Pienet - Kesäkuu 2017
Astrometrics: Life on Earth
Kun yhtye kauppaa itseään melodisen nörtti/avaruus-rockin sanansaattajana, myyntipuhe voisi olla hiukan vetävämpikin. Viisi vuotta sitten Turussa perustettu Astrometrics antaa kuitenkin muille tasoitusta kvartaalimaailman syövereissä, mutta mistä ne nörtit, avaruus ja rock onkaan tässä tapauksessa tehty?
Melodinen kitararock soi hellänä ja kauniina, eivätkä säröäänet nouse äänivallissa kovinkaan korkealle. Itseoikeutetun kitaran ohella kuullaan itserakennetun syntetisaattorin ääntä, jonka sisuksissa sykkii legendaariseksi luokiteltavan Commodore 64:n osia. Okei, nyt ymmärrän sen nörttiyden.
I Have Heard a Place on valloittavan kaunis avaus, jossa avaruuteen lingottu Gösta Sundqvist on luonut pari kolmannen asteen yhteyttä. Vampires Suck, Zombies Rule yhdistää 60-luvun sci-fin folkmaisuuden, kompastelevan huumorin sekä em. syntetisaattorin, mutta lopputulema ei ole tarvittavan camp, eikä toisaalta riittävän kaunis ollakseen ns. vakava yritys. Marja Hintikka / Talking on the Telephone of Love omaa sekin naurettavan vastustamattoman melodian, mutta jotenkin bändi ei saa tätäkään biisiä niin korkealle kiertoradalle, kuin mitä aineksista voisi olettaa.
Summa summarum, tarttuvia palasia osataan luoda, ja soundi on ainakin persoonallinen. Ongelmia tuntuu tuottavan kappaleiden riittävä jalostus ja se oman sapluunan rikkominen jo silkan vaihtelun nimissä. Lupaavaa silti, toivotaan että uutta kiekkoa ilmestyy tämän vuoden puolella, kuten saatteessa lupaillaan.
Mika Roth
Black Royal: Dying Star
Suicide Records
Tosi mies kuuntelee ukkosen jyrinää ja katsoo kun hevoset tekevät lantaa, vanhaa viisautta mukaillakseni.
Black Royalin uusi seiskatuumainen ei ole varsinaisesti ukkosen jyrinää, mutta ei tässä oikeasti niin kauas siitä jäädä. Bändin rosoinen ja suorastaan härskiltä soundaava stonerin ja deathin liitto on vain ennestään maustunut sitten
edellisen kiekon.
Tuore seiskatuumainen on kahden biisin mittainen isku. A-puolelle sijoitettu
Dying Star onkin melkoinen näyte bändin iskuvoimasta vuonna 2017, ja tämän suunnattoman massiivisen, mutta silti riittävän nopean rallin perusteella toivon seuraavan julkaisun saapuvan kammiooni pikimmiten. Harva metallibändi selviää nykyään naarmuitta kuoron käytöstä, mutta Black Royal ei olekaan mikä tahansa orkka, vaan puhaltaa keskelle häijyintäkin deathin eeppisyyden henkeä. Siispä hattu päästä ja kolminkertainen huraa-huuto. B-puolelle on sijoitettu jo
esikoiselta löytyvä
Reformation, joka sekin kyllä potkii, mutta on auttamattomasti vanhentunutta materiaalia uuteen raastoon verrattuna.
Mika Roth
Ikivirhe: Sedät on vallannu maailman
Ikivirhe löi reilu vuosi sitten kunnarin, kun ryhmän
Arkadianmäen Nosferatu -EP läjähti allekirjoittaneen maailmaan. Trion alkukantainen hc/grind punk iski voimalla, eikä ote ole ainakaan hellempi, kun tämä viiden biisin ja hieman alle 9 minuutin mittainen tuliannos iskeytyy otsalohkoon.
