Sinkut II - Lokakuu 2019
Biotic Engine: We Can Almost Touch
Biotic Engine on luomun ja synteettisen välimaastossa myös musiikillisesti viihtyvä rockyhtye, jonka historia on vielä lyhyemmän puoleinen. Ensimmäisellä sinkullaan pohjanmaalaiset pitävät melkoista haipakkaa ja saatesanoissa mainittu hyvän fiiliksen etsintä näyttää tuottaneen jo tulosta.
We Can Almost Touch vipeltää rasvatuilla laakereillaan laulun, koskettimien ja kitaran kirmaillessa rinta rinnan kohti horisonttia. Eikä rytmiryhmäkään tao yhtä ja samaa kehikkoa, vaan osaa värittää tekemisiään kuten kuuluukin. Biisin äänimaisemat huokuvat vahvaa 60-lukulaista tunnetta, mutta yhtye ei jää kiinni nostalgisoinnista, sillä napakasti tarttuvan kipaleen hengestä vähintäänkin toinen puolisko on mitä modernimman ajan tuotosta. Vahvasti pääkoukkuunsa nojaava kappale voisi lähteä rohkeamminkin kokeilemaan uusia suuntia näissä plus neljässä minuutissa, mutta toisaalta: näin suoraviivaisena ja yhtenäisenä se jaksaa maaliin saakka moitteetta.
Mika Roth
Cats of Transnistria: Mountain High
Soliti
Jossain verkkaisesti virtaavan popin ja äärimmilleen riisutun ambientin välimaastossa omia musiikillisia vuoristojaan luova
Cats of Transnistria on julkaisemassa kolmannen pitkäsoittonsa marraskuun lopulla. Yhtyeen alkupiste on johdettavissa
Dead Can Dancen aikoinaan käynnistämään linjaan, josta Transnistrian kissat ovat hiljalleen siirtyneet yhä selvemmin omalle tielleen – ja nyt tuo tie on siis johtamassa jo kolmanteen albumiin.
Hennan koskettimet ja vokaalit nivoutuvat
Tuomaksen kitaraan ja
Sannan viuluun, lopputuloksen häilyessä aavemaisen ja lumoavan tienoilla. Jotain kappaleen vetovoimasta ja kantokyvystä kertonee jo yksistään se, että vaikka mittaa on päälle kahdeksan minuuttia, tuntuu Mountain High toistuvasti loppuvan aivan yllättäen. Ei toki mitenkään liian aikaisin, mutta silti sielu tahtoisi viihtyä näissä rauhaisissa äänimaisemissa vielä niin kovin paljon pidempään. Eli kaikki vaikuttaa olevan kohdillaan kolmatta pitkäsoittoa odotellessa.
Mika Roth
Ewu: Taianomainen
Laulaja/lauluntekijä
Ewu ryhtyi kirjoittamaan omaa musiikkiaan noin vuosikymmen sitten, ja hänen luomiaan kappaleita on kuultu jo toisten esittäminä, sekä amatööriteatterin puolella. Ensimmäiset soolosinkut ilmestyivät viime vuoden puolella ja
Douglas Pashleyn kanssa yhteisvoimin synnytetty Taianomainen oli alkujaan englanninkielinen popballadi. Tarina ei kerro onko karttuva sinkkukatras ennakoimassa albumia, mutta näillä näytöillä moiseen löytyy taatusti hartioita.
Ewun tunnelmallinen ja eteerisen herkkä musiikki liikkuu popin usvaisilla ulkosektoreilla. Hidas kappale saa runsaasti voimaa karusta äänimaisemastaan, jossa pienimmätkin elementit, efektit ja hetket erottuvat ja korostuvat. Miksauksessa laulu on nostettu todella rohkeasti eteen ja rytmipuolella rummut paukkuvat harvasti sekä kovan puoleisesti. Kolean avaraan äänimaisemaan ottaa hetken tottua, etenkin kun lyriikoissa keskitytään rakkauden ihmeeseen, mutta toisaalta kontrasti on vahva ja kantaa.
Mika Roth
Fat Rabbits: Sä et tiedä mitä rakkaus on
Young Heat Recordins
Kaikki tahtoo rakastaa, toteaa turkulaishelsinkiläinen
Fat Rabbits ja rakkaudestahan Sä et tiedä mitä rakkaus on -sinkkukin kiistatta kertoo. Ainakin tavallaan. Aiemmin jo kaksi pitkäsoittoakin julkaisseet pullukkaiset jänöjussit asettavat kysymyksellään tietysti kohteensa pihteihin, mutta puristus ei missään nimessä ole tarpeettoman pistävä.
