Pienet

Sinkut - Toukokuu 2020

07.05.2020

Dorothy Polonium: Slave

Vuonna 2017 mainion Tales by the Pyre -pitkäsoiton pyöräyttänyt Dorothy Polonium on hiljalleen valmistautumassa toisen albuminsa julkaisuun. Psychoccult-niminen kiekko ilmestyy myöhemmin tänä vuonna ja sen ensimmäiseksi sinkuksi on valikoitunut ensimmäinen kiekolle valmistunut kappale, Slave.

Ensivaikutelma on metallisen raskas ja monisyinen, nyt on ladottu lisää rautaa tankoihin ja kunnolla. Suvin englanninkielinen laulu on kieliopillisesti puhdasta, mutta samaan aikaan täynnä voimakkaita tunteita, jopa raivoa. Ns. puhdas ilmaisu ja suoranainen huuto luovat spektrin, jolla myös bändin kolme muuta jäsentä operoivat. Rytmipuolella taonta on raskasta, mutta groove ei kuole, eikä tallaa pidetä laudassa kroonisesti, vaan kipaleessa vedetään kivirekeä ja lasketellaan renkailla vuorotellen. Raskasta grunge-mättöä, melodista maalailua, nopeampaa tikkausta ja jopa tunnelmointia taustalla, jonka kruunaa ovelasti kudoksiin neulottu päämelodia. En ollut alkuun täysin varma lopun nostattelusta ja panosten kasaamisesta, mutta muoto kyllä toimii.

Mika Roth

Eteläranta: Mielenvika

Melko tarkkaan vuosi sitten Yö-sinkkunsa tiimoilta Desibeli.netin sivuilla esillä ollut helsinkiläinen Eteläranta on kasvanut aikojen kuluessa duosta seitsenhenkiseksi yhtyeeksi, jonka ilmaisukirjon laveus on ihailtavan kattava. Uuden sinkun juuret ulottuvat viiden vuoden päähän, mutta vasta nyt palaset loksahtivat kohdilleen niin, että oli aika ikuistaa tuttu kipale viimein muillekin kuulijoille.

Mielenvika saattaa sanana kuulostaa uhkaavalta ja negatiiviselta, mutta Eteläranta ei ole minkään synkän parantola-rockin pauloissa. Mielenvika on leppoisan lämpöistä poprockia, jossa pieni folkin helkyntä antaa viestille sopivasti syvyyttä. Ja se viesti: kuinka paljon ainakin minua pännii se, kuinka muistan aivan turhia asioita ja henkilöitä vuosien takaa, kun muistaa pitäisi – ja kannattaisi – ihan muita asioita. Kertoja ei pysty hätistämään mielestään taustapeiliin jääneen henkilön varjoa, mutta aina on toivoa: josko vaikka jonain päivänä moista heppua ei enää muistaisikaan. Lennonia ei ole turhaan mainittu saatesanoissa.

Mika Roth

Frozen Factory: Hammer

Perinteistä ja vanhakantaista heavya raskaaseen rokkiin on yhdistelty jo vuosikymmenten ajan, mutta tämä ei hidasta Frozen Factoryn lekan iskuja. Sinkun kansikuvassahan poseeraa kaikkien aikojen lekamestari, eli itsensä ukkosenjumala Thor, ruotsalaisen Mårten Eskil Wingen maalauksesta napattuna. Tästä voi jo päätellä, että rima on asetettu korkealle.

Hammer naputtaa vain hieman päälle kolmen minuutin ajan vasten alasinta, mutta minkäänlainen hätäily ja hosuminen eivät vesitä Frozen Factoryn pajan paukutusta. Biisin ytimen muodostaa kertosäkeen kullanarvoinen melodiakulku, jossa 70-luvun raskas ja teräksinen rock onnistutaan yhdistämään vaivatta jälki-grungen modernimpiin metalliseoksiin. Eikä tämä liitto ole mitenkään väkinäisen kuuloinen, vokalistin vetäessä osuutensa asianmukaisella otteella ja mukaansa tempaavalla fiiliksellä. Rytmipuolella nykivää menoa osataan myös hyödyntää taiten, sujuvan melodisuuden ja takovamman junttauksen vuorotellessa. Retroa menoa herkullisen modernilla tavalla.

Mika Roth

Huojuva Lato: Sydänmaantie
Bluelight Records

Maailma muuttuu kiihtyvällä tahdilla ja genret vaihtuvat aina vain nopeammin, mutta pohjoiskarjalainen kantri se on ja pysyy. Ainakin jos asian tila on Huojuva Lato -orkesterista kiinni. Uuden kodin Bluelight Recordsin huomista löytänyt bändi avaa 20-luvun pittoreskin maalailevissa fiiliksissä, kaihon kohotessa sydänmailla keväisen usvan lailla.

Sydänmaa viittaa tietysti amerikkalaisen rockin heartland-termiin, jota käytetään etenkin edesmenneen Tom Pettyn ja tarpeettoman niukasti menestystä niittäneen John Mellencampin musiikin yhteydessä hanakasti. Suonna Kononen johtaa siis joukkojaan halki aavojen sielunmaisemien ja kuulijan edessä aukenevat sydänmaat ovat leppoisia, rentoja, kiireettömiä ja lohduttaviakin. Sinkku ennakoi seuraavaa pitkäsoittoa ja mikäli mukana on parikin tämän vetoista numeroa, niin taas on kesä pelastettu jo näin alkumetreillä. Kantrissa tärkeintä on tunne, ja sitä tässä raidassa riittää yllin kyllin, joten ei muuta kuin omaa Sydänmaantietä kulkemaan.

Mika Roth

Ikirouta: Vanki

Ikirouta on kajaanilaisen SoulHealer-bändin Teemu Kuosmasen ja Jori Kärjen perustama orkesteri, joka soittaa melodista ja perinteistä metallia, esityskielen ollessa ennakkoluulottomasti suomen. Selkeimmin ihannoitu aikakausi taitaa olla 80-luku, enkä sulkisi pois edes sitä iänikuista iskelmä-ulottuvuutta, sen verran vahvoilla suomalaisugrilaisilla laduilla tässä sivakoidaan.

Eikä siinä mitään pahaa ole, sillä lopputulemana on syntynyt kerrassaan tarttuva, melodinen ja puhuttelevakin viisu. Biisiä rustatessa ei taatusti ollut vielä tiedossa nykyinen maailmantilanne, mutta jäyhän suomalaisen jullikan sielumaisemaa osataan kuvata osuvasti. Periksi ei anneta ja eteenpäin pusketaan, totuuden korvaamattomuus muistaen. Tiedän että tämä vaikuttaa näin luettuna rahdun falskilta, mutta kun kipaleeseen luotetaan kuin peruskallioon, kohoaa Ikirouta vastustamattomasti kohti pintaa. Väliosan huudatuskohta on mahdollisesti askel liian pitkälle, tai sitten se viimeinen niitti valmiiseen tankkiin. Tiedä häntä.

Mika Roth

Kaukorakkaus: Kun palaat mua etsimään

Kaukorakkaus, eli Rene, Tomi ja Annika, julkaisivat viime vuonna pari toisistaan melko radikaalisti eronnutta pop-sinkkua. Elektroninen pop kun sai toisella kierroksella pintaansa rosoisen rock-silauksen, josta ei ollut edes mahdottoman pitkä matka punkin räyhähengen luokse.

Trion viimeisin sinkku sijoittuu jonnekin noiden kahden maailman väliin, mutta samalla Kaukorakkaus hivuttautuu jälleen hieman uusienkin laitumien puolelle. Kun palaat mua etsimään on äkäinen tarina eron alkumyrskyistä, tai niin ainakin itse tulkitsin tämän Arabian lautasia päin seinää lennättävän tarinan. Muutamiin voimasanoihinkin nojaavat naisvokaalit ovat ärtyneet, rytmipuolen naksutus, pörinä ja kolina luovat myös enemmän rikkonaista linjastoa kuin sileää pintaa. Sirpaleet ovat levinneet jonkin verran, mutta biisi kasvaa voimansa hajanaisuudestaan uuttavaksi napakaksi ralliksi.