Bändin tavoite syöstä hallitus vallasta saattaa olla kunnianhimoinen räkäistä punkkia raastavalle ryhmälle, mutta eihän tässä voi olla vaikuttumatta kun
Sedät on vallannu maailman ja
Hei Timo (arvaatte varmaan kuka Timo) piiskaavat korvia. Näiden väliin litistyvä
Full HD hämmentää aavistuksen verran, trion intoutuessa jammailemaan hetken jopa groovaavasti. Vajaan minuutin mittainen
Ostari räjähtää on viihdyttävä räjähdys, ja vaikka
Hei beibi pois eestä kun mä myrkytän itseni ylittää Hei Timon kanssa eeppisen kahden minuutin rajan, ei kiekolta löydy grammaakaan ylimääräistä rasvaa.
Ikivirhe on luultavimmin parhaimmillaan elävänä lauteilta nautittuna, mutta myös studiossa hommat tuntuvat kulkevan hiljalleen parempaan suuntaan. Tai ainakin itse voisin kuunnella tätä mellakkaa jo mittavimmissakin annoksissa.
Mika Roth
Karmia: Tuhka
Karmia aloitti uransa japanilaisen Visual Kei -tyylisuunaan tietämiltä vuosikymmenen alussa, mutta sittemmin kehitys on vienyt bändiä kauemmas idän metropoleista ja lähemmäs kotoisia melankolian alavia maita. Kieleksi ajan aalloilla on vaihtunut suomi, ja nykyisistä esikuvista merkittävin lienee
Apulanta.
Ensimmäisenä kuultava
Tuhka on selvästi biisinelikon vahvin lenkki. Parisuhteen ongelmista syntynyt teksti on vahva, sävellyksen kiteyttäessä bändin vahvemmat puolet. Tähän kun lisätään vielä sopiva tasapaino vokaalien, kitaroiden ja kiipparien välillä, niin kasassa on radiosoittokelpoinen pikkuhelmi. Sovituksen muhkeus menee jo lähelle patetian rajaa, mutta pysyy kuin pysyykin oikealla puolella – ja tämä jos mikä uppoaa pohjoiseen mieleen. Rauhallisempi
Syytän sua kaikesta voisi olla sisarustaankin tarttuvampi tapaus, mutta mainion alun jälkeen biisi jää polkemaan paikoilleen. Rokimpi
Kirous kaatuu puolestaan omien palikoidensa alle, biisiin kun on ympätty ankarasti liikaa materiaalia.
Tunteesta toiseen on nipun raakilemaisin numero, jonka hiomistyötä kannattaisi niin ikään jatkaa.
Karmian tasapainoilu raskaan rockin ja kevyemmän metallin välillä tuntuu tuottavan päänvaivaa, sillä ryhmä ei tunnu oikein osaavan päättää mitä tehdä. Toisaalta meno on raskasta, mutta pop-koukkujakin tykättäisiin nitoa biiseihin. Ja kun kaikki ovat liian usein äänessä yhtä aikaa, ei draaman kaarta pääse syntymään.
Mika Roth
Markiisi Ahonen: Niin vain vuodet vierivät
”Synkkyys on lohtua kadotetuille sieluille”, toteaa
Markiisi Ahonen ja kiteyttää siinä samalla, niin suomalaisen luonteen, kuin musiikkinsa ytimen mitä osuvimmin. Herran puolentoista vuoden takainen
Pakkopaita EP oli suoruudessaan ja alastomuudessaan jo niin ehdoton, että rintaa pisti – hiukan väärällä tavalla tosin. Niinpä otin ilolla vastaan uutisen, että Markiisi on napannut käsiinsä tällä kertaa muitakin soittimia kuin vain akustisen kitaran.
