Sinkut II - Toukokuu 2020
Bizzarro & Jukka Nissinen: Rankaisen lempeydellä
Humu Records
Täytyy tunnustaa, että tämä vaikutti jo paperilla täydelliseltä liitolta. Bizzarron instrumentaalijyrnytys on ykköslaatuista ja Jukka Nissinen, tuo ”Vieremän etevin folk-rokkari”, saa yleensä vain kaiken musiikkiin liittyvän toimimaan. Sattuman kautta käynnistynyt yhteistyö poiki ensin pieniä marjoja, kunnes kasassa oli kokonainen albumillinen materiaalia.
Rankaisen lempeydellä on boogaavan ja groovaavan kitararockin juhlaa, jossa hattua nostetaan komeasti ja korkealle genren menneiden suuruuksien edessä. Tässä tuikkiikin Ziggy Stardust savolaisen maitolaiturin vieressä, Marc Bolanin kiskoessa koivun takana kossua suoraan pullosta. Eikä siinä mitään, sillä metsäisen glam rockin ja suomalaisen kantrin horjuessa kohti iskelmän nakkikiskajonoa, voi nojata vaikka folkin rinnuksiin ja kaikki vain taianomaisesti toimii. Olkaa siis varoitetut, sillä syksymmällä jysähtää ja kovaa, kun Bizzarro & Jukka Nissinen saavat albuminsa pihalle.
Mika Roth
Colorblue: Hazeltree
Nowhere Boy
Colorblue on pitänyt jonkin aikaa matalampaa profiilia, mutta uusi sinkku lupaa tulevaa toista pitkäsoittoa. Tuo onkin hieno uutinen, sillä omasta mielestäni reilun kahden vuoden takainen
Beyond the Greatest Oceans on kerrassaan upea AOR-albumi. Melko tarkkaan vuosi sitten
No More Peace -sinkku kolisteli myös kattoa 007-soundeillaan, mutta nyt ryhmä astuu mielestäni ennalta arvaamattomaan suuntaan.
Hazeltreen kutsuminen pieneksi biisiksi saattaa vaikuttaa oudolta, mutta Colorbluen mittapuilla tarkasteltuna neliminuuttinen kipale on luokiteltavissa sellaiseksi. Koskettimien, maalailevan kitaran ja tunnelmallisen laulun muodostama liittouma on kiistatta synapoprockin pirrasta, mutta ilmavilla kerroksilla rakennettu raita ei räjähdäkään AOR-taivaisiin, vaan tyytyy liitämään maanläheisemmillä korkeuksilla. Toki alle kahden minuutin kohdilla rytmi ryhtyy nuijimaan isommilla vasaroilla, mutta biisiä pidätellään, hillitään ja osataan hallita jopa viimeisen minuutin aikana, kun kitarasoolo kirskuu ja kaiut heijastuvat aina vain kauempaa takaisin. Yllättävä, vaan ei huono siirto.
Mika Roth
Dr. Placebo: Kuumottaa
Music Production Alliance
Urbaanin musiikin sanansaattajaksi julistautuva
Dr. Placebo on sanoittamisen kautta musakuvioihin päätyneen
Tiina Tapanisen oma projekti. Artistinimen alla luotu musiikki on rapin ja funkin sekoitusta, jonka taustalta löytyy myös Itä-Suomen metsiä, lähiöromantiikkaa, sekä kiinnostus ihmismieleen. Kaikki on kuitenkin hieman kohdiltaan ja henkinen hätä kuuluu myös Kuumottaa-sinkun vinoissa taustoissa sekä ahdistuneissa teksteissä, enkä pistäisi tätä kaikkea ainoastaan viimeaikaisten tapahtumien piikkiin.
