaksi suunnitellusta EP-levystä.

Kahdesta kipaleesta jälkimmäisenä kuultava Severed on kiihkeämpi, levottomampi ja raskaammilla siivillä lentävä kitaravallitus. Kiirus on jopa sitä luokkaa, että itse jäin kaipaamaan edes hieman happea antavaa väliosaa, koska nyt sinänsä toimiva melodia ei pääse oikeuksiinsa. Ensimmäiseksi raidaksi valittu Miranda on muhkealla bassolinjalla varustettu herkku, jonka dreampopimpi muoto ja harkitumpi askellus vihjaavat jopa postpunkin mahdollisesta vaikutuksesta taustalla. Melodiaan leivottu koukku on ensiluokkainen, eivätkä edes kolhot soundit ja suttuinen tuotanto pysty peittämään siivun potentiaalia.

Ideaa ja taitoa siis löytyy, eikä näkemyksessäkään ole valittamista, vaikka muoto hieman ennalta-arvattava onkin. Tulevaksi luvattua EP-levyä odotellessa.

Mika Roth

Wellu Rowaltz: Vanhenin salaa
Mark My Tunes

Jo pitkän matkan musiikin saralla tehnyt Wellu Rowaltz oli pariin otteeseen esillä Desibeli.netissä vuonna 2019, kun aiempaa pehmeämpää suomenkielistä poprockia luonut artisti kartoitti uutta suuntaansa. Vuonna 2020 Rowaltzilta ilmestyi kaksi omaa biisiä lisää ja nyt nuo neljä siivua on koottu yhteen. Seuraksi on sujautettu vielä uusi nimibiisi Vanhenin salaa, sekä vuoden 2018 sinkkuraita Voi teitä kauniita.

Uudistunut Rowaltz on kiistatta löytänyt tyylinsä ja yhdessä nämä kuusi kappaletta rakentavat kuvan paikkansa löytäneestä ja kenties hiukan rauhoittuneestakin miehestä. Teksteissä avataankin sielun saloja rohkeasti ja Rowaltz vaikuttaa oivaltaneen elämän valoista ja varjoista useampiakin asioita. Ikääntyminen on saattanut hioa osan rosoista pois, mutta sisäistä voimaa se ei ole edelleenkään valjastanut.

Musiikki on niin ikään pehmeällä tapaa pohtivaa ja nostan jälleen kerran etualalle huiman vivahteikkaat sovitukset. Jokainen soitin on oikealla paikallaan ja kun soitinpalettia harvoin käytetään isommin, on se aina perusteltua. Viimeisenä kuultava nimibiisi on kuin piste iin päälle ja nauha, jolla kaikki tunteet solmitaan kauniin elein yhteen. Positiivista vanhenemista.

Mika Roth

Lukukertoja: 3556