Pienet

Sinkut III - Joulukuu 2018

23.12.2018


Freedom Fuel: Two to Tango Freedom Fuel: Two to Tango
Inverse Records

Piakkoin nelivuotisiaan viettävä Freedom Fuel on piristävä yllätys rocktriojen joukossa. Bändin esikoisalbumi Happy People osoittautui puolitoista vuotta sitten jo ihan kelpo kiekoksi, mutta nyt bändi on pistänyt lisää kierrettä palloihinsa.

Two to Tango on ensimaistiainen tulevalta Dance!-pitk√§soitolta, joka vie kuullun perusteella b√§ndin soundia johdonmukaisesti eteenp√§in. Kitara-basso-rummut on edelleen peruskallio jolle tupa rakennetaan, mutta jokin kehittyneess√§ soundissa tuo mieleen David Bowien taannoin ilmestyneen Welcome to the Blackout -livekiekon. Pienen√§ k√§ynnistyv√§ biisi on peruskuvioilla ja muhevalla soundipaketilla ryyditetty pikkuteos, joka intoutuu kolmannella minuutillaan suoranaiseen Muse-m√∂yrint√§√§n, jossa l√§nsi kohtaa hetkellisesti id√§n ‚Äď noin soundien ideatasolla nyt ainakin. Tekstit vihjaavat ja pelaavat omaa peli√§√§n, eik√§ kaikkia kortteja paljasteta tuollakaan puolella h√∂velisti. Hurjan korkeaoktaanista gasoa l√∂ytyy nyt tankista ja odotan innolla, kuinka b√§ndin tanssiinkutsu kajahtaa ensi vuoden alkupuolella.

Mika Roth


Himanen: Sinä päivänä Himanen: Sinä päivänä
Soikoon Levyt

Helsinkiläisen laulaja-lauluntekijä Vesa Himasen ympärille kasvanut Himanen julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa vuonna 2016, minkä lisäksi ryhmä on pyöräyttänyt muutaman sinkun. Pikkukiekoista edellinen, Tytöt jytää, rokkasi suorastaan ristomaisen kiivaasti, mutta Sinä päivänä ei äidy sentään vastaavaan meuhkaamiseen.

Himanen tunnelmoikin tällä erää virtaviivaisen poprockin äärellä aivan kuin loistojen päiviensä Neljä Ruusua olisi viimein onnistunut ottamaan soundiinsa mukaan U2:n tyylikkyyden. Tuotahan ei koskaan tapahtunut, mutta Himanen voi edetä mainitulla sektorilla huomattavasti pidemmälle. Lyriikat saavat todella kuuntelemaan, puolivälissä hetkellisesti tukevoituva soundivalli luo biisiin upeaa dynamiikkaa ja kitarat nyt soivat kuin päiväunelmissa konsanaan. Johdonmukaisesti kasvava kakku ei lässähdä edes lopussa, vaikka massaa on viimeisen minuutin alussa aivan julmetusti. Lupailtua pitkäsoittoa odotellessa kelpaa fiilistellä tämän ässä parissa.

Mika Roth


Hämärä: Villi länsi Hämärä: Villi länsi
Svart Records

Hämärä on mitä osuvin nimi Ville Erikssonin ja Nina Miskalan muodostamalle konepop-duolle. Kaksikon musiikillisina vaikutteina ovat toimineet kuuleman mukaan 80-luvun videopelinostalgia, melankolisuus ja tarttuvat kertosäkeet, eli kovasti tässä ollaan Black Celebrationin aikaisen Depeche Moden jäljillä.

Siinä missä aiemmin ilmestynyt Ukkonen lähenteli jo EBM:n kolkkoa Ruhr-soundia on Villi länsi askel, jos nyt ei pölyisen countryn niin ainakin astetta lämpimämmän soundin puolelle. Taustabiitit ovat edelleen lähtöisin mitä primitiivisimmistä partikkeleista, mutta urbaanissa yössä on siirrytty LED-valaistulle 10-luvulle, jossa puidaan parisuhdeproblematiikkaa niin, että kehys sopii kansainvälisen politiikankin kentille. Tai ehkä vain kuulen rivien väleissä enemmän kuin siellä onkaan. Maukkaalla tavalla kolkkoa ja minimalistista konepoppia, jossa osataan välttää negatiivisella tavalla raskas jytke.

