Pienet

Sinkut II - Tammikuu 2021

27.01.2021

Aryokal: Vexilla

Tämänkertaisen sinkkukoosteen ylivoimaisesti pisin kappale on Aryokalin päälle kahdeksan minuutin mittainen Vexilla. Helsinkiläisen yhtyeen tyyli on eteerisen elektronista ja huoneen hämärämmällä puolella pitkiä syklejä suosiva. Eipä ole turhaan saatesanoissa nostettu esiin Nick Caven nimeä, etenkin jos keskitytään herran pariin viime albumiin. Biisille luvataan jatkoakin tälle vuodelle, mutta Antti Ruokolan ja Pekka Loposen muodostama duo ei anna vielä sen kummempia päivämääriä.

Mutta palataan Vexillan pariin. Kahdeksan minuuttia on pitkä matka, mutta duo ei anna jännitteen lässähtää millään tavoin pitkän taipaleen aikana. Alun luotaavat elektroniset äänet saavat jo varhain rinnalleen hiljaiset vokaalit, sekä ovelasti taustalla askeltavan pianon. Rakennetta rikastetaan, kehitetään ja muunnetaan, kunnes viiden minuutin jälkeen klubimaisempi rytmipohja kääntää esiin urbaanit rakenteet. Ambientista siirrytään vähintäänkin darkwaven puolelle ja samalla kappale pääsee sulkeutumaan tavalla, joka nostaa tasot askeleen toisensa jälkeen yhä ylemmäs ja ylemmäs.

Mika Roth

Beyond The Night: The Prophecy

Beyond The Night vastaa puolestaan aivan ehdottomasti tämänkertaisen sinkkukoosteen raskaimmasta osuudesta. Ville Patrikainen vastaa instrumenteista ja Janne Nurminen laulusta, kun metallin äärimmäisiä, modernimpia kulmia pyritään ennakkoluulottomasti kartoittamaan. Ensimmäistä kertaa The Prophecyn kuullessani meinasinkin lentää kirjaimellisesti takaseinään, kun tarpeettoman kovalle jääneistä ämyreistä pääsi irti profetaaliset mittasuhteet täyttävä metallimyrsky.

Yritetään pilkkoa kokemusta hieman pienempiin osiin. Ensinnäkin vokaalit saatetaan maailmaan über-raakoina, murinahuuto, suoranainen kirkuminen, sekä näiden monet välimuodot saavat hetkittäin kylkeensä melodista kuiskailua. Rytmipuolella isketään lujaa kun tarvitaan, mutta peruskomppia seasta ei juuri löydy. Kaikkea outoa ja jännää tapahtuu myös oletettavasti ainakin osin koneistetussa arsenaalissa, jossa tulivuorenpurkaukset ja suvannot vuorottelevat, eikä koskaan voi olla täysin varma seuraavasta käänteestä. Kaikkea leimaa tinkimätön energisyys, arvaamattomuus ja brutaali asenne, jonka myötä neljän minuutin jälkeen on olo, kuin olisi juuri pyörinyt pesukoneessa. Ei siis muuta kuin uudestaan myllyyn, koska näin raikkaita turpasaunoja ei tule koettua liian usein.

Mika Roth

Blind Channel: Dark Side

Oululaislähtöinen Blind Channel kutsuu raskasta mutta menevää musiikkiaan violent popiksi ja Dark Side -biisillä ryhmä kisaa Uuden Musiikin Kilpailussa. Useimmiten ns. tavallisempaa poppia suosivan kisan voittaja selviää helmikuussa, joten Dark Side saa raivata itselleen tietä vielä jonkin aikaa, vaan kuinka on biisin koukkuisuuden laita?

Mikäli kaikki olisi kiinni vain kertosäkeestä uskaltaisin väittää, ettei Blind Channelilla olisi hädän päivää. Olen tuskin ainoa, joka löytää isosti pamahtavasta kertsistä ja niiden välissä kuultavista säkeistöistä yhteneväisyyksiä mm. Linkin Parkin suuntaan, mutta toisaalta: yhdysvaltalaisten kykyä luoda hittejä on taatusti kadehdittu kaikilla mantereilla. Saatesanoissa mainitaan myös Bring Me the Horizon, eikä ainakaan turhaan. Juuri alle kolmeen minuuttiin puristuva bilebiisi kutsuu kaikki reunoille jääneet juhlimaan ja ottamaan tilanne haltuun. Ehkäpä Blind Channelkin saa boom-boom-boom jekkunsa toimimaan. Ehkäpä.