Aiemmin melko kulmikasta ja raskastakin musiikkia luonut ryhmä on näet tällä kertaa saanut punkahtavan rockmetallinsa boogaamaan ja groovaamaan suorastaan villisti ja vetävästi. Niinpä nopeasti halki maiseman kaahaava siivu tarttuu kuin sukupuolitauti, eikä siitä pääse eroon vahvimmallakaan antibioottikuurilla. Hakkaava ja nykivä kipale lähtee kertosäkeessä yllättävään lentoon, joka johtaa jopa ihka oikeaan kitarasooloon, jonka myötä langat sidotaan luontevasti yhteen. Näin sitä rokkia ammutaan maata kiertävälle radalle.
Mika Roth
Great Pacific Orchestra: Time Is a Window
Kuusihenkinen
Great Pacific Orchestra kutsuu itseään musiikkikollektiiviksi ja yhtyeen ensimmäinen albumi julkaistaan marraskuun ensimmäisenä päivänä. Sekstetti luo progehtavaa ja raja-aidoista vapaata rockia, joka tällä sinkulla saa velloa päälle kuuden minuutin verran.
Time Is a Window saa pohtimaan, kuinka miellyttävää päämäärättömyyttä musiikki voikaan toisinaan tarjota. Tämä biisi kun onnistuu luomaan kerran toisensa jälkeen vaikutelman, että tässä ei varsinaisesti mennä minnekään – eikä siirtymiselle ole edes minkäänlaista tarvetta tai tilausta. Eikä GPO silti vaikuta mitenkään juuttuneelta saati sitten ikävystyttävältä, vaan jokainen palanen tipahtelee kohdilleen kuten pitääkin. Englanninkielinen progerock sujuu mallikkaasti, sävellyksen pariin pääkimpaleeseen luotetaan horjumattomasti ja kun kestävyys on koetuksella, tuodaan mukaan pientä muutosta ja instrumentaalipätkää, joiden jälkeen matka jatkuu taas nousujohteisesti.
Mika Roth
Johannes Faustus: Aufklärung
Johannes Faustus on niitä yhtyeitä, jotka eivät nähtävästi vain osaa osua harhaan. Kuuden viime vuoden aikana olen saanut tutustua bändin kolmeen eri pitkäsoittoon, jotka ovat jokainen siirtäneet ryhmän persoonallista korkeaoktaanista outorockia aina uuteen suuntaan. Eikä tuo jatkuva ja joka kerta rahdun muuntuneella suunnallaan yllättävä liike ole hidastumassa, mistä tuore sinkku on viimeisin osoitus.
Elektronisempaa rockia ja syntetisaattoreiden naksutusta värittävät edelleen elävä rytmiryhmä, sekä tietysti kapteeni
Hemmo Laihon kitarointi ja laulu. Mies onkin napannut englanninkielisten lyriikoiden kylkeen
Immanuel Kantin saksan- ja latinankielistä tekstiä, eli taas on päädytty poikkeukselliseen ratkaisuun jonka toimivuus on silti kiistaton. Kolhoa konesielua pohtiva lopputulos on kiistatta kummallinen, omintakeinen ja yllättävä, mutta mikään näistä faktoista ei heikennä biisin voimaa. Päinvastoin, pohtiessaan tiedon ja älyn suhdetta Johannes Faustus päätyy jonkinlaiseen musiikilliseen Metropolisin vastineeseen.
Mika Roth
Jutta Annala: Sinivalaat
Jutta Annala on kotimainen poplaulaja ja ennakkoluuloton lauluntekijä, joka on viimeisen parin vuosikymmenen ajan laulanut taustoja kotimaisen kentän raskassarjalaisille. Sinivalaat-sinkku pohjustaa tulevaa EP-levyä, jolla taiteesta uupumattoman motivaattorin itselleen löytänyt musiikinluoja lähtee rohkeasti seilaamaan popin kaukaisia horisontteja kohti.