Mika Roth


Karo Broman: Tässä ja nyt Karo Broman: Tässä ja nyt
Soit Se Silti

Manboy-yhtyeen vokalisti-basisti Karo Broman aloitti viime keväänä soolouransa, joka jatkuu nyt toisella sinkulla. Musiikkiaan puhdasveriseksi Merihaka-popiksi kutsuva Broman luottaa edelleen majesteetillisen maalailevaan kitarapoppiin, jossa kaikua ja ilmaa piisaa ainakin riittämiin.

Reilun nelj√§n minuutin mittainen kitarapoppis helkkyy, s√§ihkyy ja nykii sopivasti, vaikka kertos√§keen voimaa olisikin voinut korostaa viel√§ rohkeammin. Simppeli kosketinkoukku tarttuu hanakasti, samoin taustalaulun woo-hoo-hoot ‚Äď vanhoja temppujahan nuo ovat mutta kun se toimii, se toimii. Broman laulaa jaksamisesta ja juuri t√§m√§n ohikiit√§v√§n hetken ainutlaatuisuudesta, mutta osaa l√∂yt√§√§ vanhaan viisauteen tuoretta kulmaa. Biisin ensimm√§iset kaksiplus minuuttia ovat t√§ytt√§ dynamiittia ja raketti kantaa viel√§ kolmenkin minuutin tuolle puolen yskim√§tt√§, mutta loppusuoralle olisin kaivannut viel√§ pient√§ panosten korotusta. Tai jotain muuta, mahdollisesti isomminkin yll√§tt√§v√§√§.

Mika Roth


Liljankukka: 22 vuotta sitten Liljankukka: 22 vuotta sitten
Karhuvaltio Records

Liljankukka iski loppuvuodesta ilmestyneellä Päiväkirja-albumillaan suomirockin, brittiläisen lähiö-melankolian ja jenkki powerpopin yhteen. Osa tuloksista oli upeita, toiset saivat raapimaan enemmän päätä. Herttaisin ja toimivin The Cure -johdannainen on kuitenkin kiistatta 22 vuotta sitten, joka on nyt saanut herttaisen videonkin tuekseen.

Nostalgiallahan t√§ss√§ pelataan monellakin tasolla. On mennytt√§ rakkautta, jonka per√§√§n nyt vanhempana ja viisaampana haikaillaan, kun elo on hieman toisenlaista. P√§iv√§npaisteiset soundit hehkuvat taakse j√§√§neiden vuosikymmenten ikuisiksi ajoiksi kadonneita p√§ivi√§ ‚Äď vai onko kaikki mennyt sittenkin saatavissa viel√§ takaisin? Edes jollain tasolla, edes hetkeksi? Sit√§ pohtiessa b√§ndin suomibrittipoprock p√§hk√§ilee ja paukkuu mit√§ vet√§vimm√§ll√§ tavalla. Koskettimet maalailevat taustalle vinyylitapetteja ja taputuksetkin toimivat liev√§st√§ korniudestaan huolimatta. Pinnat viel√§ jouluun istuvasta pupu-puvusta (ks. A Christmas Story).

Mika Roth


Lucidity: Surface Lucidity: Surface
Inverse Records

Lucidityn kolmen ja puolen vuoden takainen The Oblivion Circle -esikoisalbumi oli parhaimmillaan todellista melodisen ja tunnelmallisen death metalin juhlaa. Vertailut Opethiin olivat tuolloin ehkä väistämättömiä, mutta eivät kahlitsevia.

Surface on ensi vuonna julkaistavan toisen pitkäsoiton ensimmäinen sinkku, jolla bändi on siirtynyt entistäkin tummempiin vesiin, eikä se virran virtauskaan ole enää niin kovin vinhaa. Melodisuudellaan syleilevä ja samaan aikaan raskaudellaan rusentava Lucidity laventaa bändin ilmaisua, deathin tehdessä tilaa post-metalin leveämmille teloille. Sinkkubiisiksi Surface on viidessä ja puolessa minuutissaan melkoinen möhkäle, mutta mikäli pikkujätti kuvaa bändin muutosta osuvasti, on valinta tietysti perusteltu. Vokalistin melodinen lausunta, vahvat lauluosuudet ja örinät vakuuttavat, samoin bändin dynaaminen soitto, jossa hiljaiset hetket sekä raskaat osuudet vuorottelevat luonnollisen tuntuisesti.

