Pienet - Helmikuu 2019

Anna-Kaarina: So Far

Aiemmin jo Parasite ja Our Song -sinkut julkaissut Anna-Kaarina on ty�st�nyt kiireett� esikoistaan valmiiksi. So Far EP on kirjaimellisesti kokoelma laulaja-lauluntekij�n kappaleita vuosilta 2001-2013, jotka nyt viimein on saatu kaikkien kuuluville. Usein valokeilassa on vain laulaja ja piano, mutta tarvittaessa taustalla soittaa my�s kokonainen yhtye.

Parasite on murskaavan upea kappale yst�v�n menett�misest�, surun ja kaipuun kaikuessa riveiss�. N�in henkil�kohtaiset numerot saavat aina pohtimaan el�m�n mysteereit�, joita my�s Our Song omasta kulmastaan valaisee. Unique nousee puolestaan polveilevana poprockina korkealle taivaalle, tuoden tyyliin ja ilmaisuun roppakaupalla uutta kulmaa. Kaikki kappaleet ovat periaatteessa balladeja jotka perustuvat tekstiin, mutta jokainen niist� kasvaa aivan omiin suuntiinsa.

Viimeisen� kuultava I Have Seen the Rainbow When It Was Dark on joukon hurjin, seitsem�n ja puolen minuutin mittainen matka, jossa rytmivetoinen ja hiljainen kappale kiihtyy, kasvaa ja koettelee rajojaan Anna-Kaarinan laulaessa lopulta koko syd�mens� vimmalla. Ja kun sateenkaaren p�� viimein saavutetaan, tuntuu sielu puhdistuneen ��niaaltojen voimasta. Puhuttelevaa, koskettavaa ja kaunista musiikkia.

Mika Roth

---

Dekathlon: The Thin Road
Ektro

Dekathlon on yksi Circle-versumin mielenkiintoisimmista uusista vesoista. T�m�n(kin) projektin takaa l�ytyy Jussi Lehtisalo, jonka kera yhtyeeseen kuuluvat Janne Peltom�ki, sek� yhdysvaltalaiset Faith Coloccia ja Aaron Turner, joista etenkin Turner on my�s mukana huimaavassa m��r�ss� erilaisia projekteja.

Yhdess� Faith ja pojat ovat luoneet vajaan seitsem�n minuutin mittaisen lohkon syntetisaattoripoppia, jonka soundit ovat suoraan alenevassa polvessa 80-luvulta periytyvi�. Kuvitelkaa p��ss�nne Miami Vicen jakso, jonka kokeellisuutensa huipulla oleva David Lynch olisi jotenkin p��ssyt ohjaamaan � t�ydellisen taiteellisen vapauden kera, tietysti. Neonv�rej�, alati �inen upea kaupunki ja sen kaduilla vaeltavat olennot, jotka saavat ��nens� n�iden valittavien, vy�ryvien ja heijastelevien palasten vinkaisuista. Joillekin t�m� voisi olla painajaisten soundtrack, mutta itse katsoisin mieluusti jakson loppuun. The Thin Road -sinkun ik�vin puoli onkin sen lyhyys. Juuri kun toisena soivan Blood Rise -kipaleen kyytiin on p��ssyt, on jo aika lopettaa. Outoa.

Mika Roth

---

Huuto!: Metamarket
Stupido Records

Kova��niseksi kulttuurisissiryhm�ksi profiloitunut Huuto! on saanut luotua p�hin�� ja kuhinaa ymp�rilleen jo muutaman vuoden ajan, mutta allekirjoittaneelle yhtyeen musiikki on j��nyt tuntemattomaksi. T�h�n asti siis. Metamarket on nelj�n siivun ja noin 13 minuutin mittainen matka pitkin b�ndin rock�n�roll unelmaa.