Mika Roth

Decrowned: Dreamland

Kuulin metallikomppania Decrownedista viimeksi vajaa kolme vuotta sitten, kun bändin Weight of the Dark Sky EP päätyi käsiini. Sittemmin ryhmä on julkaissut enemmänkin materiaalia ja myös uusin sinkku tulee saamaan jatkoa jo ensi kuun lopulla, eli koronasta huolimatta rautaa on taottu antaumuksella.

Viimeisimmän siivun perusteella selvimmät death-vivahteet ovat saaneet tehdä tilaa melodisemmalle ilmaisulle, jossa soundia voi samaan aikaan kuvata moderniksi ja perinteet tunnistavaksi. Dreamland luottaa osittain jopa tunnelmaa luoviin jousiin, mutta myös sähköiset kitarat saavat itselleen taatusti riittävästi sekunteja. Hattua pitääkin nostaa selkeästä, monipuolisesta ja toimivasta soundimaailmasta, jossa on kiistatta paljon omaksuttavaa, mutta joka jäsentyy silti luonnollisen tuntuisesti viimeistään ajan myötä. Vokaalien monitasoisuus otti hieman sulatteluaikaa, etenkin kun yhtä johtavaa linjaa ei tunnu varsinaisesti olevan, mutta vaaka kallistuu kyillä selvästi positiiviselle puolelle.

Mika Roth

HARMS: Deeper Into Darkness

HARMS on valinnut itselleen totta tosiaan osuvan nimen. Lappeenrantalainen loppuvuodesta 2017 perustettu metallibändi näet takoo raskasta metallia, jossa modernius ja tyly raakuus hallitsevat, eikä lyriikoissa kirmata kukkakedoilla. Deeper Into Darkness on ensimmäinen lohkaisu tulevalta A Lifetime Spent on Dying -debyyttipitkäsoitolta, jonka tarkempi julkaisuajankohta ei tätä kirjoitettaessa ole vielä tiedossa.

Mikä sen sijaan on vallan hyvin tiedossa, on se kiistaton fakta, että lappeenrantalaisten metallissa riittää niin painoa kuin iskuvoimaa. Vokalistin tyyli sijoittuu metallimaailmaan jyrkempään päähän, huudon raastaessa korvakäytäviä asiankuuluvalla voimalla. Genreviittoja on hankala takoa tantereeseen, mutta uudempi ja brutaalimpi death nyt ainakin on mainittava. Hetkittäin päätään nostavat myös eeppisemmät tuulet, joiden mustuus ja arvaamattomuus ainoastaan korostavat biisin betoninpehmeitä pintoja. Huh-huh, melkoinen esikoinen nähtävästi tulossa.

Mika Roth

Jesse Jason: Mama
Sick Boogie Recordings

Jesse Jason on soolouraansa hiljalleen käynnistelevä hip-hop/rock -artisti, jolta on aiemmin ilmestynyt ainakin kaksi sinkkua. Uusin sinkku on ensimmäinen Sick Boogie Recordingsin tallissa ja lienee hyvä mainita tässä yhteydessä, että Jesse Jason on tunnettu myös STEMU-yhtyeestä. Genreaidoille annetaan pitkät ja juuri tuo persoonallinen asenne on saatesanojenkin mukaan Jesse Jasonin merkittävä ase.

Mama on hiljainen ja samaan aikaan kova biisi elämän potkimalle yksinhuoltajaäidille, vakavaa tautia sairastavalle naiselle, joka pyrkii jotenkin luovimaan halki elämän karikoiden. Säkeistöissä rivit maalaavat lohdutonta kuvasarjaa arjesta, jossa vihan liekkeihin syntynyt sielu ei voi kuin kestää haasteensa. Soundit eivät kuitenkaan tihku negatiivisuutta, sillä tekstin toinen kulma on kiittäminen – kertojan ääni on annettu lapselle, esikoiselle, joka haluaisi jotenkin helpottaa äitinsä tilaa ja kertoa tälle rakkaudestaan. Biisi on siis muodoltaan rauhallinen ja tekstiltään myrskyisä, mutta lohduttomuuteen se ei missään nimessä sorru, mikä nostaa Maman korkealle. Jonnekin sinne, mistä voi nähdä vapaan taivaan.