Mika Roth


Nothing But Sunshine: Colour in a Nightmare Nothing But Sunshine: Colour in a Nightmare
OIDO

Nothing But Sunshine on helsinkiläis-torontolainen yhtye, jonka Colour in a Nightmare -sinkku on nähtävästi kokoonpanon ainoa julkaisu tähän mennessä. Vuodesta 2016 toiminnassa ollut yhtye tuntuu lyhyestä iästään huolimatta löytäneen jo oman soundinsa ja tiensä, jota esikoissinkku hienosti edustaa.

Jäsenistöltä löytyy aiempaa kokemusta mm. Murmansk-yhtyeestä, ja Nothing But Sunshinen soundista voi myös aistia juonteita niin shoegazen kuin aggressiivisesti junnaavan synapostrockin suuntiin. Tunnelmat ovat ahdistavuuteen taipuvaisia, laulu asettuu kitara/syna -vallien tasolle ja rytmiryhmä takoo tietään eteenpäin. Välillä otetaan happea ohuemmassa soundimaisemassa, jonka jälkeen sukelletaan taas vallien väliin. Alkuun Colour in a Nightmare ei tunnu kulkevan oikein mihinkään, mutta kuuntelukertojen kasautuessa bändin persoonallinen tyyli ja soundi löytävät kyllä heikot kohdat puolustuksesta. Melkoista indie rock myllytystä.

Mika Roth


OK:KO: Soma OK:KO: Soma
We Jazz Records

Aiemmin O. Saastamoisen Kvartetti -nimell√§ tunnettu OK:KO on rumpali Okko Saastamoisen ymp√§rille rakentunut yhtye. Instrumentaalimusiikkia soittavaa nelikkoa tituleerataan saatteessa ‚ÄĚeteenp√§in katsovaksi nykyjazziksi‚ÄĚ, eli ns. kaavat ja s√§√§nn√∂t saavat OK:KOn kohdalla joustaa, mutta mit√§ siell√§ edess√§ lopulta siint√§√§?

Soma on saanut itselleen kerrassaan osuvan nimen, sillä biisi on sanalla sanoen soma. Raidalla on tilaa eri soitinten nokkelalle, keskinäiselle vuoropuhelulle, jossa Saastamoisen rummut ovat basson kanssa asettuneet luontaisesti taustalle. Leikkisästi loikkivien ja vienosti etenevien rytmien edessä piano ja saksofoni hoitavatkin tarinan kerronnan ja mielikuvien luomisen mitä onnistuneimmin, biisin ollessa kuin hetki jostain huolettomasta kesäelokuvasta. Jostain sellaisesta unohdetusta helmestä, johon vaikka Pink Floyd olisi saattanut 70-luvun alun vapaina päivinään tehdä ääniraidan.

Mika Roth


Plutonium 74: Pertin hokkarit Plutonium 74: Pertin hokkarit
Stupido Records

Rytmimusiikkinsa kanssa ‚ÄĚjotain ihan muuta‚ÄĚ -laariin kopsahtava Plutonium 74 julkaisi 10 ja 15 vuotta sitten kaksi mainiota pitk√§soittoa. Mit√§h√§n sitten mahtoi oikein tapahtua? T√§m√§kin biisi on nauhoitettu alkujaan jo loppuvuodesta 2015, ja valmista saatiin ihan jo nyt. Tehk√§√§ ja julkaiskaa lis√§√§ musiikkia, vaatii aiempaan hiljaisuuteen turhautunut Desibeli-set√§.

No, iloitaan siitä mitä on saatu, ja tämä annos on karvan alle viiden minuutin mittainen tarina vanhoista hokkareista. Sirkusmainen urkualku johtaa rytmikkään popin ääreen, iloisen, keinuvan, hymyilyttävän ja vapauttavan sadunomaisen tarinan ääreen. Biisi kehittyy huomaamatta kuin parhain viini tai juusto, jonka alkuainesosat eivät vielä vihjaa tulevista nautinnoista. Sovitustyön ääressä tehdyt uroteot takaavat myös sen, että Pertin hokkarit kiitävät parhaassa terässä, vaikka raita on ladottu täyteen kerroksia.