Kaikista pienistä muutoksista huolimatta tuore kuuden biisin mittainen EP on edelleen pohjimmiltaan ’mies & kitara’ -levy, jonka kummallekin puolelle on sijoitettu kolme raitaa. Yhteismittaa johnnycashmaiselle matkalle kertyy alle 20 minuuttia, mikä on kestona optimaalinen, sillä vähänkin suurempana annoksena musiikki saattaisi käydä jo hengenvaaralliseksi. Isommin soiva
Mieli ruumiilla ratsastaa on komea avaus, ja
Paluu osaa hyödyntää
Leonard Cohenin perintöä mestaria kunnioittaen. Tunnelmat ovat matossa, mutta Ahonen osaa annostella lohduttomuuttaan sopivasti, jotta prässi ei murra vaan ainoastaan puristaa. Viimeisenä Via Dolorosana tarjotaan
Kun nousee päälle kuu, jonka jälkeen kaikki on kuten pitääkin. Markiisi Ahonen on vienyt musiikkiaan eteenpäin pienin painotuksin ja lisäyksin, eikä rohkeampikaan kehitys olisi luultavimmin syössyt kokonaisuutta raiteiltaan. Uskaltaisiko tässä pyytää vielä lisää mausteita murhesoppaan?
Mika Roth
Moonwagon: Devil´s Labyrinth
Presence Records
Moonwagonin progerock on hioutunut jo kokonaisen vuosikymmenen ajan. Debyyttialbumi
Night Dust oli vielä muotoaan hakevan bändin ylistys esikuvilleen, mutta kesällä 2015 julkaistu
The Rule of Free -pitkäsoitto soi jo moonwagonisti.
Alkuvuodesta julkaistu Devil´s Labyrinth on viiden biisin nippu heleää progeilua, jossa space-, hard- ja krautrock antavat tukea sivuilta. Etenkin pahimmillaan/parhaimmillaan esimerkillisesti ujeltavat koskettimet luovat biisien reunoille avaruudellista leijunnan tuntua, mikä tekee ryhmän soundista omanlaisensa. Kitara on kuitenkin kuningas ja instrumentti nappaakin itselleen kruunun, koska laulua kuullaan lähinnä pieninä lisukkeina siellä täällä. Omaan korvaani tuhdimmalla soundipakilla varustettu
Haunted Hallways on raita lähellä täydellisyyttä, sillä juuri kun yhteen teemaan meinaa kyllästyä, vetäisee trio hihastaan seuraavan jokerin. Yllätys on myös akustisempi
Alchemy jonka aikana työnnetään hetkellisesti
Jethro Tull -vaihdetta silmään. Kaikkea edellä mainittua sopivasti sulauttava
South of Bermuda on puolestaan, Moonwagonin mittareilla siis, jo melkoisen suoraa tunnelmarokkailua
Kingston Wallin hyvässä hengessä. Ei niin linjakasta ja ehyttä, mutta viihdyttävää.
Mika Roth
OverBoost: The 1st
Merkittävä osa yhtyeistä aloittaa uransa lainabiisejä vetämällä, niin myös kajaanilainen
OverBoost. Tarina ei kerro mitä siivuja ryhmä alkujaan versioi, mutta neliraitaisen esikois-EP:n perusteella setti on saattanut perustua kasari hardrock-klassikoihin.
Kaiken pohjana toimii vanha kunnon bluesrock, ja soundeissa sekä suosituissa ratkaisuissa voi kuulla mm.
Whitesnaken,
Rainbown sekä muiden vanhemman kaartin hardrock-ryhmien perinnön. OverBoost ei kuitenkaan ole mikään nostalgiatrippi, vaan ryhmä pyrkii päivittämään musiikillista kakkuaan tähän päivään. Eli 70’s ja 80’s ryyditettynä 10-luvun palikoilla. Avausbiisi
Better Safe Than Sorry on valioyksilö nopeasta laidasta, ja hieman kehittyneemmällä sovituksella
Tearing Me Apart voisi kasvaa melkoiseksi mahtiballadiksi – mikäli bändiä moinen suunta sattuu kiinnostamaan. Genret temput osataan ja juonet hallitaan, mutta vahvasta omasta soundista boostaajia ei pääse vielä kiittämään. Palikat ovat kuitenkin jo käsillä ja
Hanne Kivioja on vokalistina sellainen taituri johon sopii luottaa, joten ei muuta kuin enemmän omia biisejä ja kovempaa palasten pyörittelyä, niin eiköhän se siitä lähde.