Mika Roth

Jesse Markin: Smokestack

Jesse Markin on tullut tutuksi kyvystään yhdistää menneiden aikojen kerroksia moderneihin tanssibiiseihin. Uusin sinkku jatkaa tutuilla linjoilla sekä tulevan toisen albumin pohjustamista, jonka pitäisi ilmestyä tulevana keväänä. Smokestack rämisee ja rollaa jopa Markinin mittapuulla suhteellisen villinä, ja inspiraatiota kipaleelle on kuuleman mukaan kaivettu legendaarisesta vuoden 1969 Woodstockin festivaalista.

Nyt kun tähtäin on hilattu niin korkealle kuin se 60-lukua käsittelevän/koskevan musiikin puolesta vain on mahdollista, niin mikä on lopputulema? Smokestack on ensinnäkin äänekäs ja monikerroksinen soundikokemus. Yksi taso on garagerockin ulina ja pauke, joka törmää moderniin tanssiklubisoundiin matalilla taajuuksilla. Säkeistöissä vokaalit karkaavat jonnekin Jefferson Airplanen ja Hendrixin tietämille, massan kasvaessa uhkaavasti. Markin osaa kuitenkin himmata sopivissa väleissä juuri sen verran, ettei biisi romahda oman massansa alla ja nimenomaan sieltä kaivetaan esiin riittävä pistevoitto. Lievästi klaustrofobista, mutta samaan aikaan erittäin nautinnollista.

Mika Roth

Joem: Copper Ground

Kolme vuotta sitten esikoissinkkunsa julkaissut Joem, eli Johanna Mäkilä-Manninen, luo laulaja/lauluntekijänä elämän makuista ja modernia pop-musiikkia. Alkujaan saksofonistina musiikkiopinnot käynnistänyt laulaja on eri käänteiden ja mullistusten kautta löytänyt oman äänensä, oman tyylinsä ja oman tapansa toimia. Mainittakoon myös, että Joemilla on jo saavuttanut kansainvälistäkin menestystä Naive Heart -sinkullaan, joka voitti Cari Colen järjestämän laulukilpailun.

Entä mikä on tuo Copper Ground, josta Joem laulaa? Saatesanoissa korostetaan lämmön tuomista arkeen, elämän rakentavia voimia sekä positiivisten tunteiden merkitystä. Arjen nopeissa kurveissa ja loppumattomissa ristiaallokoissa voi toisinaan olla haastavaa löytää itsestään tuoreita voimavaroja, mutta avaimena kaikkiin toimii omasta mielestä löytyvä rauha. Biisi on modernin popin ja amerikkalaisen r’n’b:n risteymä, jossa singer/songwriter -ote ja urbaani syke kohtaavat rauhallisemmassa risteyksessä. Kertosäkeen pääkoukkua ja vokaaleja olisi voinut tuoda rohkeamminkin esiin, sillä potentiaalia vaikuttaisi olevan isompaankin rakenteluun.

Mika Roth

Juutine (feat. Pop Electric Dynamite Artists): Ukulele-beibi

Juutine ja hänen uskollinen taustayhtyeensä Pop Electric Dynamite Artists jatkavat tutulla tyylillään. Viimeksi kun oli aika nauttia kesästä feattaajaksi nimettiin vain tämänkin biisin rustannut Costello Hautamäki, mutta nyt mukaan on saatu enemmänkin voimia Popedasta. Ukulele toimii tällä erää eräänlaisena mestariavaimena, joka soi halki koko kahden ja puolen minuutin mittaisen kipaleen, minkä lisäksi tietysti lauletaan itse Ukulele-beibistä.

