Pienet

Sinkut II - Maaliskuu 2020

13.03.2020

Aston Kalmari: Äiti oli taas oikeessa

Lappeenrantalainen rockyhtye Aston Kalmari on kieltämättä valinnut itselleen tarttuvan nimen, jos ne imukupeilla varustetut lonkerot jäävätkin puuttumaan. Onneksi. Ryhmä on julkaisemassa esikoisalbumiaan myöhemmin tänä vuonna ja ensimmäisen pitkäsoiton ensimmäiseksi sinkuksi on valikoitunut totuuden jo nimellään julistava Äiti oli taas oikeessa.

Reilun vuoden ajan keikkaillut yhtye on siis oivaltanut asioiden oikean laidan, ja biisiin on saatu ahdettua sopiva määrä tarinaa, tarttuvuutta ja tietysti melodisuutta. Ainakin tällä siivulla popahtava punk puskee myös pintaan, mikä tuskin on vahinko. Tekstin puolella nuoren miehen arjessa asiat ovat lievästi hakusessa, mutta kaiken takaa nousee silti sellainen positiivisuuden haamu, joka saa jatkamaan eteenpäin. Nopeasti tarttuva veto, jolla alkupuolen svengausta olisi kannattanut pelata vieläkin rohkeammin, jotta turnauskestävyys olisi nykyistä sitkeämpi.

Mika Roth

Elliot´s Crazy Compass: Horizon
Eat This Music

Kun debyyttisinkkunsa julkaiseva yhtye julistetaan ”uuden musiikin kokeelliseksi laboratorioksi”, sopii siltä odottaa lastentautivapaata irrottelua. Elliot´s Crazy Compass, josta kuulemma käytetään myös nimeä ECC, osuu kiistatta naulansa kantaan jo ensiyrittämällä. Konseptin on tarkoitus yhdistää musiikkia kuvataiteeseen, ja ryhmän nelikko on jo tuttu eräästäkin Eternal Erectionista, joten huimat tavoitteet tullaan taatusti saavuttamaan ainakin jollain tasolla.

Lisukkeet ovat siis kunnossa, mutta miten on itse pääruoan laita? Horizon on vaimean maalaileva pop-kappale, jonka muotoa ja genreä on oikeastaan mahdoton lyödä täysin kiinni. Vokalisti pyörittelee suurimman osan ajasta muutamia sanoja, soitto on hipaisevan hiljaista ja soundit on hiottu niin kuulaiksi, että hyvä kun ei päivä läpi paista. Uneliasta, raukeaa ja ilmavaa – ihan tässä meinaa torkahtaa, mikä ei ole välttämättä lainkaan huono asia. Kai tämä poppia on, tai lähes olemattomiin hiottua soul-blues-jotain, jossa merkittävin puoli on keveys.

Mika Roth

ENNE: Vieroitusoireita

Nomen est omen, toteaisivat muinaiset roomalaiset varmaankin näissä kohdin. Seinäjokelainen groovaavaa ja rullaavaa suomenkielistä poprockia soittava ENNE sai alkunsa joskus vuoden 2017 tienoilla, mutta sen kummempia linkkejä historiaan on turha etsiä, folkista nyt puhumattakaan. Viime vuoden lopulla jo muutaman sinkun pyöräyttänyt nelikko soittaakin terhakkaa rockia, joka elää tiukasti tässä hetkessä.

Vieroitusoireita ei nimestään ja kansikuvastaan huolimatta kerro päihdeaineiden aiheuttamasta addiktiosta, vaan kyseessä on huomattavasti vanhempi riippuvuuspeli. Rakkaus voi näet saada kenen tahansa pään sekoamaan pahemmin kuin kassillinen pulvereita, eikä siinä auta sitten mikään, vaikka tietää kaiken päättyvän todennäköisesti omiin kyyneliin. Napakasti pomppiva biisi saadaan puristettua alle kolmeen minuuttiin ilman, että ilmassa olisi minkäänlaista survomisen tuoksua. Vokaalit johtavat ja bändin soitto rullaa esimerkillisesti, joten ei muuta kuin lisää addiktoivaa materiaalia ilmoille, kiitos.