Mika Roth
Pyroxene: Ep
Inverse Records
Tämänkertaiseen pienjulkaisujen koosteeseen tuo kansainvälistä väriä slovenialainen
Pyroxene, jonka viiden biisin EP on saanut kasteessa simppelisti nimekseen Ep. Viisihenkinen ryhmä soittaa perinteistä metallia ja vokalistin lisäksi kaikki kolme kielisoitinten taitajaa antavat taustalauluillaan vokaalitukea, rumpalin keskittyessä pelkkään patteristonsa takomiseen.
Nipun sinkkuja ennen tätä EP-levyä pyöräyttänyt yhtye on saavuttanut suosiota kotimaassaan, eikä näin perinteisellä, riffivetoisella metallilla pitäisi olla kovinkaan vaikeaa kalastella menestystä myös saksankielisestä Euroopasta. Jonkinlainen varhaisen thrashin ja NWOBHM:n hybridi
Cleansed in Fire tipahtaa komeasti otsaluuhun, eikä
Black Sabbathin legendaarinen
Electric Funeralkaan aiheuta suurempia ongelmia. Mitä nyt nopeus on alkuperäiseen verrattuna tarpeettoman reipas. Lupaavia palasia tarjoaa myös
Bullets Fly, mutta se viimein puristus jää tästä(kin) uupumaan.
Slovenialaiset eivät varsinaisesti aikaansaa mitään unohtumattomia muistijälkiä, mutta perusmetallinsa heput kyllä taitavat. Suomessa tällainen selvästi vanhakantaisempi metalli ei välttämättä kaada väkeä kuin herätysjuhlilla, mutta toisaalta – eipä pohjoinen maamme varmaan olekaan niitä ensisijaisia valloituskohteita.
Mika Roth
Ten After Dawn: Best Of Both Words
Macaroni Penguin Music
Tummasävyinen synapop varhaisen
Nine Inch Nailsin, elektronisemman
Diary Of Dreamsin ja tanssittavan
Front Line Assemblyn hengessä on rajojemme sisäpuolella melko harvinaista. Niinpä
Ten After Dawn on jo uransa varhaisessa vaiheessa tehnyt yhteistyötä saksalaisen,
Sven Friedrichin kipparoiman,
Solar Faken kanssa.
Suhteellisen lyhyestä iästään huolimatta Ten After Dawn kuulostaakin jo asiallisen ammattimaiselta, trion soundin muistuttaessa kaikkia em. yhtyeitä, mutta ollen silti samaan aikaan omanlaisensa. Neliraitaisen EP:n biisit luovat monipuolisen kuvan ryhmästä, jonka repertuaari ei ole kahdella sapluunalla luotua, vaan jossa sävyeroilla osataan todellakin pelata. Tanssilattioille tähdätty
Melody kärsii lievästä yliyrittämisestä, enkä ole niin varma miksauksen ratkaisuista. Seesteisempi
Gone osuu sen sijaan keskelle maalialuetta, vähäisten osien asettuessa täydellisesti paikoilleen, viimeinen minuutti nostaa biisin vielä yllättäen uudelle tasolle. Mestarillista.
Melankolia on loputon musiikin lähde, mutta
Scarlettin tapauksessa siitä kumpuaa myös muita tunteita. Nopeampi ja tanssittavampi pala saattaakin jopa nokittaa avauksen, vaikka nokkimisjärjestystä on saatettu pohjustaa toisenlaiseksi. Ankkuriosuudelle jätetty
Tell Me pitää tason edelleen korkealla, rauhallisemmin virtaavan musiikin luodessa mielleyhtymiä
VNV Nationin suuntaan. Tästä bändistä saattaakin kasvaa tulevaisuudessa melkoinen menestystarina, sillä vastoin kuin yhdeksän kymmenestä kotimaisesta kilpakumppanistaan, Ten After Dawn osaa luoda tarttuvia kappaleita sekä täyteläisen täydellisiä äänimaisemia sortumatta muiden suoraan lainailuun.