Mika Roth

Olento Orchestral: DJ
Kaukaisu Music

DJ:n hommat ovat näinä päivinä vähissä, kun yli 9 hengen bileet ovat olleet jo jonkin aikaa verboten. Paineitahan siitä syntyy ja niistä omalla tavallaan kertonee myös Olento Orchestralin uusi sinkku. Tai ainakin siinä kotoinen tiskijukkamme päätyy lopulta paahtamaan tanssilattialla ja laulamaan yhtä alati toistuvaa lausetta: ”Dance like a motherfucker, dance!”

Paineet ovat siis pannussa korkealla, mutta Olento Orchestralin biisi pohjaa jälleen kohti huoneen kulmia viettävään poljentoon. Hiljaa käynnistyvä kappale poimii soittimia mukaan matkatessaan tiellä, jossa popin, folkin ja vinksahtaneen tanssimusiikin siimeksissä liikkuu normaalista poikkeavia olentoja. Onko tämä haaveuni vai painajainen, ja mikä pohjimmiltaan on tuo kaikkien päätepisteenä toimiva tanssilattia? Enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta ainakin shamanistinen fiilis yhdistyy Madonnaa palvovan tanssikansan liikkeisiin – mikä on jo melkoinen saavutus useammallakin tasolla. Toivottavasti luvattu julkaisutauko jää lyhyeksi ja tulevaksi luvattu pitkäsoitto saataisiin jo tämän vuoden puolella ihasteltavaksi.

Mika Roth

Ongelma: Kanelityttö
Stupido Records

Kuopiolainen melodista punketirollia soittava Ongelma on ollut jo pariin otteeseen esillä Desibeli.netin sivuilla keikkojensa ansiosta, mutta Kanelityttö on ryhmän ensimmäinen biisi/julkaisu joka on päätynyt toimituksen ihmeteltäväksi. Kipale enteilee aivan näinä päivinä julkaistavaa Todellisuus iskee -debyyttialbumia, jolle on onneksi löydetty kunnon julkaisijakin.

Kanelityttö viittaa nimellään Cinnamon Girliin, mutta mitään sen kummempaa yhteyttä Neil Youngin vanhaan hittiin ei sitten ymmärtääkseni olekaan. Kertoja haluaisi kovasti olla tyttönsä kanssa, mutta lemmen mutkat eivät ole kääntyneet (taaskaan) suosiollisiksi, eikä Kanelityttö ole enää nähtävästi lainkaan maisemassa. Kaihossa kieritelty kanelipulla maistuu kuitenkin riittävän makealle ja päämelodia on herttaisen tarttuva. Pinnat myös värikkäistä taustalauluista ja sopivan rämisevästä soundimaisemasta, jossa turhaa hinkkausta ymmärretään viisaasti väistellä.

Mika Roth

Pale Varjele: Takas

Joidenkin mielestä tärkeintä musiikissa on rentous ja rauha. Uskoisin että Pale Varjele kuuluu tuohon joukkoon, mikäli Takas-sinkusta on mitään päätteleminen. Nähtävästi jostain Oulun suunnilta kotoisin oleva ja siellä operoiva herra antaa soundien virrata äärimmäisen letkeällä otteella, räpinkin tipahdellessa vesipisaroiden tavoin maalaukselliselta taivaalta.