Mika Roth


Scythe For Sore Eyes: You C(o)unt Scythe For Sore Eyes: You C(o)unt
Inverse Records

Pistävästi nimetty Scythe For Sore Eyes on julkaisemassa toista pitkäsoittoaan ensi vuoden alussa, ja julkaisua ennakoi suoraa nimipolitiikkaa jatkava You C(o)unt.

Helsinkiläisten rokkaava metalli on enemmänkin metallia kuin rokkia, mutta toki uusi biisi voidaan laskea lavean haarukan avulla 70- ja 80-luvun hard rockin jälkeläisten joukkoon. Vokalistin kankeahko englanti raapii hieman maalipintoja kyljistä, mutta napakka soitto korjaa tuota ongelmaa. Eikä se Klaus Meinen ja (Loudness-yhtyeen) Minoru Niiharankaan laulu nyt täysin virheetöntä ollut aina, mutta klassikoita kumpikin pystyi silti lurauttelemaan. Nopeahko biisi ei juuri jää kikkailemaan omien rönsyjensä kanssa, säkeistön ja kertosäkeen seuratessa toisiaan tarpeettomankin suorilla. Kitarasoolo irtoaa mukavasti, minkä jälkeen viimeinen minuutti kuljetaan hieman paikallaan polkien.

Mika Roth


Steel Mammoth: Machine of Constant Sorrow Steel Mammoth: Machine of Constant Sorrow
Ektro

Steel Mammoth m√§tki aiemmilla julkaisuillaan NWOFHM:n, eli ‚ÄĚNew Wave of Finnish Heavy Metal‚ÄĚ ter√§ksisell√§ lakeudella. Nyt on koettu melkoinen k√§√§nn√∂s, sill√§ Machine of Constant Sorrow edustaa SWOFHM-tyyli√§, eli ‚ÄĚSynth Wave Of Finnish Heavy Metal‚ÄĚia. Itse kutsuisin t√§t√§ tosin ennemminkin ‚ÄĚCommodore-64 Wave of Finnish Retro Electro‚ÄĚksi.

Mitä sitten on suomalainen synaheavymetalli vuoden 2018 kääntyessä lopuilleen? No, se kuulostaa kovasti pariltakin muulta Jussi Lehtisalon projektilta. Kolkot ja halvahkoilta tuoksahtavat synasoundit ovat kasarikorniudessaan uskomattomia puserruksia, joiden syvintä tarkoitusta ei liene tarkoituskaan löytää. Laulu on tietysti valittavaa synasynkistelyä islantilaiselta maiskahtavalla aksentilla, eikä lyriikoiden kaikkia tasoja edes uskalla lähteä kartoittamaan. Onhan tämä edelleen heviä shittiä, mutta aivan toisella kulmalla kuin aiemmin. Nyt ovat tosifanit kyllä tosi paikan edessä.

Mika Roth


Stone Blue Electric: Screaming at the Disco Stone Blue Electric: Screaming at the Disco
Odyssey Music

Stone Blue Electric on laskettavissa tavallaan pienoiseksi superbändiksi, sillä jäsenistö on kerännyt kokemusta Ile Kallion ja Hectorin bändeissä, sekä Sunrise Avenue ja Turisas -yhtyeissä. Saatteessa puhutaan 70-lukuhenkisestä toimintarokista, mutta itse olisin kiinnittämässä näihin kimalteleviin rock-releisiin 80-luvun leimoja.

Screaming at the Disco tarjoaa rock-henkist√§ vokalisointia, mutta discoon nelikko ei eksy ‚Äď ainakaan musiikillisessa mieless√§. Nopeat s√§keist√∂t, tarttuva kertsi ja pari koukkua, paiskataan siihen p√§√§lle viel√§ kire√§sti kirkuva kitarasoolo ja kasassa on‚Ķ kasarintuoksuinen hard rock -siivu, joka tekee kunniaa niin nahkaiselle Judas Priestille kuin kimaltavalle M√∂tley Cr√ľellekin. Uupumattomasta yrityksest√§ pumppu ansaitseekin t√§ydet pisteet, jos nyt itse pihvi j√§√§ lopulta hieman ohuemman puoleiseksi.