Ensimm�isen� �myreist� eetteriin kajahtava Black Zeppelin on kuin nimens� � sangen onnistunut 70-luvun rockin j�ttien yhteent�rm�ys. Tosin itse olisin nostanut kolmanneksi sanaksi ketjuun Kissin, sill� sen verran pontevaa ja isokorkoista herrain action/garage rock on. Arktinen kone II osoittautuu kelpo perusbiisiksi, eik� alle kahteen minuuttiin nuijittu Metadingo saa oikein innostumaan, vaikka tallaa ruhjotaankin lattiamattoon ihailtavalla raivolla. Onneksi lopussa seisoo kiitos, ja sen nimi on t�ll� er�� 1-2-3-4. Tuo kummallinen, joukkoon kuulumaton ja jonnekin tumman rockin, postpunkin ja garagen tuolle puolen ulottuva biisi kuulostaa stimuloivalla tavalla joltain Ismo Alangon unohdetulta helmelt�.

Paljon huutoa, mutta ei todellakaan tyhj�n takia. Pit�nee siiis tutustua herrain varhaisempaankin tuotantoon uudempaa uutta odotellessa.

Mika Roth

---

Jukka Ruottinen: Downtown

Jukka Ruottinen on oululainen laulaja-lauluntekij�. Siin� miss� Ruottinen synkistelee grungen voimalla The Psycho Season -yhtyeen riveiss�, paistaa t�ll� soolotuotoksella aurinko todella korkealla folkahtavan poprockin poutapilvisell� taivaalla. Eiv�tk� ne rootsrockinkaan amerikkalaiset preeriat niin kovin kaukana ole t�st�.

EP:n kolmesta kappaleesta korkeimmalle nousee mielest�ni keskimm�isen� kuultava I�ll Wait, jonka ihanassa odottelussa voi tuntea popin ikuisen kaihon. Ruottinen laulaa syd�mest��n kuin Roy Orbison, s�hk�kitara luo ihanteellisen m��r�n aavistuksenomaista rosoa pinnalle ja sovitus kaikkine pikkumausteineen l�hentelee t�ydellist�.

Syvemm�lle y�h�n taivaltava Dim Light toteaa onnen jo purjehtineen ohitse, eik� syd�nsuruissa voi kuin todeta oman tappion totaalinen syvyys. T�m� ei silti tarkoita sit�, ett� murheen kurakossa pit�isi rype� loputtomiin. N�iden sisarusten seurassa nimibiisi Downtown n�ytt�ytyy enemm�n americanan ja rootsin puolelle nojaavana lauluna, jonka keinuvassa kulussa on jotain ��rimm�isen l�mmint� ja lohduttavaa.

Mika Roth

---

Kaunis Kuolematon: El�m� ei tarvitse minua

Melankolista metallia esitt�v� Kaunis Kuolematon oli edellisen kerran esill� Desibeli.netin sivuilla alkuvuodesta 2013, kun b�ndin esikois-EP oli julkaistu. Tuon j�lkeen yhtyeelt� on ilmestynyt kaksi pitk�soittoa sek� iso nippu pienjulkaisuja, joista viimeisin on t�m� nelj�n biisin mittainen EP.

Alku on todella jykev� ja ehdoton: p��lle seitsem�nminuuttinen El�m� ei tarvitse minua kaulitsee deathdoomillaan ilmat pihalle keuhkoista ja ilot nurkista. Olli Suvanto korisee kuin Styx-virtaan ikuisesti uppoava sielu, kitaristi Mikko Heikkil�n vastatessa harvemmista puhtaista vokaaleista komealla tavalla. Murheen alhon j�lkeen koittaa nopeammin deathin saralla etenev� Porteilla, joka johtaa puolestaan Y�n tunteina -kappaleen aggressiivisempaan doomiin. Saatekirjeess� korostetaan EP:n teosmaisuutta, eik� turhaan. K�sitt��kseni levyn kaikki kappaleet kertovat matkasta kohti v�ist�m�t�nt� kuolemaa, mutta matka tuonpuoleiseen ei ole v�ltt�m�tt� t�ysin toivoton ja tarkoitukseton � liev�tk� jopa vastaukset joihinkin perimm�isiin kysymyksiin odottamassa meit� siell� jossain? N�it� pohtiessa kelpaa kuunnella t�t� upean depressiivist� EP:t�.