Mika Roth

Fluid Armstrong: Good Run
rrrec

Fluid Armstrong nimen takaa löytyy helsinkiläinen artisti, jonka musiikillinen vaikutekartta rakentuu elektronisen musiikin pikseleistä. Seassa on electronicaa, housea, indie-poppia ja ihan rehellistä tanssilattianaksutusta. Good Run syntyi saatesanojen mukaan siitä, kun tarvittiin treenimusaa ja kipale lähti elämään aivan omaa elämäänsä piirustuspöydällä. Näin biisin nimi toimii parillakin tasolla, sillä menneiden pohtimisen ja haikailun lisäksi kipaleen tahdissa on myös hyvä viettää aikaa vaikkapa juoksumatolla.

Itse biisi on noin kahden erinomaisen idean liittymä, jossa unenomaiset vokaalit ja pirskahteleva kosketinkuvio kietoutuvat toisiinsa. Minimalistinen muoto ja napakka paketti ovat kuitenkin saaneet kasaan kaiken tarvittavan, hypnoottisen virran viedessä mukanaan. Kaiken kruunaa vielä kolikkopelimäinen alkuräsähdys, sekä samoista konsolimaailmoista lainatut efektit, niinpä biisiä kuunnellessa digiaurinko paistaa ja aavistuksen kulissimaiset maisemat vaihtuvat kuin itsestään. Erittäin piristävää etenkin tähän aikaan vuodesta.

Mika Roth

Janne Tapion Sisäinen Avaruus: Rantaan vie moottoritie
Iso Pinkki

Siitä ei ole vuottakaan, kun Janne Tapion Sisäinen Avaruus julkaisi erinomaiseksi folk-pop kiekoksi pitkässä juoksussa osoittautuneen Maapallon hautajaiset -pitkäsoittonsa. Tarina ei kerro pohjustaako uusi sinkku jo seuraavaa albumia, mutta ainakin uusi aikakausi avautuu lupaavissa merkeissä.

Kappaletta ei tarvitse kuunnella montaakaan sekuntia, kun tekijät jo tunnistaa ja huomaa kaivanneensa ryhmän lämmintä poprock-soundia. Amerikkahan tälläkin raidalla kaikuu läpi joka saumasta, mutta tamperelaiset ovat jo aikaa sitten saaneet bändisoundiinsa mukaan monen monituista lapiollista suomalaista multaa. Jälleen kerran melodia ja melankolisuus käyvät käsi kädessä, mutta tällä erää toiveikkuus saa katsomaan luottavaisena tulevaan. Vajaassa neljässä minuutissa ehditään kokea tunnelmaa tiiviistävä väliosa, sekä yllättävä soolo, joka ei tahdo loppua oikein millään.

Mika Roth

Joensuu 1685: Hey My Friend (We're Here Again)
Svart Records

Joensuu 1685 on bändi reilunkokoisella historialla, ainakin jos mittarina käytetään aikaa. Ryhmän itsensä mukaan nimetty debyyttialbumi vuodelta 2008 on kasvanut vuosien saatossa kulttiklassikoksi, jolle ei ole siunaantunut sittemmin jatkoa. Tuore single katkaiseekin poikkeuksellisen pitkän julkaisutauon ja mittaa paluusinkulle on kertynyt lähes seitsemän ja puoli minuuttia, genren ollessa vanha tuttu ambientahtava space/kraut-rock.

Kannattiko pitkä odotus sitten? No, ainakin veljekset Markus ja Mikko Joensuu ovat osanneet pitää soundistaan kiinni yhdessä Risto Joensuun kanssa, joten kaikki vaikuttaa siltä, kuin mitään aikaa ei olisi edes kulunutkaan. Verkkaisesti käynnistyvä siivu kerää massaa hitaasti, eikä se missään vaiheessa räjähdä sen kummempiin äänivallitaivaisiin. Homman nimi onkin hidas taivallus ja miltei huomaamattomat kurvit, joiden myötä kappale kulkee kuin luonnostaan alusta loppuun. Tervetuloa takaisin Joensuu 1685, onpa mukavaa kun olette täällä taas.

Mika Roth

joku iiris: Hyvä tyttö
Hillotehdas / Humu Records / Jukan Musiikki

En tiedä tarkemmin, että kuka joku iiris oikeastaan on, mutta kyseessä taitaa olla sangen väkevä esiintyjä. Tai näin voisi päätellä ainakin siitä, että materiaalin julkaisusta vastaa kolme eri firmaa. Debyyttialbuminsa myöhemmin keväällä julkaiseva artisti on lähtöisin Joensuusta, ja koti on ainakin toistaiseksi löytynyt Helsingistä.

Hyvä tyttö on ensimmäinen sinkku tulevalta kiekolta, ja se jättää kiistatta ristiriitaisen maun suuhun. Flegmaattisuutta tihkuva lausunta horjuu hiljaisen akustisen kitaran yllä, kertojan kuulostaessa lyötyäkin lyödymmältä. Tai näin ainakin uskotellaan loppuun saakka, kunnes potentiaalista päähän taputtajaa luvataan vetää ns. pataan. Hyvä tyttö ei siis ole hyvä tyttö, eikä edes hyvä jätkä. Naama on kova, eikä vielä kovempaa päätä käännä kukaan, joten tässä ollaan tylyyden reunalla. Tai kaiketi jo sen tuolla puolen, mistä saa parhaat depikset. Raskasta mutta jotenkin sellaisella kutkuttavalla tavalla, mikä selittänee hurmioituneet ihailijat.

Mika Roth

Jussi Yrttiaho: Huutaa

Rovaniemeltä vuosien saatossa Helsinkiin päätynyt Jussi Yrttiaho on työstänyt uusinta sinkkuaan kokonaisen vuosikymmenen ajan. Nyt kappale on viimein saatu valmiiksi, tai ainakin sen levytetty versio on päästetty pois käsistä. 20-luvun Huutaa seisoo soundillisesti sekä tyylillisesti samaan aikaan menneissä ajoissa, tässä hetkessä ja tavallaan jopa tulevassa. Ymmärtääkseni tarina kertoo jonkinlaisesta minuuden kriisistä, jossa on vain valittava uusi suunta – mikä se sitten ikinä onkaan.

Draaman kaarta maalataan suurilla pensseleillä ja soitinarsenaali heijastelee pirstoutunutta minuutta tarkoin viivoin. Mikä onkaan minusta tullut, kysytään tekstissä ja raitoja tuntuu olevan toinen toisensa päällä loputtomasti. Lyömäsoittimia, puhaltimia, kielisoittimia, sekä tietysti kaiken sekaan uppoavat vokaalit, jotka vuodattavat sydänverta kuin Pariisin Kevät tai Coldplay konsanaan. Viiden minuutin mitta on haastava, mutta biisin pysyy kuin pysyykin luomansa äänimeren pinnalla.

Mika Roth

M: Punainen ovi
Solina Records

M, eli laulaja-lauluntekijä Minja Koski, on viime aikoina niittänyt ansaittua huomiota niin viimevuotisen Näytän missä asun -pitkäsoittonsa, kuin loistavien sinkkujensakin tiimoilta. Kolmatta albumia luvataan vielä tämän vuoden syksyksi ja ensimmäisen sinkun saatesanoissa mainitaan jopa Front 242.

Elektroniset äänivirrat ovat kiistatta tummasävyisiä, jopa uhkaaviakin, mutta belgialaisten elektroveteraanien sfäärit taitavat yhä jäädä tavoittamatta. Ja oikeastaan se on hyväkin, sillä M pärjää kyllä omillaan ja Punainen ovi löytää uusia paikkoja jo tutuksi luullussa rakennuksessa. Vokaalit ovat tässä kolmeminuuttisessa raidassa hetkittäin sivuosassa, syntetisaattoreiden säksättäessä ja kumistessa, mutta kun M laulaa, sanoja tulee kuunneltua tarkasti. Yksi syy tähän on salaperäisyyttä huokuvassa ilmaisutyylissä, minkä ohella itse teksti saa pohtimaan ovia ja niiden taakse kätkettyjä tiloja, avoimesta tanssikentästä nyt puhumattakaan. Mysteeri on avoin, välähdyksenomaiset hetket saavat mielikuvituksen kiipeämään aitojen ylitse ja kaiken mahdollisuus työntää elektroniset seinät aina vain kauemmas.

Mika Roth

Mac Bueno & DJ Tatc: Doku 2
3rd Rail Music

Mac Bueno & DJ Tatc ovat piakkoin julkaisemassa pitkäsoittoa, joka jatkaa herrain tarinaa. Kajaanin Gangstarr on sittemmin helsinkiläistynyt MC/DJ-duo joka on niittänyt mainetta suomenkielisen räpin ystävien keskuudessa omintakeisella musiikillaan jo vuodesta 2003. Eikä tyyli ole ainakaan lantraantumaan päin, vaan ennemminkin kulmat ja prosentit ovat jyrkkenemään päin uusimman näytteen perusteella.

Tälläkin kierroksella riimeissä ruoditaan päänupin sisältä löytyviä ongelmavyyhtejä, joista ei pääse eroon ainakaan ajan kanssa. Mutta vaikka elo on liukkaaseen ylämäkeen suksimista, ei epätoivolle silti anneta periksi. Lopullisesti nyt ainakaan. Bassopohjaiset soundit pistävät groovet kiipeämään pitkin pohkeita, mutta koukkua ei tungeta joka mutkassa kainaloon. Näin samplet ja pikku soundijipot näykkäisevät vain vahvemmin, eikä kuulijaa kyllästetä musainfolla. On se helppoa kun vain hommat osaa, joten pidetään antennit herkkinä tulevan pitkäsoiton tiimoilta.

Mika Roth

Miikka Paumo: Syvyyksiin
Halava Music

Miikka Paumo on vaasalaistunut, alkujaan Espoosta lähtöisin oleva laulaja-muusikko. Useiden eri bändiviritelmien jälkeen kiipparin ja rumpalin penkkejä aiemmin kuluttanut Paumo on siirtynyt mikrofonin ääreen ja parrasvaloihin. Siirtoa täytyy pitää onnekkaana ja osuvana, sillä Paumon samaan aikaan pehmeä ja vahva lauluääni on kuin luotu rauhallisempien raitojen tulkintaan.

Syvyyksiin on neljän minuutin mitassaan optimaalinen, sillä keveästi melankolian vesien äärellä kulkeva kappale ehtii tuossa ajassa sukeltaa ihon alle, mutta syvyydet eivät käy vielä millään tavoin tukahduttaviksi. Paumon laulun rinnalla kuullaan varoen soitettuja soittimia, koskettimien tapetoidessa taustoja. Rytmipuolen kumina tuntui aluksi jopa yliampuvalta, mutta tekstiin liitettynä muoto on virheetön, käydäänhän tässä läpi elon suuria kysymyksiä ja arvoituksia. Mitä on suuren muurin tuolla puolen, mihin menemme ja keitä oikeastaan olemme? Musiikillisesti kappale tasapainoilee jossain eteerisen popin ja modernin iskelmän tietämillä, tosin nämäkään termit eivät kata läheskään kaikkea.