Riemuisan värikästä suomirockia on taas koristeltu ties millä leillä ja aurinkovarjoilla, mutta rockin kapinahenki voi raameista huolimatta edelleen hyvin. Koskettimien puolella kuullaan ihka oikeaa Hammondia ja Costello Hautamäkihän on armoitettu kuusikielisen kurittaja, joten onko tuo nyt ihme, että biisi puksuttaa kaikilla pytyillä. Sanoituspuolella melaan tietysti tartutaan hanakasti ja siinä sivussa kirotaan ikuista suomalaista sohjoa, kylmää ja jäätä – mutta ehkäpä kuuma beibi saa jäät sulamaan? Ei mitään ihmeellistä, saati uutta, mutta toimii kuin junan vessa. Juuri nyt se riittää, joten annetaan ukulelen vain soida.

Mika Roth

Kielo Kärkkäinen: Laulajan työtä
Texicalli Records

Kielo Kärkkäinen on hiljalleen valmistautumassa toisen sooloalbuminsa julkaisuun, jota tämä uusi sinkku pohjustaa osaltaan. Viime vuoden lopulla ilmestynyt Valon mentyä EP oli Kärkkäisen ja jazzkitaristi Matti Salon hienon yhteistyön makoisa hedelmä, ja ilokseni Salo soittaa myös uudella sinkkubiisillä. Hattua on nostettava myös Ville Rauhalan kontrabassolle, joka saa biisin ytimen kääntyilemään mitä viehättävimmin askelin.

Melankolian kanssa käsi kädessä kulkeva folk on kaihoisuudessaan tuttua, mutta pienen pieni jazzahtava ote soitossa saa vauhdin pysymään riittävän reippaana. Näin laulaja saa laulaa työstään, kuin hieman ulkoisen tarkkailijan tavoin. Kuka minä olen, kuka minä vaikutan olevan, kenet minä haluaisin teidän näkevän minua katsellessanne? Ehkäpä saatesanoissa esitetty Oscar Wilde -lainaus on osuvampi, kuin mitä aluksi ajattelisi. ”Ne, jotka menevät pinnan alle, menevät sinne omalla vastuullaan”. Luojan kiitos, meillä on Kärkkäisen kaltaisia kertojia ja laulajia, jotka eivät kavahda työtään ja saavat tunteet jotenkin järjestymään kohdilleen.

Mika Roth

Lepolan Akka & Kulkutauti: Jäähyväiset aseille
Stupido Records

Tunnustan suoraan, että olen usein itse toitottamassa etunenässä, kuinka alkuperäinen on aina alkuperäinen, eikä versioita kaivata. Miksi siis romuluista Amerikan bluesrockia soittava Lepolan Akka & Kulkutauti on mukana vanhalla Kollaa Kestää -biisillä? Ensinnäkin rauhan asiaa ei voi koskaan tuoda riittävästi esiin, toisekseen uudella versiolla on omat ansionsa, joten annetaan biisille mahdollisuus aivan kuten rauhallekin.

Alkuperäinen biisihän oli suoraa uutta aaltoa ja siitä heijastunutta suomipunkkia, kun taas Liisa Tavi muutti kappaleen rauhanlauluksi. Lepolan Akka & Kulkutauti purkaa biisin rakenteet, vääntää ja kääntää niitä bluesrockin romupihalla uuteen uskoon, ja lisää sopivasti palasia kiesiin. Vokalisti Miia Lepola ansaitsee myös ylistyssanat, pistäessään kirjaimellisesti sielunsa peliin tinkimättömässä tulkinnassaan. Jäähyväiset aseille soikin nyt paukkuvana, likaisena, mullalta tuoksuvana ja aitona julistuksena, jota ei voida peittää millään valeuutisilla ja mellakkapoliisien provosoimattomilla pampun iskuilla. Rauhaa!

Mika Roth

Milou: NIMBY

Milou oli pariin otteeseen esillä Desibeli.netin sivuilla viime vuonna, laulaja/lauluntekijän popin siirtyessä ranskankielistä englanninkieliseksi. Uusin sinkku, NIMBY, on lyhenne englanninkielisistä sanoista ”not in my backyard” ja kappaleen hohtimissa on joidenkin ikuinen muutosvastaisuus. Tiedättehän: sellainen härkäpäinen omissa asemissa seisominen jopa silloin, kun muutos olisi kaikkien eduksi. Moni on idealisti kotisohvalla, mutta päätyy tarpeettoman usein valitsemaan sen helpomman ja vaivattomamman reitin, kun itseä ei haasteta riittävästi.