Mika Roth

---

Kuritus: Kahleet
Fast Decade Records

Oulusta kotoisin oleva Kuritus on perustettu vuonna 2017, joten historiaa ei ole vuosissa mitattuna viel� kovinkaan runsaasti. Nuoresta i�st��n huolimatta yhtye on kuitenkin ehtinyt jo julkaista EP:n ennen t�t� sek� keikkailla runsaasti, eli nostetta on.

Kahleet on yhdeks�n raidan ja reilun 19 minuutin mittainen p�tk�ytys skettipunkkia ja melodista hc-punketirollia, jolle voi antaa huoletta vauhdikkuus ja tarttuvuus -takuut. Toisinaan nopeus tosin k��ntyy jo hiukan itse��nkin vastaan, tai ainakin itse olisin jaksanut vallan mainiosti kuunnella Uusi p�iv� vetoa yli minuutinkin verran, eik� Bittiavaruuden Jumalakaan ehdi mielest�ni hy�dynt�� kaikkea potentiaaliaan ennen ennenaikaista loppua.

Suoranaisia huteja kiekolle ei ole siunaantunut ainuttakaan, ja erityismaininnan ansaitsevat osuva Nimimerkin takaa sek� ankkuriosuudeksi j�tetty Vanki, joka yll�tt�� mies & akustinen kitara -muodollaan. Oikein reipasta ja toimivaa.

Mika Roth

---

LAUMA: Marionetti
Piss Poor Company

Viime vuoden loppupuolella julkaistu LAUMAn esikoisalbumi oli ehdottomasti yksi vuoden vahvimmista kotimaisista debytanteista. Ryhm� s�r�inen kitararock tihkui kaihoa, voimaa ja toisinaan jopa uhoa, josta kumpusi aivan omanlaisensa tyyli.

Marionetti EP:ll� kuullaan kolme LAUMAn uutta kappaletta, yksi tarpeeton uudelleenmiksaus sek� kaksi lainakappaletta. Kiekon avaava nimibiisi Marionetti saa heti k�ttelyss� maalilamput loistamaan, raskaan mutta melodisen kipaleen r�yh�tess� r�k� poskella ja saavuttaessa lopussa rauhan. Lopetusruisku pist�� ilke�mmin ja Paha tapa kertoo osuvin sanak��ntein viinan olevan viisasten juoman. Kelpo biisej� kumpainenkin, eiv�tk� n�m� olisi albumia ainakaan heikent�neet. LAUMA pelaa entist� rohkeammin ��nekk��n paahdon ja melodisuuden kanssa, menett�m�tt� silti raikasta arvaamattomuuttaan.

Lainabiiseist� Karkkiautomaatin Hei Johanna on takuuvarma veto, kun taas Hurulan Stockholm brinner laventaa mukavasti b�ndin kuvaa. EP:n t�ytett� kumpainenkin, mutta maistuvaa sellaista.

Mika Roth

---

Lazer Angel: Soul Exchange
Ektro

Lazer Angel on Jussi Lehtisalon ja Bruce Duff uunituore projekti, jonka musiikkia kuvaillessa on parempi l�hte� tutkimaan syntetisaattori-popin historiankirjoja. Lazer Angel pit�� kyll� toisen siipens� t�ss� ajassa, mutta duon innoittajana on luultavimmin toiminut Tubeway Army, sek� kyseisest� syna-yhtyeest� sooloilemaan l�hteneen Gary Numanin ensimm�iset soololevyt.

Nimikappale Soul Exchange on asianmukaisen partikkelimainen poppis, jossa hauskasti rytmittyv� laulu nousee ja laskee. Kyll� t�ss� sielua kelpaa vaihdella taustojen humistessa ja kaiun kumistessa. Sinkun toinen raita, Shut Down Incoming Signal, onkin sitten enemm�n Keski-Euroopan muinaisiin EBM-juuristoihin nojaava numero. Melodia on t�ll�kin er�� pomo, mutta alemmilla portailla kakkua rikastamassa sijaitsevat kolisevat rytmit, rohkeammat taustamaalailut sek� s�h�k�t s�ks�tykset.