Mika Roth

Monotonia: Maailmanparantaja
Kaukaisu Music

Desibeli.netinkin sivuilla jo aiemmin noteerattu Monotonia pohtii uudella sinkullaan, josko sillä rockilla voi sittenkään parantaa maailmaa – rakkauden ihmetekojen ylistämisestä nyt puhumattakaan. Maailmanparantaja osuu kiistatta sopivaan saumaan, sillä näinä päivinä maailma tarvitsee parantajia niin monella eri tasolla. Debyytti-nimisellä debyyttialbumillaan Monotonia osoitti jo reilu vuosi sitten hallitsevansa tarttuvimman angloamerikkalaisen kitararockin salat, eikä taito ole tässä välissä kadonnut minnekään.

Maailmanparantaja eteneekin kuin oppikirjaesimerkki, välttäen silti kaavamaisen jäykkyyden. Hiljaisesti ja melodisesti käynnistyvä matka tuo ensin esiin soundin syvyyden ja bändin grooven, kunnes taontaosuus työntää isot tykit hetkellisesti etulinjaan. Vuoksimainen vuorottelu jatkuu ja vaikka askelmerkit ovat tuttuja, saa biisin ensiluokkaisuus unohtamaan tarpeettomat kritiikit. Biisi rokkaa ja svengaa kuin se kuuluisa hirvi, joten ainakin itse koen tulleeni parannetuksi.

Mika Roth

Moscovitch Elite: 25 Tonnia
Untula Records

Nostalgian voimaa ei pitäisi koskaan aliarvioida, ei vaikka kyseessä olisi kiistanalaisen maineen omanneen neuvostoliittolaisen henkilöauton mukaan nimetty orkesteri. Moscovitch Elite tupsahti viime vuoden loppupuolella riemukkaasti pihaan, kun Katjusha viiletti itävoimalla alas rockin kuoppaista mäkeä. Niinpä voin sanoa ilahtuneeni aidosti, kun mossen keula pisti esiin uudesta sinkkupinosta.

25 Tonnia jatkaa rouhean kitararockin perinteisellä poskella, kortti-illan ja autokauppojen vilahdellessa lyriikoissa. Huumorin annostelu musiikin saralla on herkkää puuhaa, mutta Moscovitch Elite on – ainakin tällä erää – löytänyt oikean sekoitussuhteen, sillä 25 Tonnia viihdyttää vaan ei vaivaa matalaotsaisuudella. Jykevä äänivalli saa tulitukea rokkaavista koskettimista ja vokalisti pistää vain lisää puita kamiinaan, kitarasoolon puristuessa sopivaan rakoon. Taas tuli koukkua kainaloon, joten punakone toimii entiseen tapaan.

Mika Roth

Musta Tulevaisuus: Musta tulevaisuus 2

Kohtalokasta ja retroista synapoppia esittävä Musta Tulevaisuus julkaisi viime vuoden lopulla ensimmäisen kappaleensa. Ytimekkäästi nimetty Musta tulevaisuus 1 saa nyt jatkoa yhtä loogisesti nimetystä toisesta kappaleesta. Kuulijaa, arvostelijasedästä nyt puhumattakaan, ei rasiteta turhalla tietomäärällä, joten tälläkin kerralla musiikin on puhuttava tekijöidensä puolesta.

Musta tulevaisuus 2 lohduttaa katkeroitunutta melkein-voittajaa, jolle tämä pieni synapophelmi on omistettu. Kolmessa ja puolessa minuutissa Musta Tulevaisuus surffailee jarremaisten syntetisaattoriaaltojen harjoilla, tähyää muinaisten Kraftwerk-teollisuushallien pohjakaavoja ja tipauttaa metallimuotteihin myös hyvän annoksen suomalaista melankoliaa – kuinkas muutenkaan. Todelliset bileet käynnistyvät yllättäen kolmen minuutin tienoilla, vain loppuakseen hetkeä myöhemmin kuin seinään. Harvoin tulee törmättyä yhtä paljon kysymyksiä nostattavaan biisiin, joka samaan aikaan houkuttelee ja työntää pois luotaan. Hämmentävää.