Aiheesta saisi tietysti keitettyä kasaan kitkeriäkin pop-soppia, mutta koska Milou on Milou, on myös NIMBY menevä, nostattava ja tanssittava pop-siivu. Negatiivisuus kääntyy positiiviseksi ja kuulijan annetaan itse piirtää pisteiden väliset viivat yhteen, mikäli niin vain haluaa. Olisiko hyvä pysäyttää ilmastonmuutos, lopettaa sodat ja olla säästäväisempi planeetan resurssien suhteen – kyllä kai, mutta kun ei jaksa… Loistava sävellys, juuri kohdilleen säädetyt elektroniset soundit, sekä tietysti puhdasta platinaa oleva kertosäkeen koukku.

Mika Roth

Mirkka & Luis: Kuraa, kuraa, kuraa!
Impossible Music

Mirkka & Luis on Mirkka Paajasen ja Luis Herreron muodostama lastenmusiikkiyhtye, joka antaa popin paukkua poikkeuksellisen rikkailla mausteilla, jalat liikkeelle taikovaa svengiä unohtamatta. Yhtye perustettiin vuonna 2019, mutta jo lyhyessä ajassa kombo on ehtinyt niittää menestystä sekä tunnustusta niin esiintymisillään kuin Koiruuksia-debyyttialbumillaan.

Kuraa, kuraa, kuraa! -kappale kertoo tietysti jokaisen leikkipihan oleellisesta osasta: kuravelliin perustuvasta keittiötaituruudesta ja sen mahdollistamista kurajuhlista, kurapidoista ja kuramenuista. Kurastahan saadaan tehtyä kaikkea mahdollista juotavaa ja purtavaakin, kunhan vain mielikuvitusta riittää – ja sehän ei tunnetusti lopu kesken pikku keittiömestareilta. Karibialaista fibaa hehkuva kappale on nopea, reipas ja hauska, torvien törähdellessä, rytmin rullatessa ja lyriikoiden ynnätessä kuran mahtavuutta mitä erilaisimmin kielikuvin. Eli toisin sanoen: tämähän on mitä mainion lastenlaulu, jonka ei tarvitse rajoittua pelkästään naperoiden diggailtavaksi.

Mika Roth

Myy: Kaikki mun exät

Myy on sama asia kuin laulaja/lauluntekijä Saara Kaukoranta, joka julistaa esittävänsä poprockia neo-soul kulmalla. Pikku Myyltä mutkan kautta nimensä saanut Myy on 20-luvun prinsessa, joka on oivaltanut, että jalo ritari valkoisella ratsullaan ei tule pelastamaan, vaan maailma on muuttunut ja on vain parempi kääriä omat hihat. Biisinsä kirjoittanut Myy pistää siis niin uudet urhot kuin kaikki Helsingin Kalliossa asuvat exät koetukseen.

Kaikki mun exät -biisi on samaan aikaan ironinen, ovela ja myyttejä rikkova. Pirteästi paukkuvan popin soidessa on vaikea sanoa, mikä on totta, mikä haaveunia ja millä suhteella ainekset sekoittuvat toisiinsa. Unelmien kaviaarit ja samppanjat vaihtuvat värikkäisiin lonkeroihin ja pakastepizzoihin, murheilun odottaessa aina lupaavan alun jälkeen. Kertosäkeen puolirenkuttava kuvio saattaa aluksi ärsyttää, ja ehkä alunkin jälkeen, mutta biisin melodiakoukku toimii, kuten myös moderniksi hoonatut soundit. Plus kakskytvuotiaiden parisuhdelabyrintit ovat ikuinen tarinoiden lähde, samoin kuin lapsuuden traumat, jotka nousevat aina esiin kuplajuomien myötä. Mielenkiintoista ja värikästä kuin lonkkuhylly lauantai-iltana.

Mika Roth

Planeetta 9: Pirun piiska

Astronomit etsivät tälläkin hetkellä kuumeisesti mahdollista yhdeksättä planeettaa, joten saattaa olla että Planeetta 9 saa itselleen jossain vaiheessa kaiman. Sitä odotellessa voi vaikka kuunnella bändin ronskia rockmetallia, jossa on edelleen mukana hyvä annos pohjoista melankoliaa. Pirun piiska pohjustaa tietä tulevalle samannimiselle EP-levylle ja runsaita muutoksia läpikäynyt yhtye hakee tuoretta vauhtia uuden rumpalin, kitaristin ja kiipparistin voimin.

Pirun piiska on sinkuksi pitkähkö, mutta reilusta viidestä ja puolesta minuutista on toisaalta hankala leikata mitään poiskaan. Alkuun päästään vasta lähemmäs minuutin kohdilla, kun ”Baddingia Black Sabbathiin yhdistelevä” soundi kerää riittävän massan, voiman sekä grooven. Kertosäkeen pariin päästään vasta lähemmäs kahden minuutin kohdilla, mutta palkinto kuittaa odotuksen raskaiden mutta melodisten vasaroiden tipahdellessa nuppiin. Onko seassa jopa grungen tummuutta? Väittäisin että flanellia on taatusti kiskottu päälle jossain vaiheessa. Ruutukuosit eivät kuitenkaan peitä sitä, kuinka päämelodia puraisee syvemmältä kuin raskainkaan piiska.

Mika Roth

RNKR: Ansa

RNKR-bändin tapauksessa hieman hämmentävä nimi paljastaa palan historiaa. Tummaa ja uudelle aallolle kumartavaa rock-musiikkia soittava yhtyeen jäsenet näet vaikuttivat aiemmin nyt jo edesmenneessä Rankkurissa. Siinä missä aiempi bändi takoi metallisempaa materiaalia, soundaa uusi ja uljas RNKR kovasti 80-luvun äkäisille murheilijoille.

Eikä RNKR heittänyt hukkaan korona-vuotta, vaan työsti tuona aikana kokonaisen albumillisen uutta materiaalia. Tulevan pitkäsoiton otsikoksi ilmoitetaan Pois pimeydestä. Valoa kohti. ja kokonaisuus on elektro-akustista kokeellista rockia. Sinkkuraidalla en juuri elektronisia palasia huomannut, mutta kulmikas rock saa kieltämättä pohtimaan mm. saatesanoissa mainittuja Sielun Veljet ja Radiopuhelimet -orkestereita. Napakasti kitaran johtama biisi pyörii teemansa ympärillä, aivan kuin pää haluttaisiin saada sekaisin tahallaan. Kertosäkeen nopea kierto saa etunojan kallistumaan melkoiseksi, mutta biisi ei silti rojahda rähmälleen. Mielenkiintoista ja lupaavaa.

Mika Roth

Sana: Seireeni

Nahkansa onnistuneesti luoneen Sanan urbaani pop on viimeisten julkaisujen aikana rikkonut artistin vanhempia raja-aitoja, mutta sitähän varten rajat toisaalta ovat olemassa. Seireenillä Sanan vaarallisuus ja uhkaavuus ovat tehneet paluun, rapin ja popin sekoittuessa toisiinsa aivan uudenlaisella tavalla. Eikä aihekaan ole sieltä keveämmästä päästä, sillä Seireenin tarina kertoo pettämisestä, sen aiheuttamista haavoista ja lopullisen koston julmasta suloisuudesta.

Reiluun kolmeen minuuttiin pakattu Seireeni soi suurena, räväkkänä ja vaikka sinkku ilmestyi itse asiassa jo viime vuoden lopulla, on tuoreella videolla ryyditetty kipale paikkansa arvoinen. Soundit on ruuvattu äärirajoille, mutta äänimaisemaa ei ole tungettu kuitenkaan täyteen, jolloin biittilohkojen iskut vasta tuntuvatkin. Antakaa siis Seireenin lumota korvanne, sielunne ja sydämenne, sillä kuinka muuten saa sormensa, siipensä ja kielensä poltettua. Tuohon kun vielä lisätään kehopositiivisuuden sanoma, niin biisi saa tärkeimmän kulmansa sivuaseeksi.

Mika Roth

Sidewalk Mafia: This Frozen Paradise
Blood Rite Records

Sidewalk Mafia on bändin omia sanoja mukaillakseni murskaavaa metallia maisemaan räiskivä orkesteri. Tällä hetkellä duona operoiva yhtye täydentyy keikkoja varten basistilla, mutta hamassa tulevaisuudessa koittavia esiintymisiä odotellessa bändiltä ilmestyy nyt sinkku ja keväällä EP-levy. Albumistakin on puhetta, mutta sen aika koittaa vasta vuoden jälkimmäisellä puoliskolla.

Murskaava metalli tarkoittaa Sidewalk Mafian tapauksessa sangen perinteistä ja ytimeltään melodista vyörytystä, jossa raakuustasot ovat kuitenkin kohdillaan. Kuuden minuutin mittaisesta sinkusta tulee hieman mieleen The Vision Bleak, vaikka draamapisteet eivät aivan samoihin sfääreihin nousekaan. Sen sijaan raskaassa taustassa voi haistella pohjoista eeppisyyttä, joka antaa kitaravalleille ja rahdun doomahtavalle rytmipuolelle lisäpotkua. Vokaalit tarjotaan raakoina & raaempina, mutta jykevyys ja roso eivät käänny vielä duoa itseään vastaan, etenkin kun viimeinen reilu puoli minuuttia lasketellaan vapaammalla vaihteella. Tätä pitänee pitää jo lupaavana myrskyvaroituksena.

Mika Roth

Tara: Rakastaako kukaan
Tara Rock Records

Ärhäkkää rockia isoin, mutta melodisin kaarin takova Tara jäi mieleen viimekeväisellä Narttu-sinkulla. Harvemmin tulee verrattua naisvokalistin johtamaa poppoota esimerkiksi nuoreen Tarotiin, ja vielä niin, että kulma on pelkästään positiivinen. Uudella sinkulla Tara iskee vielä hardimman rock-vaihteen silmään, eikä 80-luku ole taakka vaan voimavara, josta osataan kauhoa juuri oikeat palikat mukaan.

Rakastaako kukaan -kappaleessa kerrotaan koulussa tai oppilaitoksessa tapahtuvasta kiusaamisesta, ja kaikki nähdään sekä koetaan juuri kiusatun silmin. Ivan ja pilkan kohteena olevan ihmisen, joka ilman syytä on päätynyt ulkopuoliseksi ja saa sieluunsa mahdollisesti ikuiset arvet, sekä jäytävän epävarmuuden. Tara ei kuitenkaan jää vellomaan murheeseen, sillä veikkaisin kertojan uuttavan pilkastaan voimaa – mutta tuo voima ei välttämättä ole positiivinen asia edes pitkässä juoksussa. Tiukka biisi, tärkeä aihe ja Tuulan lauluääni nyt on sitä luokkaa, että jykevinkin rokkipoliisi isketään sen voimalla kumoon. Ollaan ihmisiksi!

Mika Roth

Valto (faet. Juno): Melkee
3rd Rail Music

Valto julkaisee ensimmäisen sinkkunsa, mutta musiikillista historiaa rap-artistilta löytyy 2000-luvun alkupuolelta saakka. Valto on vieraillut mm. Lika-Akin, Francis Koiran ja SMC Lähiörottien levyillä, mutta nyt on koittanut oman uran vuoro. Melkee -biisi auraa tietä tulevalle EP-levylle ja sinkuran svengaavasta tuotannosta vastaa Loasteeze. Vetoapua tarjoaa myös veteraanipuolta edustava Juno, vaan mitä tästä kaikesta on saatu kasaan – onko se ihan vai melkein?

Ensinnä huomio kiinnittyy biisin todella letkeään soundimaisemaan, jossa torvet puhaltelevat ja fiilis on kohdillaan kuin lauantain alkuillassa. Rikkaat taustat saavat funkin virtaamaan ja mojon vellomaan, periaatteessa ihan pienillä peliliikkeillä. Valto viskelee pikkukiviä kaikille niille, jotka ovat melkein ehtineet joka paikkaan ja valloittaneet maailman – puheissaan nyt ainakin. Negatiivinen kulma on tuottanut kuitenkin positiivisen lopputuleman ja Melkee on räväkkä avaus herralle. Kyllä tämä peräsimiin liikettä saa, eikä vain melkein.

Mika Roth

Lukukertoja: 3476