Äänet luovat väistämättä kuvia ainakin allekirjoittaneen mieleen, ja Sinivalaat-sinkku onnistui luomaan poikkeuksellisen runsaita ja monimuotoisia asetelmia ajatusten kankaille. Lähemmäs viittä minuuttia kurkottava kappale käynnistyy lyhyellä intronkaltaisella, jonka jälkeen päästäänkin nopeasti itse aiheeseen. Annalan vokaalit ovat biisin ydin, koskettimien juoksuttavan ja rytmiltään veikeän rakenteen syleillessä laulun sanoja – tai voihan tuon toisinkin päin nähdä. Kuva ranskalaisesta laulelmasta vuosikymmenten takaa, loputtomista meristä ja niissä uivista jäteistä, sekä rakkauden voittamattomuus, siihen vielä kokeellista pop-asennetta tyyliin
Kate Bush ja johan on ihasteltavaa.
Mika Roth
Karina: En oo tän enempää
Playground Music
Karina on
Karin Mäkirannan ja
Helmi Tikkasen muodostama duo, joka liikkuu indie popin ja folk popin usvaisilla rajavyöhykkeillä. Kaksikon toinen pitkäsoitto ilmestyy näillä näkymin ensi keväänä ja En oo tän enempää -sinkku on tuon tulevan kiekon ensimmäinen maistiainen.
En oo tän enempää – jo silkka kappaleen nimi kylmää, sillä eihän kenenkään pitäisi joutua tuollaista toteamaan kenellekään. Eihän? Tekstin voi tietysti nähdä useammastakin eri kulmasta, mutta omalle äidille vuodatettu oman vajavaisuuden tunnustus ravistaa suoruudellaan. Sen rinnalla kappaleen moneen ehtivä rakenne ja sovituksen hetkittäinen sekavuus luovat äkkiväärän, reunoille päin viettävän tunnelman, joka saa todella pohtimaan tulevan pitkäsoiton saloja ja aarteita. Elektroninen ja elävä sekoittuvat toisiinsa, kuten toisiaan vastaan puolittain sotivat tunteet – kappale solahti suoraan kategoriaan ’jotain muuta’, mutta mitä positiivisimmin reunahuomautuksin.
Mika Roth
Kaunis Kuolematon: Paha ihminen
Melankolisen metallin mustaa soihtua kantava
Kaunis Kuolematon oli omillakin mittareillaan mitattuna suhteellisen kalmaisissa tunnelmissa, kun alkuvuodesta ilmestynyt
Elämä ei tarvitse minua EP möyri ja synkisteli hautuumailla. Lähtölaskenta kohti kolmatta pitkäsoittoa on nyt käynnistynyt ja tulevan albumin ensimmäinen sinkku on taas melkoista vyörytystä.
Päälle kuuden minuutin mittainen Paha ihminen viettää ensimmäiset kaksi minuuttia ja risat erittäin rauhaisissa tunnelmissa massaansa keräillen ja melodisuuttaan esitellen, kunnes metalliportit rysäytetään sepposen selälleen ja kolmen minuutin kohdilla astutaan äärimetallivaiheeseen. Tämä äänekkäin siirtymä tuntuu hieman pakotetulta, mutta vaikka massaa ja muutoksia on leivottu biisin sisään kerroksittain, rakennelma ei kasva tarpeettoman suureksi – tai toisaalta sorru omaan monumentaalisuuteensa.
Mika Roth
Kostamus: Uni silmäni sulje
Kostamus on viettänyt viime ajat hiljaiseloa, eikä ryhmästä ole kuultu Desibeli.netinkään sivuilla mitään sitten kuluvan vuosikymmenen alun. 10-luku saikin melkein kulua loppuun saakka, ennen kuin triona tätä nykyä toimiva ryhmä antoi taas kuulua itsestään. Tarina ei kerro, onko uusi sinkku jotain suurempaakin julkaisua ennakoiva näyte, mutta ollaan nyt tyytyväisiä siitä mitä saadaan.
Yhtye jatkaa elektronisen popin ja modernin iskelmän välimaastossa liikkumista ja liukumista. Taiten hiottu äänimaisema on kuulaan rauhallinen, soljuva ja unenomainen, mikä sopiikin tekstiin täydellisesti. Uni sulje silmäni -kappaleessa uni ei saavu yksinäiselle ja tässä valossa kertojan lapsuus on jotain, johon elämän kolhuja kokenut sielu kaipailee takaisin. Samalla lapsuuden kova auktoriteetti ja rauhallisuuden ydin, eli isä, nähdään vähintäänkin kahdesta eri suunnasta. Kaunista.