Mika Roth

Noora Kataja Trio: Liian helposti rakastun

Kokkolalainen pehmeän taipuisaa, mutta samaan aikaan pistävän vakavaakin poppia luova Noora Kataja Trio avasi levytysuransa komeasti, kun Kautokeinoon kaipaili menneen elämänvaiheen perään pari kuukautta sitten. Tuon jälkeen trio on ehtinyt julkaista jo kaksi sinkkua, joista viimeisin on kuvaavasti nimetty Liian helposti rakastun.

Eli elon pikku töyssyistä tässä on taas kyse, sillä kertoja tietää rakastuvansa aivan liian helposti. Mitä vikaa siinä sitten on, saattaa satunnainen arvioijasetä pohdiskella kammiossaan, mutta biisi ei anna vastausta moiseen. Toisaalta kevyen svengaava ja asianmukaisen jazzahtava siivu antaa tukun vinkkejä heille, jotka kaipaavat vastarakkautta ja lämpöä osakseen. Kertoja kun menee listaamaan asioita, jotka saavat Amorin nuolet lentämään. Mistä päästään pohdintaan, josko tämä onkin nyt jonkin sortin käänteistä kosiskelua? Hmm. Kiehtovaa musiikkia ja askarruttavaa sanailua, eli aina vain valoisammalle vaikuttaa.

Mika Roth

SeRoosa: Isä

Lahtelainen rap-artisti SeRoosa oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla melko tarkkaan vuosi sitten, kun Onnes lista -sinkku pohti autuuden ja onnellisuuden lähteitä hip-hopin keinoin. Kaksi pitkäsoittoakin jo julkaisemaan ehtinyt SeRoosa siirtyy nyt monta astetta synkempien aiheiden pariin, sillä Isä käsittelee jo aikaa sitten suureen tuntemattomaan siirtyneen vanhemman tekoja, valintoja ja kyseisen vanhemman mahdollisia pohdintoja koskien ongelmaista jälkikasvuaan.

Näin henkilökohtainen aihe avaa tietysti esiintyjän henkilökohtaista maailmaa runsaasti, joidenkin kuulijoiden mielestä kenties tarpeettomankin paljon, mutta toisaalta: mitä kipeämpi aihe, sitä ikimuistettavampaa musiikkia siitä saattaa syntyä. Isä on surullinen ja surumielinen tarina, mutta kuten surussa aina, siitä voi löytää myös lohdutusta. SeRoosan sanat ovat raskaita, mutta kenties hyvinkin tarpeellisia.

Mika Roth

Taskumatti & Subsense: Tuun sun luo (feat. Eden)
Tuore Records

Taskumatti & Subsense ovat jälleen työntäneet tuttuja rajoja kauemmas, kaksikon loikkiessa räpin ja klubimusan syvissä bassoluolastoissa aina vain uusille tasoille. Toisinaan kaksikon tapa karistaa tutut pölyt lenkkareista saattaa vaikuttaa jopa tahalliselta, mutta kun lopputulokset ovat tasoltaan huimia, on tässä tarpeetonta nillittää pienistä.

Mistä Tuun sun luo -kappale sitten varsinaisesti ottaen kertoo? Onko kyseessä studiossa kroonista yövuoroa vääntävän muusikon rakkaudentunnustus, vai pitääkö/voiko termejä tulkita vapaammin? Ns. oikeita vastauksia ei tietenkään ole edes olemassa, eikä rakkauskaan toimi aina kuten romanttisissa elokuvissa, mutta tarttumapintaa ainakin tarjotaan. Öiset äänimaisemat ja rakkautta julistavat rivit muodostavat melkoisen kontrastin, jota Edenin vokaalit vain korostavat, mutta kaava toimii ja taika syttyy kirkkaaseen liekkiin. Pysytään kasassa ja rakastetaan toisiamme.

Mika Roth

Tears Apart: Stronger

Popin ja rockin puolella on aina tilausta sielukkaalle lämmölle, eikä tuo totuus muutu miksikään, vaikka vuosikymmenet muovaavat musiikin kartastoa väistämättä hiljalleen uusiksi. Turkulainen Tears Apart soundaa ensituntumalla elektroniselle, modernille ja skandinaavisen tyylikkäälle, sellaisella lievästi pidättyvällä tavalla, mutta mitä kaikkea pinnan alta paljastuukaan.

Stronger nojaa vahvasti Lotta Svartsjön sielukkaaseen ilmaisuun, mutta hattua tulee nostaa myös tuottajanakin häärineen biisinkirjoittaja/kiipparisti Jani Lankisen kynälle. Tässä kappaleessa näet löytyy kaikkea 60-luvun soulista lähtien, Berliinissä seikkailleen Bowien kautta aina tämän ajan amerikkalaiseen rhythm’n’bluesiin saakka, eikä salaatissa ole silti tippaakaan sillin makua mukana. Tekstissä noustaan ylös kriisistä, ja tuo voimaantuminen välittyy myös musiikista, joka kohottaa, kasvattaa ja lopulta puhkeaa kukkaan ilman överiksi kaatuvaa finaalia. Hiljaisen vahvuuden ylistys.

Mika Roth

Teemu Lindberg: Väritän tyhjyyttäni

Laulaja-lauluntekijä Teemu Lindberg on mies The B And The Band -orkesterin keulilta, mutta sooloilleessa vauhti on tippunut huomattavasti verrattuna emobändiin. Saatesanoissa puhutaan ensimmäisestä singlestä, eli jatkoa on nähtävästi jossain vaiheessa luvassa, mutta keskitytään nyt tähän kappaleeseen.

Väritän tyhjyyttäni on kiistatta melankolinen ja sadepäivältä maistuva biisi, jossa laulu, koskettimet ja kitsaasti annosteltu viulu saavat vastata suurimmasta osasta äänimassaa. Onkin miltei huvittavaa, että tekijän itsensä mielestä mukana on Phil Spectorin otetta. Kyseinen tuottajavelho muistetaan lähinnä massiivisesta wall of sound -ääniseinästä, josta pienuus ja herkkyys eivät voisi juuri kauempana olla. Toki tulkinta lähtee viimeisen minuutin aikana kunnon lentoon, mutta enemmän tässä on haurasta hiljaisuutta kuin äänten möyryntää. Herkkä ja kaunis pohdinta elämän ja kuoleman suurten kysymysten äärellä, jolle soisi syntyvän jatkoa.

Mika Roth

Voidfallen: The Daughters

Voidfallenin alkusanat lausuttiin vasta viime vuonna, mutta nuori helsinkiläisorkesteri ehti pyöräyttää vielä saman vuoden puolelle kolmen biisin mittaisen The Sinners, The Plague and The Voidfallen EP-levyn. Kiirettä on myös pajalla pitänyt, sillä nyt on jo uutta matoa koukussa, ja jatkoakin luvataan kaiken kukkuraksi vielä kuluvaksi kevääksi.

Melodisen death metalin varjoisammalla polulla kuljetaan edelleen ja vaikka siivulla on mittaa päälle kuusi minuuttia, ei tempo pääse notkahtamaan ennen kuin viiden minuutin kohdilla aloitetaan pitkä loppuliuku. Tuo äärimmäisen rauhallinen ja hillitty loppu tosin antaa biisille vain entistäkin pahaenteisemmän tunnun ja mahdollisessa albumikokonaisuudessa tämänkaltaiset suvannot vasta arvokkaita ovatkin. Painopiste on kuitenkin mätössä ja sen ryhmä hallitsee jo suvereenisti, kitaroiden ja karheiden vokaalien johtaessa joukkoa.

Mika Roth

Lukukertoja: 4727