Lazer Angel leijuu synapopin taivailla vailla rajoja, joten on mielenkiintoista n�hd� mihin projetki viel� kasvaa. Albumi-mitta t�llaista herkuttelua nostaisi syna-n�lk�iset jo taivaisiin saakka, ellei per�ti olisi jo liikaa. Mit�k�h�n kaikkea muuta se Lehtisalo on ehtinyt puuhailemaan?

Mika Roth

---

Lionhide: Dream

Lionhide on vuonna 2015 perustettu rock-yhtye, jonka musiikissa 70-lukulainen soundi ja 90-lukulainen alternative rock seisovat tasavertaisina tekij�in�. Ryhm�n esikois-EP rakentuu viidest� raidasta, joiden keskimitta painuu reilusti viiden minuutin tuolle puolen.

Ensimm�inen huomiota kiinnitt�v� asia on yhtyeen yhteissoundi. Persoonallinen, yksityiskohtia pursuava, paksu ja tihe�, mutta silti samaan aikaan ilmava � jopa leijuva. Kitara t�ytt�� maisemaa kuin Led Zeppelinin kiekoilla konsanaan, mutta silti rytmiryhm� ja vokalisti p��sev�t erinomaisesti esiin. Esimerkiksi Demonsin pitk�ss� instrumentaaliv�liosassa kitara-basso-rummut -kolmio kutoo kuvioitaan komeasti, mink� j�lkeen laulu tuodaan taas eteen kuin luonnostaan.

Soundin loistaessa itse kappalemateriaali tahtoo j��d� rahdun toiselle sijalle, mutta sisaruksiaan kompaktimpi What is Fear, sek� progehtavassa laidassa pisimm�lle etenev� Dream tekev�t jo mainiota j�lke�. Rabbit Hole on mielenkiintoinen avaus, mutta tavaraa taitaa olla t�ss� tapauksessa yhdelle raidalle liiaksikin.

Mika Roth

---

Sun Pie: Season of the Elf

Sun Pie siirtyy uudella C-kasetillaan Groovy Bummertimen kes�isist� fiiliksist� talviseen maailmaan. Tai n�in ainakin kannen kuva tonttuineen ja lumisine maisemineen mielest�ni vihjailee, mutta mist� Season of the Elf lopulta kertoo?

Sun Pien musiikillinen shangri-la on entist� selvemmin 60-luvun lopun ja 70-luvun alun vapaasti hengitt�v�ss� popissa, jossa �sunshine underground� saa kahleitta kokeilla kaikkea sit� mit� musiikki saattaa milloinkin kaivata. N�in Standing at the Airport kilahtelee, vinkuu ja kolisee herttaisesti kuin Berliinin aukeat taivaat l�yt�nyt Bob Dylan ja The Moon Is My Friend voi kertoa kaukaisista taivaista katebushmaisella taustakuvioilla varustettuna. Eik� kumpikaan n�ist� raidoista tunnu mill��n tavoin r�yhke�t� tai tungettelevalta � kappaleiden rakenteet ovat vain saaneet ylleen virkist�v�n erilaisia kankaita. Omanlaisensa erikoisnumero on my�s psykedeelisen kitararockin laitumille t�hy�v� Septuaginta, jonka kadottua usviin The Snow-covered Hill sulkee kasetin kevytjouluisella naksutuksellaan.

Mika Roth

---

Teresa Banks: Bridges We Build / Bridges We Burn
Fast Decade Records

Teresa Banks ilahdutti vuoden takaisella EP-levyll��n, jolla suomalais-espanjalais-italialainen punk-rykmentti paiskoi melodista hardcorea ja pinke�� skate-punkkia toisiaan vasten. Esikoisella musiikki ja ilmaisu hakivat viel� hieman muotoaan, mutta mik� on tilanne vuotta my�hemmin?