Mika Roth
Laser Valley: Take Me to Your Leader
Kehnoille ja vanhoille sci-fi leffoille kuin huomaamatta kunniaa tekevä
Laser Valley on Helsinki-Tukholma -akselilta kotoisin oleva yhtye, jonka muodostaa kolme toisensa jo pitkään tuntenutta soittajaa. Tarina ei kerro onko Laser Valley herrain ensimmäinen yhtye, mutta lopputuloksen vahvuudesta päätellen soittimia on pyöritelty jo aiemminkin.
Entä mistä tässä sitten on pohjimmiltaan kyse? No, punkahtavaa ja nopeaa rokkiahan ryhmä mätkii hartiavoimin, mutta vaikka tallaa survotaan voimalla mattoon, muistetaan myös melodisuuden kantavista siivistä pitää tiukasti kiinni. Näin lopputulos kuulostaa vuosituhannen alun actionrockilta, hiukan ysäriltä ja riittävästi myös tältä päivältä, jotta touhu ei kaadu silkaksi vanhan sopan uudelleenlämmittelyksi. Myllytyksessä vokaalit tahtovat jäädä pinon pohjimmaiseksi, tai ainakin niitä olisi voinut tuoda rahdun enemmän pintaan, kun taustahoilauksiinkin on kuitenkin satsattu. Kelpo päänavaus.
Mika Roth
Mea: Cages
Laulaja, pianisti ja lauluntekijä
Mean kesäsinkku
Roses osoittautui kestäväksi soulahtavan popin helmeksi ja kipale jäikin mm. allekirjoittaneen listalle soimaan loppukesäksi. Cages on astetta kahta rauhallisempi popkappale, jossa voi aistia samoja aineksia, mutta myös jotain uutta sekä erilaista.
Mitä ovat nuo häkit, joissa me kaikki tavallaan olemme, ja joista katsomme toisia häkkejä - suurempia sekä pienempiä? Näitä aatoksia on pyöritelty kaiketi niin kauan, kuin olemme osanneet ensinnäkään miettiä elämäämme, mutta Mea pysyy ilahduttavan kaukana kaikenlaisista murheen alhoista. Cages soikin nostattavana, keveänä ja ehyenä, häivyttäen kalterit ympäriltään kuin tyhjää vain. Väliosassa rytmipuoli pääsee paremmin esille soundien tihkuessa onnea sekä tyytyväisyyttä, eli tämähän on parasta mahdollista soulpop-lääkettä syksyn synkkyyteen.
Mika Roth
Maija Karoliina: Ruusut
Debyyttisinglensä julkaissut
Maija Karoliina on suomenkielistä popmusiikkia luova artisti, joka yhdistää musiikissaan modernin ja perinteisen, kansanmusiikiksi ymmärretyn ja tämän hetken. Kalajoelta vuosikymmeneksi Ranskaan muuttanut artisti palasi takaisin kotimaahansa ja vaikka kohtalo hidasti haaveissa siintäneen soolouran käynnistämistä, on se nyt viimein saanut alkunsa.
Ruusut on surumielinen, eron monikasvoisesta tuskasta ja sen kivuliaista yksityiskohdista kertova kappale, joka kaivertaa kertomuksensa lähinnä laulun ja pianon voimin. Toki äänten aavistuksenomaisesti noustessa mukaan liittyy myös muitakin soittimia, mutta biisin draamallisessa keskiössä sijaitsevat kiistatta laulu sekä koskettimet. Tuotantopuoli ansaitseekin syvän kumarruksen tarkasta työstään, jonka ansiosta pienet, ensi alkuun jopa ohikiitäviltä vaikuttavat palaset rakentavat sen kuuluisan suuren kuvan.
Mika Roth
Moscovitch Elite: Katjusha
Untula Records
Moscovitch Elite on nelihenkinen suomenkielinen rockryhmä, joka on valinnut itselleen vahvoja mielleyhtymiä synnyttävän nimen. Tai ainakin itse muistan ne monet kerrat, kun lykkäsin nyttemmin jo edesmenneen isotätini mossea käyntiin ja kirosin tuota neuvostoteknologian ruosteista riemuvoittoa.
Onneksi Katjusha lähtee välittömästi käymään kaikilla sylintereillään, eikä kytkin luista venäjänkielisillä sampleilla ryyditetyn rokkisiivun kurveissa, vaikka vaaran paikkoja piisaa vasemmalla ja oikealla. Tämä on nyt tällaista rentoa ja sielukasta rokkia, jonka lyriikoissa käydään läpi osapuilleen kaikki agenttitarinoiden klisheet ja jota ei kannata oikeasti lähteä sen kummemmin ruotimaan. Noin dramaturgiselta kantilta nyt ainakaan. Tuttua siis mutta samalla kelpo rokkia, jossa oleellinen on ymmärretty puristaa kolmen minuutin optimaaliseen mittaan ja sähkökitaroiden kainalossa koskettimet soivat ronskin rehevästi. Pinnat vielä 007-viboilla varustetusta kansikuvasta.
Mika Roth
Musta Köksä: E.T.
RanRan Records
Kuinka uskomattoman upeaa ja päheetä olisikaan olla E.T., eli ulkoavaruuden vierailija, veteraaniorkesteri
Musta Köksä pohtii uusimmalla sinkullaan. Tänä vuonna uudelleen aktiiviseksi muuttunut suomirockin lempilapsi jatkaa sinkkuketjuaan nyt astetta tai kahta äänekkäämmällä raidalla. Tosin äänekkyys ja meteli ovat orkesterin kohdalla vähintäänkin tulkinnanvaraisia termejä, ja tätäkin numeroa määrittelevät melodisuus, pienimuotoinen sanataituruus ja yllättävät kulmat.
Simppeliin kuvioon perustuva popsiivu aukenee kuin kaunein näköalatornista paljastuva panoraamakuva, jossa jokainen paneeli jatkaa edellisten osien taikaa katkotta. Alla puksuttava rytmikuvio on pohjimmiltaan hiukan motorikia, mutta kun päälle ladotaan vokaalit ja herkullisen kitsaasti annostellut soittimet, niin E.T. on juuri oikean kokoinen, näköinen ja muotoinen. Hehkuva sormi siis ojennukseen, kaukopuhelua kotiin ruuvaamaan ja tästä viehättävän kotikutoisesta sci-fi poppiksesta nauttimaan.
Mika Roth
Plutonium 74: Jonotusmusa
Stupido Records
Plutonium 74 on niitä ryhmiä, joista ei oikein koskaan tiedä, että mitä ne sanovat, tekevät tai tekemisillään oikeastaan tarkoittavat. Vajaan vuoden takainen
Pertin hokkarit oli samaan aikaan pieni ihme ja suuri järistys, jonka outoilupop ja veikeät rytmittelyt jäivät kumisemaan pään arkistokaappeihin pitkäksi aikaa.
Helpompaa pietiä ei ole tiedossa nytkään, mutta vaikka Jonotusmusan ymmärtämiseen ei jaeta kovinkaan kummoisia kortteja, pidän silti mukana roikkumisesta ja äänivirran synnyttämistä mielleyhtymistä. Tämähän on vähän kuin katsoisi upeaa taideleffaa vieraalla ääniraidalla. Keskustassa on kertojan roadmoviemainen matka jonkin tai jonkun perään, eikä tuota mystistä jotain voida tietenkään koskaan saavuttaa. Tarinan voi tulkita useammalla tavalla, viimeisen reilun minuutin hiljaisen saaton kenties symbolisoidessa saapumista, löytämistä – tai mistä näistä nyt voi tietää. Pidin silti, enkä luovuta vieläkään vaikka Jonotusmusan takaa ei välttämättä mitään sen järisyttävämpää löytyisikään.
Mika Roth
Primal Maze: Raise the Dead
Primal Maze on vuonna 2018 perustettu rockbändi, joka ei turhia jarruttele genreaitojen edessä, vaan antaa korkeaoktaanisen rockin räiskyä vapaana läpi lauta-aitojen. Eivätkä bändin heput laahaa lekojaan päät painuneina perässään, vaan yhtye loikkaa rohkeasti kadun aurinkoisemmalle puoliskolle ja antaa paahtaa täydeltä laidalta.
Raise the Dead on siis hieman kalmaisesta nimestään huolimatta mieliä nostattava voimabiisi, joka kehottaa jokaista meistä kohoamaan oman arjen näennäisen harmauden yläpuolelle ja näkemään kaiken sen, jonka puolesta kannattaa ponnistella eteenpäin. Kuten tästä positiivisesta pohjavireestä voi jo aavistella, yhtyeen musiikillinen perusta rakentuu enemmänkin amerikkalaisen perinnön lohkareille. Saatesanoissa mainitaan jopa grunge, mutta enemmän tämä moderniin rockmetalliin tippuu omasta mielestäni, klassisemmaksi mielletyn rockin puskiessa pintaan etenkin kitaroiden puolella. Tarttuva ja napakka veto, joka ei tosin täysin hyödynnä potentiaaliaan vaan tyytyy soundien puolella helposti hyväksyttävään pakettiin.