Takas kappaleessa haaveillaan – mikäli ymmärsin tekstin oikein – takaisin värikkäämpiin ja tapahtumiltaan rikkaampiin aikoihin, jotka ylittäisivät nykyisen arjen harmauden. Kuka meitä vie ja mihin suuntaan, entä miksi? Näitä pohtiessa kelpaa nauttia kun trog’low, Kanadan Toronton biittimestari, luo pohjia tekstille. Takas on pienistä teristään huolimatta pehmeä ja tyytyväinen, mutta välttää kaikenlaisen äitelän makeuden, sillä lämpimien koskettimien, haaveilevan saksofonin ja siloisten soundien alta voi aistia myös jännitteitä. Saattaa olla vaikeaa joskus sanoa, mistä löytää uudelleen kipinä ja tuli elämään, mutta ehkä tärkeintä onkin vain herätä etsimään sitä.

Mika Roth

RiESA: Moukanmoukari

Vuosi 2019 kulki punkahtavaa rockmetallia takovalta RiESA-orkesterilta loistavasti. Vahva sinkkuketju starttasi Pahasta-raidalla, piti sisällään myös Hullut hurtat -vedon ja huipentui Paholaisen musiikkia EP-levyyn, jonka jälkeen tipuset kiersivät allekirjoittaneen latvustoa. Uusi vuosi ja vuosikymmen polkaistaan käyntiin uudella ketjulla, jonka avauslenkkinä toimii Moukanmoukari-sinkku. Biisi on ensimmäinen näyte syksyllä ilmestyvältä Olipa kerran Sikakylä -konseptialbumilta, eli tähtäintä on heivattu tässä välissä vain entistäkin ylemmäs.

Mikä sitten on otsikon Moukanmoukari? Tämä on eräänlainen aikuisten satumainen tarina, jossa on vaikea sanoa mikä on lopulta mikäkin, mutta virkavallan läsnäolo on ainakin selviö. Sovituspuolella ryhmä tekee onnistuneesti beatlesit, eli kipale saa yllättävän valssikäänteen, mutta muodon rosoisuus ei kärsi tuossakaan vaiheessa piiruakaan. Ilkeän deathmainen kitarasoolo ja überahdistuneet vokaalit vastaavat loppusilauksesta, jonka jälkeen olo on lähinnä hengästynyt. Ja tämä oli vasta ensimmäinen isku.

Mika Roth

Ronja Mariela: Posliinii
Playground Music Finland

Ensivaikutelman merkitystä ei tule koskaan aliarvioida. Kun kuulin ensi kertaa Ronja Marielan Posliinii-sinkun olin jo myyty, sillä tässä biisissä on sitä kuuluisaa munaa enemmän kuin tusinassa kilpasiskossa yhteensä. Mariealalta on jo aiemmin ilmestynyt yksi menestystä niittänyt sinkku, joten kyse ei ole vain onnekkaasta sattumasta. Tarina ei kerro mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan, mutta ainakin materiaalia on kuuleman mukaan syntymässä lisää.

Mutta palataan itse asiaan. Posliinii jymisee ja murisee matalilla pop-taajuksilla, mutta antaa silti vokaaleille riittämiin tilaa. Laulu viekin biisiä eteenpäin ja viesti on mitä selvin: rakasta toki, mutta älä tukahduta. Eli ei yritetä peittää toista pumpuliin, vaan otetaan ne elon kolhut yhdessä vastaan, tiukasti sylissä suojelu kun kääntyy helposti toisen kultaisessa häkissä pitämiseen. Biisi rakentuu noin kahteen koukkuun, mutta enempää ei tällä erää tarvita maaliin saakka pääsemiseen. Hattua ilmaan myös prikulleen kohdilleen ruuvatuista soundeista.

Mika Roth

S.I.G: Aurinkoon
Plastic Passion / Norsu Oy

SIGin tarina päättyi yhdeltä osin vuonna 2009, kun legendaariseksi laskettavan pop-bändin alkuperäinen vokalisti Matti Inkinen menehtyi, mutta orkesteri ei koskaan varsinaisesti lopettanut matkaansa. Nimi vaihtui hienotunteisesti muotoon S.I.G ja vokalistina on toiminut alkuun satunnaisesti ja sittemmin pysyvämmin Korroosion Jarmo Hauhtonen. Aurinkoon-sinkku rakentuu osittain vanhasta biisihahmotelmasta, jolla SIGin oli tarkoitus osallistui Euroviisukarsintoihin, mutta siinähän sitten kävi niin kuin kävi.