T�ll� er�� annos on seitsem�n raidan ja vajaan 18 ja puolen minuutin mittainen, eik� turhia vetoja l�ydy joukosta ainuttakaan. Pakka onkin tiukempi ja ehyempi, mutta pient� lis�variointia yhtye voisi vastaisuudessa suosia, sill� siivut kulkevat kovasti samoilla raiteilla. Toisena soiva You�re the Problem on todellinen muotovalio puhuttaessa melodisesta punkista, sill� t�m� veto tarttuu jo ensikerrasta, eik� sitten p��st�k��n en�� irti. Mukavasti kaavoja pirstoo my�s viimeiseksi sijoitettu Ghost Pain, jolla kyll� puristetaan, mutta ei aivan jatkuvasti kuitenkaan.

Pinnat yhtye napsii itselleen my�s toistuvilla taustahoilauksilla, joita voisi hy�dynt�� useamminkin. Toki t�ss� py�ritet��n tuttuja paloja, mutta jos kappale sen kest��, voidaan nojata rohkeasti jopa genren klishesiin.

Mika Roth

---

The Fair Attempts: arisTotal EP
Starwing Digital

Tamperelainen yhden miehen muodostama The Fair Attempts esitt�ytyi taannoin ilmestyneell� Bad Battery -sinkullaan, jonka tuima elektroninen industrial ja syna pop kylm�si erinomaisuudellaan. Kahden ihmisen tuskasta ja taistelusta hirvitt�v�� tautia vastaan oli syntynyt jotain, joka on kasvanut nyt kokonaisen EP:n mittaiseksi.

Kiekon avaa ja sulkee Blowback, synkk� synapoppailu jonka ensinn� kuultava alkuper�inen muoto sel�tt�� lopussa esitett�v�n, enemm�nkin tanssilattioille suunnatun Chemical Warfare Remixin. EBM-jytkeen kyljess� indukitarat nostavat p��t��n my�s erinomaisella A Day of Concern -raidalla, jolla katkeruus puristuu pintaan kuin painajaisten nostattama hiki. Kylm�n�, karmeana, suorana ja armottomana. EP:n tarinakaari sijoittuu dystooppiseen maailmaan, jossa kaikkia hoivaava yhteiskunta itseasiassa kuristaa hitaasti itse��n hengilt�. Niinp� on parempi listi� oma tohtori, ennen kuin t�m� ehtii tehd� saman palveluksen sinulle.

En tied� mit� The Fair Attempts, eli Friendly Timo, aikoo t�m�n j�lkeen tehd�, mutta toivottavasti EP saa tulevaisuudessa jatkoa. Sanottavaa ja luotavaa kun tulee vastaan koko el�m�n ajan.

Mika Roth

---

Valhe: Miracles EP
Soit Se Silti

Joskus b�ndin soundi voi olla niin upea, ett� se tahtoo peitt�� jopa itse kappaleet alleen. Helsinkil�inen Valhe julkaisi jokin aika sitten upean Loose Again -sinkun, mutta jotenkin muistan kappaleesta vain sen hypnoottisen soundin.

Miracles EP tarjoaa nimens� mukaisesti muutaman ��nellisen pikkuihmeen, joista ensinn� kuultava Miracles on kestoltaan mittavin. L�hes kuuteen minuuttiin asti kasvava kerroskakku rakentuu diskanttisesta kitarasoundista, koskettimista, kolisevista rytmeist� sek� kahden vokalistin utuisesta laulusta, joka tahtoo j��d� alati muiden ��nten jalkoihin. Muistatteko Lost in Translation -elokuvan ��niraidan? T�m� EP voisi olla 20 vuotta my�hemmin luotu sisarteos noista samoista l�hteist�, elektronisesti v�ritetty� kitararokkia, joka on irti ajan ja paikan kaltaisista turhuuksista. Dance With the D. siirtelee jalkojaan hitaammin, tenhon vahvistuessa kitaran ja vokaalien yhteisty�st�.

Ensin muutama sinkku, sitten EP, joten olisiko seuraavaksi jo albumin vuoro? Mielest�ni b�ndi on jo t�ysin valmis astumaan reilusti eteen- ja yl�sp�in.

Mika Roth