Mika Roth
Samuli Laiho: Rakastetaan taivasalla
Texicalli Records
Samuli Laiho on muusikko, lauluntekijä ja laulaja sangen pitkällä historialla. Parhaiten mies muistettaneen
Hearthillin kitaristina ja toisena perustajajäsenenä. Viisi vuotta
Ismo Alanko Säätiön riveissä sekä toinen moinen
Soul Tattoon moottorina kannattanee myös mainita historiaa kerratessa. Soolotöissään Laiho on myös pitäytynyt rockin reunalla, kuinkas muutenkaan.
Kolmannen soololevyn hiljalleen valmistuessa on koittanut aika tutustua tulevaan, ja ainakin tämän kappaleen perusteella Laiho on tekemässä jälleen kitaravoittoisempaa ja suorempaa materiaalia. Kappaleen teksti lienee melko suoraan omaelämäkerrallinen, mutta Laiho osaa välttää tarpeettoman alleviivauksen luonnostellessaan tapahtumia tarkoin valituin lausein. Eihän tässä sen kummempia uusia sfäärejä kartoiteta, mutta yksinkertaisen elämän onnea ja autuutta ylistävä pieni helmi on ehdottomasti kuulemisen arvoinen. Aivan kuten meidän jokaisen elämäntarina.
Mika Roth
Spekti: La Vida Lokaku (feat. Timo Pieni Huijaus)
Rähinä Records
Sanovat että vaihtuvat vuodenajat ovat rikkaus, josta tulisi olla kiitollinen. Tätä onnellista siunausta on kuitenkin vaikea arvostaa, kun lokakuussa saa värjötellä vesisateessa ja auringosta on jäljellä vain kaukainen muistikuva, jos sitäkään. Räp-soturi ja suomalaisten tuntojen tulkki
Spekti avaa nyt näkemyksiään vuoden ärsyttävimmästä ja lannistavimmasta ajasta, jolloin tunnelin päässä loistava valokin on päätetty sammuttaa kustannusteknisistä syistä.
Hauskalle sanailulle ja sanaleikeikeille rakentuva La Vida Lokakuu ottaa siis hyppysellisen latino-meininkiä, nipsaisee mukaan palasia suomalaisista pop-helmistä ja vääntää niistä kasaan – niin, tämähän on oikeasti ihan viihdyttävä pikku viisu. Mittaa lokailulle on suotu vain kolme minuuttia, mutta siihenkin saadaan kyllä likistettyä monta hersyvää lausetta. Timo Pieni Huijaus viskoo jälleen taikaansa ja tulevan albumin viimeinen maistiainen lupaa maistuvaista lokakuun loppua, joten antaa vaan sataa.
Mika Roth
Ten After Dawn: Club
Secret Entertainment
Ten After Dawn kävi tutuksi jo reilun kahden vuoden takaisen
Best Of Both Words EP-levynsä ansiosta. Tuolloin ryhmä viihtyi tanssiklubien vilkkuvissa värivaloissa, toisen saappaan levätessä keskieurooppalaisen EBM:n vierellä, kun taas toinen käsi hamusi Tronin baaritiskiltä tumman synapopin kohtalokkaita fiiliksiä. Lopputulos ei edes vaikuttanut kornilta, vaikka genrejen tuttuja palasia kierrätettiinkin
Tilanne on pitkälti sama myös vuonna 2019, mutta kokonaista albumia valmistelevalla yhtyeellä on hihassaan yksi kelpo ässä, sillä Club-sinkkua on työstetty takuuvarman
Hiili Hiilesmaan kanssa. Biisin koleahko tekninen soundi on täyttä timanttia, tai oikeammin pinnaltaan täydellisen viivaiseksi harjattua terästä, ja biisin pääkoukkua tarjotaan kainaloon jo alle minuutin kohdalla. Vokaalit pidetään puhtaina ja melodisuuden annetaan viisaasti kukkia täydellä terällään. Lupaavalta näyttää siis.
Mika Roth
Lukukertoja: 6129