On sitten nimi missä muodossa tahansa, niin pop-helmien luominen onnistuu bändiltä edelleen. Viiden vanhan SIG-veteraanin ja Hauhtosen yhteistyö tuntuu myös toimivan kaikilla sylintereillä, enkä keksi tästä pienestä aarteesta ainuttakaan moittimisen aihetta tai heikkoa kulmaa. Kepeää, iskelmämäistä ja aurinkoista menoa on helppo ihastella, eivätkä naiivit sanatkaan ole haitaksi sen enempää kuin aiemminkaan. Annetaan kesän tulla ja suunnataan kohti aurinkoa, se on loistava suunnitelma.

Mika Roth

Saatanan kojootti: Tolokummies

On olemassa bändien nimiä, joista väkisinkin kumpuaa mieleen melkoinen kuvakirjo, kuten esimerkiksi tämä. Jyväskyläläinen punk-yhtye Saatanan kojootti paiskoo siivotonta rockia maisemaan ilman sen kummempia hienouksia, tuoreen sinkun ollessa ainakin kolmas virallinen julkaisu. Takavuosina ryhmältä on ilmestynyt jopa seitsemän biisin mittainen EP, joten johan se olikin jo aika noteerata vihtahousun ulvoja.

En suoraan sanottuna täysin hahmota, että kuka tai mikä tämä Tolokummies on, mutta luultavasti kyseessä on reaktio niin koronaan kuin yleisesti ottaen äärimmäisesti omia etujaan ajavien valittajien rasittavuuteen. Niin tai näin, biisi on nopeasti ohi kuin Suomen kesä ja alle kolmessa minuutissa melodinen punkrock pörrää kuin kiukkuisin ampiaispesä. Nopeus kääntyy jopa ryhmää itseään vastaan, sillä ainakin omasta mielestäni läheskään kaikkea potentiaalia ei osata hyödyntää. Liika kiirus, enemmän tolkkua pojat.

Mika Roth

Sampo Salmela: Ikävä sua
Raate Music

Sanotaan että kaipuuta on yhtä montaa lajia kuin ikäävääkin, eli periaatteessa kyseessä on ääretön määrä, jossa on vielä loputon eri sävyjen kirjo. Oululainen laulaja-lauluntekijä Sampo Salmela pisti tanssikengät jalkaan viime syksynä, kun Kunnes aurinko sammuu -sinkku viskasi peliin jopa saksofonin, mutta se oli silloin.

Ajat muuttuvat ja Ikävä sua -sinkku onkin puhdasverinen pop-balladi, joka kasvaa johdonmukaisesti ja puhkeaa kukkaan kuten kuuluukin. Sinfoniseksi äityvän väliosan suureet puhaltimet ja rytmipuolen nightwishmainen palikoiden pinoaminen yllättävät, mutta kakku ei onneksi lässähdä oman painonsa alle. Teksti kertoo eron aiheuttamasta kaipuusta, jonka syitä ei lähdetä sen kummemmin setvimään. Toinen on vain poissa, mutta kipu ei kuitenkaan murra taakse jäänyttä vaan siitä voi kenties jopa oppia jotain ja käyttää voimavarana. Alkuun ihmettelin miksi biisin kaikkea potentiaalia ei hyödynnetä, kunnes oivalsin pienen pidättelyn olevan sen jujun.

Mika Roth

Somehow Jo: The Grey

Raskaan rockin kiemuroita karttamaton Somehow Jo julkaisi viime vuoden loppupuolella mukavasti takamukselle potkivan Tusk-pitkäsoiton, joka aavistuksenomaisesta epätasaisuudestaan huolimatta oli loppupeleissä kelpo paketti rokettirollia. Nyt on koittanut uuden syklin aika ja sinkkubiisi The Grey on otsakkeestaan huolimatta kaikkea muuta kuin tasaisen harmaa kokemus.

Hieman alle neljässä minuutissa ehditään tekemään runsaasti ja tempo pidetään vikkelänä, vaikka väliosassa happea hiukan vetäistäänkin. Vahvasti nykivään rytmiinsä ja takovaan soittoonsa nojaava The Grey progehtaa sopivasti juuristaan, osaa nostaa hametta popin edessä ja rokkaa kuitenkin sen verran suorasti, että sen syvemmät koukerot jätetään muille. Etenkin kitarasoundin rapeus ja vokalistin kyky sylkeä sanat suustaan pikavauhtia ansaitsevat maininnan. Jäin tosin kaipaamaan hieman selkeämpiä rajoja osien väliin, tai yhtä isompaa yllätystä, etenkin kun ensimmäinen puolitoista minuuttia kulkee niinkin jouhevasti.

Mika Roth

Sonja Inari: Sä loistat valoo

Sonja Inari on helsinkiläinen indie/alt-pop artisti, joka julkaisi pari sinkkua 10-luvun viimeisinä vuosina. En tunne aiempaa materiaalia, mutta ainakin Sä loistat valoo -sinkku on tummasävyistä ja äärimmilleen virtaviivaistettua musiikkia, jossa soundien elektronisuus ja vokaalien peittelemätön orgaanisuus luovat helposti mielikuvia niin norjalaisen Auroran kuin Islannin Björkinkin suuntiin.

Sä loistat valoo on pohjoismaisista sukulaisuuksistaan huolimatta myös selvästi suomalainen moderni pop-kappale, jossa ytimen musta hohde samaan aikaan vetää puoleensa ja varoittaa syövereistään. Biisi kertoo ymmärtäneeksi kertojalle läheisestä ihmisestä, jolla on vaikeuksia pitää elonsa raiteillaan ja joka saattaa kadota jopa viikoiksi. Ehkä mystisyys on osa vetovoimaa, sillä kertoja ymmärtää kaiketi katsovansa toisen arvaamattomassa käytöksessä myös omaa peilikuvaansa. Parin heijasteen kautta nyt ainakin. Vetävä ja mieltä askarruttava biisi, joka nostattaa kutkuttavasti lisää kysymyksiä, joten toivotaan suunnitteilla olevan EP:n valmistuvan jo lähiaikoina.

Mika Roth

Tara: Narttu
Raate Music

Suomenkielinen rock tarvitsee aina uusia lipunkantajia, ja vantaalainen Tara saattaa hyvinkin kasvaa monien perinteisempää suuntaa arvostavien uudeksi tiennäyttäjäksi. En ole aiemmin törmännyt ryhmään, mutta kolmen vuoden aikana on ilmestynyt ainakin kolme sinkkua sekä yksi EP, jotka saavat nyt jatkokseen uuden sinkkuvedon.

Narttu yhdistää 80-luvun Popedan röyhkeyden ja saman aikakauden Tarotin kirpsakan heavy rockin nopean laukan suhteellisen onnistuneesti. Biisille kertyy mittaa kolme ja puoli minuuttia, plus risat, mutta sekuntiakaan tuosta ei tarvitse karsia pois. Äänimaisema vaikuttaa alkuun jopa tarpeettomankin tukkoiselta, mutta kitarat ja Tuulan väkevä laulu asettuvat ajan myötä kohdilleen, tosin mehukasta päämelodiaa olisin lähtenyt hyödyntämään huomattavasti rohkeammin. Napakka kitarasoolo kuullaan jo kahden minuutin kohdilla, mutta biisin pointtihan löytyykin narttumaisista sanoista.