Mika Roth
The Chant: Approacher
Lifeforce
Neljä pitkäsoittoa viimeisen vuosikymmenen aikana julkaissut
The Chant hyppäsi vuoden 2015 lopulla yllättäen omakustannemaailmaan, kun ryhmän upea
Parallel EP ilmestyi.
Desibelin haastattelussa kävi kuitenkin ilmi, että levy-yhtiö on ihan kiva asia, ja näin neljän biisin mittainen Approacher EP julkaistaankin taas apuvoimien kanssa yhteistyössä.
Kaupalliset ja jakelutekniset asiat eivät ole kuitenkaan muuttaneet itse pääasiaa, eli musiikkia, mihinkään suuntaan. Approacher onkin looginen jatke Parallelille, pikkukiekon jatkaessa taivalta entistä pidemmälle melodisen, tunnelmallisen, monikerroksisen ja avaran musiikin ihmemaahan. Bändin vertaaminen johonkin kansainväliseen, suureen nimeen, on aina lievästi kyseenalaista, mutta The Chantin tapauksessa taiteellisesti huipulla oleva
Anathema on mitä toimivin verrokki. Brittien tavoin myös The Chant osaa luoda valtaisan kokoisia äänirakennelmia, jotka ovat silti ilmavia ja avaria.
Avausraita
Unsolved tyhjentää heti kättelyssä pajatson, tuoden vajaassa viidessä minuutissa esiin paljon hyvää ja arvokasta bändin omasta universumista. Soundillista taituruutta alleviivaa entisestään
To Surrender, joka kolisee aluksi kolkommin ja rokkaa rosoisemmin, sukeltaakseen jälkimmäisellä puoliskolla eteerisen tunnelmallisuuden viilentävään lampeen. Nimibiisi suhahtaa allekirjoittaneen tutkalla toistuvasti ohi, mutta kiekon sulkeva
To Be Seen voisi puolestani soida toisetkin kuusi minuuttia. Ja vaikka pidempään.
Mika Roth
Tuomiopäivän Sävärit: Mätä omena
Tuomiopäivän Sävärit esiintyi vielä reilu vuosi sitten Lauri Darra & Tuomiopäivän Sävärit -nimellä, mutta
Desibelin haastattelussa ryhmä kertoi nimen lyhenevän ja uuden EP-levyn ilmestyvän kesäksi. No, kesä 2016 vilahti sitten ohi, mutta saatiin sentään täksi kesäksi jotain uutta.
Rock rämisee edelleen ronskina, mutta jotain uuttakin on tosiaan mukaan mahtunut.
Niin kauan rakastan sua on puhdas balladi viuluineen kaikkineen, mutta jos
Rolling Stones selvisi viuluista niin miksipä ei Tuomipäivän Säväritkin. Rajoja venyttää myös
Mätä omena, jonka perimästä olen tunnistavinani jäänteitä niin
Sielun Veljet kuin
The Sounds -orkestereista. Vahvimmillaan ryhmä tuntuu silti olevan silloin, kun se pääsee actionrokkaamaan hartiavoimin, mistä
Mä pilasin sun elämän on malliesimerkki. Biisissä on vahva melodia, sopivasti viestiä, taustalaulua, ja lyhyt kitarasoolokin. Pinnat nappaa myös ankkuriraita
Maailma palkitsee perseennuolijaa, jonka rehvakkaassa punkkauksessa voi tuntea pyhän
Stoogesin kosketuksen – ja tuohon temppuun ei moni kotimainen bändi tällä hetkellä kykene.
Ei myytävänä pääsi vuoden 2015 lopulla iskemään puskista, mutta vaikka yllätysmomentti nyt puuttui, sai nelikko edelleen ilmat pihalle. Harmi että biisikatraasta ei löytynyt
Valkoista roskaa -luokan kummallisuutta, mutta hyvälle näyttää silti.
Mika Roth
Lukukertoja: 6141