Tarina ei kerro syntyikö Kuumottaa jo koronan puhjettua pandemiaksi, mutta ainakin henkisistä rajoista, turvaväleistä ja hajoavista raunioista kertova biisi istuu mainiosti tähän hetkeen. Rappukäytävään ei arvaa mennä, jos siellä on joku, eikä vastaantulijoille todellakaan ryhdytä haastelemaan. Alle kolmen minuutin mitta tuntuu tarpeettomankin tiivistetyltä, mutta karsittuina pidetyt biitit, taustalla harhaileva sähkökitara ja kaiken päälle tipahtavat vokaalit luovat ainakin persoonallisen paketin. Ehkä tulevaisuudessa sanoja pitäisi korostaa vielä enemmän, jos minimalismi on vastakin kantava idea.
Mika Roth
Duo MaRo: Käsipohjaa
Raahelainen
Duo MaRo on nimensä mukaisesti duo, jonka muodostavat kaverukset
Matti Väärälä ja
Eero Joentakanen. Yhteistä bändi- ja musiikkihistoriaa löytyy jo siinä määrin, että oma projekti saatiin vaivatta liikkeelle, eikä lastentaudeista tällä sinkulla kärsitäkään. Alkuun kaksikko esitti suomenkielisiä cover-kappaleita akustisin kitaroin ja stemmalauluin, eikä kaava ole juuri muuttunut, kun oman materiaalin työstö on päässyt vauhtiin.
Käsipohjaa on Duo MaRon kolmas julkaisu, jolla otetaan rohkeita askeleita iskelmällisen poprockin puolelle. Nimestään huolimatta biisin kertoja ei ole varsinaisesti missään pulassa ja jos tuntemattomaan virtaan loikkaaminen arveluttaakin hetkisen, vaikuttaa rohkeus voittavan jänistämisen. Päämelodia kantaa, mutta stemmalauluun olisi kannattanut satsata rohkeammin, kun moinen kerran herroilta sujuu vaivatta. Helkkyvät kitarat istuvat myös sähköisten soitinten sekaan tarpeettomankin syvälle, mutta yhtä kaikki kappale jää nopeasti soimaan päähän. Lupaavaa.
Mika Roth
Einari Stylman: Luotain
M.dulor
Einari Stylman on viimeisen kahden vuoden aikana julkaissut kolme sinkkua, jotka saavat nyt jatkoa, kun Luotain kohoaa pop-taivaalle. Eikä se taivas ole suinkaan mikään tavallinen kuva tähdistä, vaan huomattavasti moninaisempi, useampia kuita ja rengasjärjestelmiä sisältävä ihmeiden horisontti. Kokeellisessa popissaan muun muassa hiphopin ja elektron sävyjä yhdistelevä artisti onkin kelpo vedossa valmistautuessaan loppuvuodesta ilmestyvän esikoislevynsä julkaisuun.
Luotain on täynnä tilaa ja avaruutta. Sen pop-palaset ovat vakaat ja jykevät, mutta äänillä on tilaa liitää ja kaikua, Stylmanin laulun kaartuessa kaiken ylle. Lyriikoissa pohditaan kaiken katoavaisuutta ja ihmiskunnan syvimmän olemuksen tutkintaa, jota varten pitäisi kaiketi ottaa kuva riittävän kaukaa kohteesta. Vaikka sellaiselta Voyager-luotaimen etäisyydeltä. Älykästä ja pohdiskelevaa poppia siis, jonka päämelodia on kuin hartioita lämmittävä viltti syksyisenä tähtientarkkailuiltana. Tämä onkin mitä kaunein rakkauslaulu elämälle ja ainutlaatuiselle planeetallemme, joka ansaitsisi parempaa kohtelua.
Mika Roth
Hautajaisyö: Uhraus
Nyt kuulkaas tulee kylmääkin kylmempi viikatemies ja sipaisee meistä jokaista kaulan tuntumaan, erästä suurta kirjailijaa puolittain lainatakseni. Mustaakin mustempaa metallinmöykkää luova
Hautajaisyö on hiljalleen valmistautumassa kolmannen studioalbuminsa vapauttamiseen, mikä tahtoo sanoa uutta mustuuden vyöryä.
”Maailma kuolee, me sen mukana” - ja mitäpä tuohon on lisäämistä, joten annetaan metallilastin vain kaatua niskaan.
Uhraus on ilkeästi viiltelevä biisi, jonka tuuppaaminen deathin ja thrashin välisille piikkilanka-aidoille ei tee täyttä oikeutta kappaleen uskomattoman väkevälle lataukselle. Vokalisti murisee ja örisee kuin kuuden jalan syvyydestä, rytmiryhmän rumputuli on tahollaan hellittämätöntä, rynnäköiden ja raskaiden kenttäkeskitysten vuorotellessa toisiaan. Siihen kun päälle viskotaan vielä kitaroiden syytämää mustaa silppua ja myrskytuulta, niin johan on Uhraus melkoinen.
"Turha taistella vastaan, on aika hauta kaivaa."
Mika Roth
Heidi Simelius: Tähän jää
Heidi Simelius on jo esiintynyt erilaisten kokoonpanojen kera, mutta Tähän jää -sinkku on Simeliuksen soolodebyytti. Musiikillisesta historiasta mainittakoon
Gospel Helsinki -kuoro, koska artistin vokalisoinnissa on jylhää sielukkuutta ja ravistelevaa voimaa. Kappaleensa kirjoittanut laulaja-lauluntekijä avaakin julkaisu-uransa komeasti, biisin muodon osuessa jonnekin modernin ja syvältä kouraisevan popin tienoille.
Periaatteessa Tähän jää on suuri balladi rakkaudelle, kaipuun ja pelkojen korventaessa kertojan sielua. Taivaan portit aukeavat ensimmäisen kerran jo ennen minuutin täyttymistä, mutta Simelius osaa hillitä kappalettaan siten, että mopo ei karkaa käsistä. Kertosäkeen massiivinen tila täyttyy lähinnä koskettimista ja laulusta, mutta vaikka tilan korkeus huimaa, pysyy sävellys samaan aikaan jotenkin riittävän pienenä. Vokaalien käsittely on tarpeeton lisäjekku, mutta jälkimmäisen puoliskon mutkat pelastavat onneksi tilanteen. Jotain kertonee jo se, että mielestäni tässä ollaan valmiita vaikka
James Bond -soundtrackille.
Mika Roth
I AT LAST: Mother
I AT LAST on vuonna 2019 perustettu metalcore-yhtye, joka pystyy yhdistämään metalliinsa myös äärimmäisempiä, melodisempia ja yllättävämpiä muotoja. Mother on ymmärtääkseni bändin toinen julkaisu ja puhetta on jo EP-levynkin ilmestymisestä, tosin tarkempia päivämääriä ei ole tässä muuttuneessa maailmassa vielä tiedossa.
Lähellä äitienpäivää ilmestynyt Mother ei ole varsinaisesti mikään laulu rakkautta tihkuva vuodatus äidille, vaan ymmärtääkseni tässä on nyt kyse enemmänkin äitimaasta ja elämästä. Mittaa kipaleelle kertyy lähemmäs kuusi minuuttia, missä ajassa ehditään käsitellä sellaiset metalli-apokalypsit, että sielua suorastaan hirvittää. Biisin jälkimmäisellä puoliskolla moninaiset osat ja teemat tuntuvat leviävän jopa hieman turhankin laajalle alueelle, soiton ja sovituksen progehtuessa, mutta kenties suuremmassa viitekehyksessä kaikki toimii täydellisemmin. Luvattua EP-kiekkoa siis odotellessa.
Mika Roth
Jaakko Taneli: Tuli minussa
V.R. Label Finland
Jaakko Taneli on angloamerikkalaisen ja isosti soivan kitararockin, sekä menevämmän mutta rahdun melankolisen suomirockin äärellä yhtä hyvin viihtyvä kotimainen yhtye. Tuli minussa -sinkku saa pohtimaan, josko heartland rockin, härmärockin ja modernin iskelmärockin risteysalueella olisi tilaa isommallekin kokolle. Ainakin nämä liekit nousevat jo lupaavasti kohti mahdollisuuksia pullollaan olevaa taivasta.
On tietysti yksi asia hamuta kohti suurta soundia, mutta moisen tasapainoinen luominen onkin sitten aivan toinen asia. Tuli minussa -biisin kiirastuli koittaa minuutin kohdilla, kun kertosäe ampaisee ensi kertaa lähtötelineistään, ja Jaakko Tanelin voitto on melko nopeasti selviö. Tämä biisi elää ja hengittää korkealla sykkeellä, suurella sydämellä ja avoimella sielulla. Ainoa kauneusvirhe onkin yhtyeelle valittu nimi, sillä omissa kirjoissani Jaakko Taneli ei vaikuta kovinkaan rokilta – mutta asiaan tullee muutos, kun kokonainen albumillinen transatlanttista rockia saadaan ihmeteltäväksi.
Mika Roth
Jacks Basket Room: Stray Bird
Helsinkiläinen modernia roots-musiikkia soittava
Jacks Basket Room testasi jo saluunansa heiluriovien kestävyyttä reilu pari vuotta sitten, kun
Welcome To -debyyttialbumi sulautti mennyttä nykyiseen, ja karibialaista etelävaltiolaiseen soundiin. Seuraava pitkäsoitto on jo saanut nimen ja tulevaa
Wrong Turn -kiekkoa alustetaan nyt Stray Bird -sinkulla.
Biisi on kerrassaan kelvollinen maalailu, muistellaanhan tässä edesmennyttä soittajatoveria. Lisää painoarvoa tuo kitarasoolon vetäisevä
PK-Keränen, jonka
22-Pistepirkko-toveri
Espe Haverinen vastaa muuten tulevan albumin, ja tämän sinkun, tuotannosta. Tiukan nimien tiputtelun jälkeen on kuitenkin todettava, että Stray Birdin siivet eivät tarvitse sen kummempaa lisänostetta. Kaunis, linjakas ja koskettavakin raita luotaa sielun syvyyksiä koskettaen jotain olennaista tästä oudosta asiasta nimeltään elämä.
Mika Roth
JP Leppäluoto: Pirun musta
Playground Music Finland
Pitkän ja vaiherikkaan uran musiikin saralla tehnyt
JP Leppäluoto on pohjustanut sen kummemmitta kiireittä ensimmäistä sooloalbumiaan. Viime kesän lopulla
Kuoppa-sinkku soikin jossain
Nick Caven vanavedessä ja nyt on koittanut viimeisen albumia edeltävän sinkun aika, soolokiekon ilmestyessä kesäkuun alussa.
Leppäluoto on aina omannut upean lauluäänen, jonka syvyys, vahvuus ja pohjoinen rosoisuus ovat muuttaneet lähes kaiken sen kullaksi, mihin herra on milloinkin vain koskenut. Jopa ne joululaulut, ainakin osittain. Pirun musta rullaa kohtalokkaasti esiin, kuin myrskyrintama syksyisellä taivaalla, mutta pimeydestä ja synkkyydestä löytyy myös pehmeämpi ja kauniimpi puolensa. Perinteisten bändisoitinten vieressä sahaava
Elias Kahilan sello on avainasemassa, mutta toki hattua pitää nostaa koko bändille ja itse biisille. Raapivan ja riipovan kaunista, kun kyyneleet eivät vain osaa tulla ulos kovaksi parkkiintuneesta pinnasta.
Mika Roth
Matti: Minne lienee kadonneet
Siitä on päässyt kulumaan melkein neljä vuotta, kun
Matti julkaisi
Pahan mielen lauluja EP-levynsä. Sittemmin Matti on löytänyt kitarastaan myös iloisempia kipaleita, vaikka varsinaiset päiväpoppikset ovatkin jääneet yhä muille. Miltei puolitoista vuotta julkaisutaukoa viettänyt laulaja-lauluntekijä avaa nyt uusia ovia monellakin tasolla, onhan Minne lienee kadonneet -sinkku ensimmäinen maistiainen jossain vaiheessa ensi vuotta ilmestyvältä debyyttialbumilta.
Helsinkiläistynyt tamperelainen Matti on myös vuosien saatossa hukannut pahimmat depressiot, mikä on tuonut musiikkiin – tai ainakin tähän sinkkubiisiin – rullaavaa keveyttä. Eihän se elo edelleenkään mitään pupujussien kanssa kirmailua pitkin kukkaniittyjä ole, kaikkea muuta. Uudella raidalla kaivataan lapsuuden taikaa ja tarinoita. Sitä kuinka kaikki oli silloin joskus mahdollista, ja nyt niin paljon tuosta on jo kadonnut, kun aikuisuus mankeloi ihmisen hitaasti tasapäisemmäksi. Viesti on itse asiassa hyvinkin pistävä, mutta biisin popahtava muoto tekee siitä katkeranmakean, mikä muuttaa koko asetelman Matille edullisemmaksi.
Mika Roth
Pastis: Stars and Marmalade
Stupido Records
Pastis voidaan vaivatta laskea mukaan vuoden 2019 suuriin voittajiin. Kolmen sinkun ketju ja esikoisalbumi osuivat oikeaan kohtaan, kepeän indierockin rullatessa kuin itsestään eteenpäin. Stars and Marmalade avaa Pastiksen taipaleella uuden osuuden, sillä kyseessä on tulevan toisen pitkäsoiton ensimmäinen sinkku. Saatesanoissa todetaan, että jos Mos Eisleyn legendaarinen baari olisi indiehenkinen gastropubi, soisi kipale siellä raskaalla toistolla.
Hmm, voihan se noinkin olla, etenkin kun biisissä käydään läpi ihmisen rakennusaineet. Mehän olemme kaikki tehtyjä tähtipölystä, jota ryyditetään – marmeladilla?! Astrofysiikat sikseen ja keskitytään itse biisiin. Tuttu säkeistö-kertosäe rakenne toimii kuin kaukoputki, tuoden kaiken vuoroin lähelle ja kauas. Rämisevät rokit ja intiimit laulelut vuorottelevat, kuin vuodenajat vinksallaan olevalla kiertoradalla, leppoisan laulun hehkuessa auringon lailla kaiken taustalla. Poprock onkin kaiketi ikuista, tai vähintäänkin yhtä pitkäikäistä kuin itse tähdet.
Mika Roth
Puoli yhdeksän uutiset: Kun mua ei haluta
Need Money for Records
Pirtsakkaa punkrockia sahaava
Puoli yhdeksän uutiset sai alkunsa pari vuotta sitten, kun syntyi riittävästi tarvetta soittaa ränttätänttää ja purkaa energiaa. Tuon jälkeen energia onkin sitten räiskynyt kuin tulivuoren uumenista, ja kasaan on saatu seiskatuumainen splitti, kasetti-EP, sekä jokunen digijulkaisu. Sinkuista viimeisin on parisuhteen yhtä puolta valottava Kun mua ei haluta, jolla oleellinen sullotaan kolmen minuutin mittaiseen kuoreen.
Puoli yhdeksän uutiset valmistautuvat itse asiassa jo ensimmäisen täysipitkänsä julkaisuun, jolta on myös peräisin tämän sinkura. Tyylin luvataan vaihtelevan kiekolla melkoisesti, mutta ainakin ensimmäinen maistiainen on suhteellisen suoraviivaista rätkettä. Vokalistin kyky syytää sanoja huippunopeasti ja samaan aikaan selkeästi on melkoinen bonus, kitarat vaikuttavat hieman ohuilta, mutta ehkä siiderimäinen diskanttisuus onkin kaivattu ominaisuus.
Mika Roth
Saga Mast: En osaa
Nowhere Boy
Saga Mast on nuori helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä, joka esittää suomenkielistä poppia suurella sydämellä. En osaa -kappale on neidon debyyttisingle ja sitä on ollut tuottamassa
Afromikko, tuo lämpimien soundien ekspertti. Mastin musiikillisesta historiasta ei ole sen tarkempaa tietoa, mutta jos tämä on tosiaan ensimmäinen äänite jolla hän on mukana, olen todella vaikuttunut.
En osaa -biisissä ollaan selvästi suuren päätöksen kynnyksellä, kun tunteet vetävät eri suuntiin ja epävarmuus jäytää sydäntä. Miksi emme vain heittäydy rakkauden mukaan, miksi pelkäämme tulevaa? Nämä ovat ikiaikaisia kysymyksiä, mutta Saga Mast on innoittunut säveltämään ja sanoittamaan niistä kauniin, hiukan folkahtavankin kappaleen, joka etenkin puolivälissään aukenee niin sanojen kuin soundienkin puolella liikuttavalla tavalla. Taustalle hiipivät jopa hiljaiset jouset, mutta fokus pysyy osakkeitaan jatkuvasti kasvattavissa sanoissa, jotka kasvavat ja kohoavat suoraviivaisen vokalisoinnin voimin korkealle. Vakaata työtä vaikeasta aiheesta, mistä suuri kiitos ja kumarrus debytantin ja tuottajan suuntaan.
Mika Roth
SusannaKristiina: Priimaa
SusannaKristiina on tamperelainen laulaja-lauluntekijä, joka luo elektronisesti vahvistettua pop-musiikkia. Aiemmin ainakin yhden sinkun julkaisseen artistin uudessa kappaleessa kaikuvat eri aikakausien kerrokset, kun henkisesti siirrytään tanssilattian aurinkoisemmalle puoliskolle. Saatesanoissa nostetaan esiin jopa rokahtavaa habitusta, mitä korostavat myös elektronisen äänimassan seassa kuultavat ’oikeat’ soittimet.
Priimaa kertoo siitä hetkestä, kun joku valssaa suoraan saduista paikalle ja vetää olemuksellaan jalat alta. Noissa tilanteissa saattaisi jopa piillä elämän radan täysin uusille urille puskeva kohtaaminen – jos moiseen uskaltaisi vain heittäytyä. Priimaa jättää sopivasti kysymyksen leijumaan ilmoihin, tanssittavan rytmin juntatessa ensin hiljaisemmin alla ja lopussa täysin pellit auki. Kertosäkeen hakkaavaa teemaa olisi kannattanut hyödyntää jopa julkeammalla puristussuhteella, koska nyt biisistä jää hieman vajaa vaikutelma. Enempäänkin olisi ollut eväitä.
Mika Roth
T.J. Kavenius: Tuulen tie
T.J. Kavenius on kotimainen laulaja-lauluntekijä, jonka musiikissa kaikki oleellinen luodaan akustisella kitaralla ja äärimmilleen riisutulla vokalisoinnilla. Netin syövereistä on turha etsiä mitään sen suurempia tiedonmuruja artistista, mutta toisaalta: musiikki puhuu kyllä aina puolestaan.
Jos pitäisi arvata, veikkaisin
Leonard Cohenin olevan ainakin lähellä soittajan sydäntä. Kavenius pohtii tuulen teitä, jotka ovat meille ihmisille näkymättömiä. Jokainenhan voi kyllä tuntea ilmanvireen ihollaan, mutta silti sen sisällä asuu aina mysteerin siemen. Mies & kitara saavat etenkin jälkimmäisellä puoliskolla tuekseen naistaustalaulua, sekä äärimmäisen kitsaasti annostellun sellon (?), päämelodian kulkiessa loputtoman junan lailla halki kappaleen. Periaatteessa tässä ollaan menossa ei-mistään ja ei-mihinkään, mutta kuinka lumottu tuo venytetty hetki onkaan. Toivottavasti suunnitelmat pitkäsoitosta toteutuvat ja albumillinen herkkua saataisiin nautittavaksi jo kuluvan vuoden aikana.
Mika Roth
The Alibies: Tainted by the Image
Sonic Foundation
Kohtalokas ja kuulas discosoundi on leimannut
The Alibiesin koko uraa, eikä muutosta tule myöskään 20-luvulla. Tainted by the Image tosin päivittää hienovaraisesti The Alibiesin soundipakkia ja temppupinkkaa juuri sen verran, että 80-luvun kultaisiin päiviin on löydetty jälleen hieman erilainen lähestymiskulma. Uuden sinkuran myötä bändin kaikki aiemmat herkut on myös viimein julkaistu suoratoistopuolelle, joten tulevaisuutta pohtiessa voi nyt kellua menneissäkin ääniaalloissa.
Tainted by the Image on jälleen hieman nuoremman
Depeche Moden mieleen nostattava melankoliavene, jonka rytmi on samaan aikaan kiivas ja jotenkin verkkaiselta vaikuttava. Eikä tämä ole mitään taaksepäin nojailua, vaan ennemminkin pehmeästä kyydistä nauttimista. Alkuun kappaleen paljaat pinnat ja viimeistelemättömiltä vaikuttavat soundit hieman häiritsivät, kunnes oivalsin kaiken olevan juuri näin kohdillaan. Peilipinnat kun näyttävät sitä upeammilta, mitä enemmän niiden vieressä on tahroja.
Mika Roth
Trauma Field: Five Years
Siitä on päässyt vierähtämään toinenkin tovi aikaa, kun viimeksi kuulin mitään
Trauma Field -yhtyeestä. Vuoden 2016
Changing Tides -kiekon jälkeen onkin nähty vain yksi sinkku, mutta tuore Five Years -sinkku lupaa jo kolmatta pitkäsoittoa. Julkaisupäivä on näillä näkymin syksyn puolella, eli ihan viittä vuotta tässä ei tarvitse odottaa kiekkojen välillä.
Bändin tunnelmallinen ja kotoista melankoliaa suosiva metalli on edelleen melodisuudesta kumpuavaa, vaikka viisimiehisen orkesterin soitossa on myös tarvittavaa raskautta, voimaa ja pohjoista jylhyyttä. Kuuden minuutin rajapyykin tuolle puolen ennättävä jätti on entistä vähemmän kiinni doomin ja deathin rannoissa, mutta samalla soittoon on hiipinyt uudenlaista kohtalokkuutta ja painoa. Paksuihin kankaisiin verhottu melodisuus on syleilevää, lohdullisen peittävää ja routaista. Syksy vaikuttaakin tässä valossa loistavan synkältä ja raskaalta, kunhan Trauma Fieldin kolmas pitkäsoitto vain ehtii saapua keskuuteemme.
Mika Roth
Verona: Mantra
Texicalli Records
Verona iski jo viime vuonna pari kertaa lupaavasti tulta sinkkubiiseillään, joista etenkin loppuvuodesta ilmestynyt
Ikkuna suorastaan hyydytti veret elektroakustisella äänipaletillaan ja rakkauden varjoissa viihtyvällä tarinallaan. Myös Mantra käsittelee yksinjäämistä, tosin nyt kertoja vasta pelkää tuota aution saaren kirousta.
Suomenkielinen pop asettuu siis jälleen huoneen hämärämmälle puoliskolle, mutta tälläkään kerralla asiat eivät ole täysin yksiselitteisiä. Mantra kehittyy ja varioituu loppuaan kohden, vaikka peruspalkit ovat täysin samoja.
Maruska Veronan vokaalit ovat ansaitusti valokeiloissa, joita biisin koneelliset soundirakenteet korostavat ja vahvistavat. Symbioosi toimii myös toiseen suuntaan, sillä yhdessä rytmit, säksätykset, pulputukset ja samplet kasvattavat pottia. Erikseen pitää nostaa esiin vielä lopun kuiskailut, jotka luovat biisiin kammoista tunnelmaa. Yksinäisyys – tai sen pelkääminen – voivat olla toisille puhdasta helvettiä.
Mika Roth
Lukukertoja: 4599