Mika Roth

Teemu Ylinikka & The Hillevi-Street Band: The Song

Lyhyt ja ytimekäs nimi voi toisinaan olla eduksi, mutta kyllä Teemu Ylinikka & The Hillevi-Street Band jää mieleen niin poikkeuksellisella otsikollaan kuin muhevalla musiikillaankin. Alkuvuodesta ilmestyneellä We Found Love -sinkulla Ylinikka yhtyeineen pisti pystyyn rockin juhlasalipirskeet, joissa vain taivas oli kattona springsteenmaiseen tyyliin.

Amerikan meno on myös nyt väkevästi läsnä ja saksofonisoolo tipahtaa kuin The Bossin parhailla raidoilla konsanaan. Pianolla ja laululla käynnistyvä kipale kertoo rakkauden ihmeestä ja on omistettu sille sydämen rakkaimmalle käpyselle – jos tulkitsin herran irkuhtavaa englantia oikein. Reilussa neljässä minuutissa kasvatetaan hitaasti kakkua, jossa moniääniset taustalaulut, herkästi soitetut bändisoittimet ja lopulta jopa sähkökitara ovat merkittävissä asemissa. Teemaa kehitetään onnistuneesti, rintaa pistää kaihon tikari ja torvet törähtelevät uhkeasti, joten eihän tästä voi olla hullaantumatta. Se on vain silkka laulu, mutta minkälainen laulu se lopulta onkaan. Rauhaa ja rakkautta.

Mika Roth

Time Primer: The Manipulators

Progressiivista ja melodista metallia suosiva Time Primer antoi viime vuoden alkupuolella kelpo myrskyvaroituksen, kun ryhmän esikois-EP Obstinate ilmestyi. Jo tuolloin yhtye osoitti, että genren opit ja ohjenuorat eivät sitä sido, ja sama kehitys jatkuu myös uusimmalla sinkkujulkaisulla.

The Manipulators heittää heti kättelyssä pöytään suurimman valttikorttinsa, komean ryhmälaulumelodian kaikuessa avarassa tilassa. Tästä siirrytään kitkattomasti nopeaan virtaan, jossa kipakat vokaalit ja ilmavalla tavalla moderni äänimaisema pitävät korvat kiireisinä. Todellinen yllätys koetaan kuitenkin väliosan rauhaisassa suvannossa, joka istuu maisemaan kuin taiottu, kitaran sooloillessa kuulaana uuden tilan keskiössä. Palaset ja ratkaisut ovat tietysti tuttuja lukemattomista muista yhteyksistä, mutta juuri näin ja juuri näissä suhteissa kaikki tuntuu olevan taas kohdillaan. Manipulointi on niin kovin helppoa, kun kaikki tarvittava on vain hallussa ja tietää mitä haluaa.

Mika Roth

The Zones: In Two Minds

Amerikan rockin murikoita hiukan normaalia kovemmilla kulmilla pyörittelevä The Zones oli viimeksi esillä reilu kaksi vuotta sitten, kun kvartetin Delusional EP oli arvioitavana. Tuolloin ryhmän ilmaisu ei vielä varsinaisesti hämmästyttänyt ainutlaatuisuudellaan, oikeimman muodon hakiessa yhä itseään.

Kaksi vuotta myöhemmin paketti vaikuttaa olevan jo tiiviimmin kasassa. In Two Minds on neliminuuttinen rock-pläjäys, joka myllää 70-luvun raskaamman rockin vesiä mutta on selvimmin kotonaan 90-luvun jälkigrungen kurakoissa. Avainsana on soundi, jossa multaisen orgaaninen raskaus ja paksu melodisuus kohtaavat jykevän riffittelyn. Tässä ilotulituksessa vokaalit jäävät jo tarpeettomankin lähelle pinkan pohjaa, eikä kertosäkeessä hyödynnetä mielestäni riittävästi melodian tarjoamia mahdollisuuksia. Lyhyt väliosa antaa kuitenkin ryhtiä ja muotoa, jonka jälkeen kuultava kitarasoolo onkin sitten jo täyttä asiaa. Edelleen hiukan ristiriitaista, mutta lupaavaa.

Mika Roth

Lukukertoja: 4813