Mika Roth


Särkyneet: Kuumottaa Särkyneet: Kuumottaa
Svart Records

Pirtsakkaa punkrokkenrollin kaltaista soittava Särkyneet ei lähde neljännellä albumillaan sen kummemmin muuttamaan kaavojaan, ainakaan Kuumottaa-sinkkubiisin perusteella. Kovimmat punkrockin palaset ovat vuosien saatossa jo varisseet suurimmaksi osaksi pois helmoista, mutta vielä ne Maukan rummut paukkuvat kolisten.

Kuumottaa kertoo siitä epävarmuuden vaiheesta, kun ei ole tietoa syntyykö edessä olevista treffeistä ihan oikea parisuhde, vain onko lopputulema vain kaikkia nolostuttava pannukakku. Kuumotusta ei kestä kuin reilu kaksi ja puoli minuuttia, mutta siinä ajassa Milla ehtii kuvaamaan epävarmuuden eri asteet mielestäni mitä osuvimmin. Reippaasti kulkevan kipaleen päämelodia on pikkunäppärä, jos nyt kertosäe jättääkin toivomisen varaa. Ehkä hieman tarpeettoman nopea ja lyhyt vetäisy, kun siitä kuumotuksesta olisi voinut leipoa ihan oikean väliosankin pohdintaa rikastamaan.

Mika Roth


The B And The Band: Mun silmät ei oo tottuneet aurinkoon The B And The Band: Mun silmät ei oo tottuneet aurinkoon

Voimafolkpunkbändi The B And The Band on kytkenyt sähköt päälle ja rysäyttänyt kasaan modernimman, sähköisemmän ja rosoisemman sinkkubiisin. Mun silmät ei oo tottuneet aurinkoon on ensimmäinen sinkkulohkaisu helmikuussa ilmestyvältä kolmannelta albumilta, jolla uhkarohkeaksi laskettava tyylimuutos tullaan punnitsemaan lopullisesti.

Mun silmät ei oo tottuneet aurinkoon kertoo tietysti jo nimellään paljon tekstinsä sisällöstä, mutta kolmessa ja puolessa minuutissa ehditään tekemään muutakin kuin pitämään ikävää. Punkahtava rock kiertää pelimannitahkoa ja bändin tutut maneerit toistuvat ongelmitta sähköjenkin kanssa. Rytmi hakkaa ja riffi runttaa, mutta biisin ytimen muodostavaa melodiaa metakka ei peitä, vaan ennemminkin vain vahvistaa jo olemassa olevaa. Muistuttaa hyvällä tavalla niin ikään monesti tyyliään muuttaneen Sydän, sydän -orkesterin tekemisiä.

Mika Roth


The Holy Ones: The Calm The Holy Ones: The Calm

The Holy Ones vastaa tämänkertaisen sinkkukoosteen massiivisimmasta biisistä, noin ajallisesti mitattuna nyt ainakin. Yli 9 minuutin mittainen The Calm lupaa saatteessa kuskaavansa kuulijansa avaruuteen, mutta kuinka lähtölaskenta sujuukaan ja päästäänkö sitä ensinnäkään irti gravitaation kahleista?

Keväällä 2016 Helsingissä alkunsa saanut nelikko liikkuu jossain tumman ja psykedeelisen poprockin ylemmissä kerrostumissa. Kuten biisin mittakin antaa jo ymmärtää, nelikko ei kavahda pientä progehtumista, mutta The Calm pysyy kestostaan huolimatta hyvin kasassa. Eli mitään sen ihmeellisempiä jamittelukuvioita, vaan tuttujen palasten uutteraa toistoa sekä soundien hidasta muokkausta, mikä luokin miellyttävän hypnoottisen tunnelman. Täxin vähäeleinen laulutyyli istuu muun nelikon soittoon. Kitara vuoroin piirtelee pientä ja maalailee suurta, rytmiryhmä pitää liikkeessä ja kyllähän tässä jo tuntee G-voimien muuttuvan.

Mika Roth




Lukukertoja: 815
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs