Provinssirock 2010 – lauantai

Jos perjantaina Provinssirockissa nähtiin jo vähän sadetta, oli lauantaipäivästä luvattu sateista alusta loppuun. Aamun ennusteen mukaan sade alkaisi sopivasti porttien auetessa jatkuen aina kellon ympäri yöhön asti. Leirintäalueella tosin oli saatu nauttia kunnon kuuroista jo edellisenä yönä, joten telttailijoiden oltavia ei käynyt kateeksi.

Vielä porttien aukenemishetkellä kahdelta taivas näytti kuitenkin lupaavan selkeältä ja hetki Törnävän kauniin festarialueen kuvaamiseen oli otollinen. Tosin itse festaripäivä ei artistien puolesta mitään valtavia hurraahuutoja saanut aikaan, sillä peruuntuneelle Wolfmotherille ei ollut ilmaantunut samanveroista paikkaajaa, eikä illan toinen pääesiintyjä Cypress Hill innostanut itseäni ihmeemmin, vaikka (Rock) Superstar kuuluu minunkin menneisyyteeni.

Tissejä!

Kun Saarilavalla esiintyi päivän avajaisiksi Puolustusvoimien varusmiessoittokunta Sami Saaren johdolla, oli helppoa tehdä juntin ratkaisu ja suunnata soittokunnan sijasta X-Stagen telttaan tsekkaamaan yhtä tämän hetken ilmiötä, räppäri Petri Nygårdia. Eräs kaverini valittikin hiljattain, että hän ei ole viimeisen puolen vuoden aikana ollut kertaakaan humalassa kuulematta tahtomattaan Petri Nygårdia, joten siitä saanee jonkinnäköistä kuvaa siitä, miten taattua kotibilekamaa Nygårdin härskit läpät ainakin Etelä-Pohjanmaalla päin ovat. Materiaali on purevuudeltaan suurelle osalle nuorisoa satavarmaa kamaa, biisien suosikkiaiheisiin nimittäin lukeutuvat Nygårdin lesoilun lisäksi alkoholi, hauskanpito ja seksi.

Harvinaisen pitkän introvideon jälkeen Nygård astui jättimäisen taustakangashoron haarovälistä sisään esittämään biisejään huppupäisen kaverinsa avustuksella nauhalta tulleiden biittien päälle. Yleisön huudattamisen ("Haistakaa vittu!"), ronskien taustavideoiden ja yleisen epäkorrektiuden lisäksi keikalla nähtiin pariin otteeseen myös taustatanssijoita, jotka riisuivat yläosansa jo toisessa kappaleessa. Viimeisessä biisissä shakebabyjen osuus huipentuikin sitten pelkissä saappaissa ja stringeissä jorailuun. Petrin parhaimmillaan huomattaviakin musiikillisia ansioita yhtään väheksymättä miehen suosion salaisuus on tietysti jossain aivan muualla, kuin hyvissä biiseissä, mutta sen mies tietää varmasti hyvin itsekin.

Energisyys PMMP:n ja Gallowsin ydin

Pornoisen päivänavauksen jälkeen vuorossa oli kansalaisvelvollisuus: PMMP:n näkeminen kesäfestareilla edes kerran elämässä. Tuttuja biisejä tahkonnut PMMP osoitti eilisen Lauri Tähkän tapaan, että lavalla näkyvä ilo ja energia saa myös yleisön iloiseksi ja energiseksi. Hyvät läpät biisien välissä, Paulan ja Miran ilakointi lavalla, sekä bändin asennetta uhkuva soitto saivat kriitikonpenikan nyökkäämään hyväksyvästi, eikä keulakaksikon laulusuorituksissakaan ollut missään kohtaa moitteen sijaa. Kaikille tuttuja hittibiisejä, epäkorrektit läpät (jo päivän toinen "Haistakaa vittu!" -yleisönhuudatus!) ja roppakaupalla energiaa - voiko olla varmempaa tapaa viihdyttää festariyleisöä?

PMMP:n lopetettua sama energiamäärä näytti siirtyneen Saarilavalle, jossa melko harvalukuista yleisöä lietsoi englantilainen rankan käden punkjyrä Gallows. Saavuttuani paikalle keikan alkuhetkillä aloin tsekkailla lavalle, että hetkonen, kukas tässä laulaa? Rumpali? Poppoon oranssipäinen vokalisti Frank Carter löytyi kuitenkin pian riehumasta yleisön seasta, ja kun muutamia kappaleita tsekattuani jatkoin matkaani ruokakojuja kohti, sukelsi mies uudestaan yleisön sekaan laulamaan. Yksinkertainen, mutta hullu tapa saada porukka innostumaan, eikä punkhenkinen meininki rajoittunut pelkästään vokalistin toimintaan. Loistavaa, vihaista lavaesiintymistä keskisormet pystyssä harrasti koko bändi.

Mitäpä olisi festarit ilman..

Valitettavasti Gallows toi paikalle myös pelätyn sateen ja vähän ennen kuutta vettä paasasi tulemaan sitä tahtia, että vesi virtasi puroina pitkin festarialuetta ja kaikki kulkuväylät mössööntyivät puolessa tunnissa varsin ikävään kuntoon. Ruokatauon, sadeviitan pukemisen ja lyhyen suojassa värjöttelyn jälkeen oli kuitenkin aika mennä tsekkaamaan Päälavan vallannutta Sonata Arcticaa.

Kovin montaa muuta urheaa ei lavan edessä keikan alkaessa näkynyt, mutta sateen hiljentyessä inhimillisemmäksi bändin kauas kantautuva soitto houkutteli paikalle jo hieman enemmän väkeä. Sokerisimmat sateenpelkääjät saattoivat silti myöhästyä, sillä muun muassa Paid In Full, The Last Amazing Grays ja Fullmoon uhrattiin jo setin alkupuolella. Sadetta puolestaan yritettiin karkottaa paikalta Last Drop Falls -kappaleen avulla.

Kitara- ja kosketinsooloissa nähtiin melkoista ilotilutusta ja äänensä kanssa selvästi kamppaillut Tony Kakkokin onnistui hienosti jopa pienessä jodlausvälinumerossaan, joten niin soitto- kuin sävellystaito on kemiläisbändillä selkeästi hallussa, vaikka lavatoiminta ei mitään ihmeellistä olekaan. Fiilis Päälavan edessä ei kuitenkaan noussut kovinkaan korkealle edes etummaisissa riveissä, sillä Sonata Arctican soittaessa Provinssirock oli kenties sateisimmillaan.

Intensiviisyyden eri vivahteita - Meadow Island ja Disco Ensemble

Jos lauantaina Seinäjoella riitti sadetta, riitti siellä myös vielä rutkasti bändejä tälle iltaa. Peruuntuneen Wolfmotherin tilalle pääesiintyjän slottiin oli hankittu kahden markan metalcore-pumppu Atreyu. Päälavalla nähtiin yhdeksältä keskinkertainen ja linjattoman tuntuinen moderni metalli meets classic rock -sekoitus, jossa varsinaista laulajaa avustanut rumpali hoilasi tulemaan biisi toisensa jälkeen samankuuloisia kertsejä. Vähän räpiköivän tuntuista menoa.

Puolen tunnin katsauksen jälkeen oli aika siirtyä Rumbalavalle läpi jo pahasti sotkuisten ja mutaisten kulkureittien. Sade sen kun jatkui, mutta pian oli tarjolla kolmen vartin paikalleen pysäyttävä kattaus nättiä musaa laulavan mieskitaristin, laulavan naiskiipparistin sekä monitoimifenderistin toimesta. Kyseessä oli Saran laulaja-kitaristi Joa Korhosen uusi projekti, Meadow Island, jonka linjana on uneliaan kaunis, paikoin dramaattiseksi yltyvä musisointi, jossa pienelläkin äänellä on merkityksensä.

Ensimmäistä pitkäsoittoaan vasta valmisteleva trio sai pysähtymään äärelleen kuuntelemaan mitä heillä oli kerrottavanaan, ja samalla jokainen yleisöstä kuulunut häiriöääni tuntui biisejä kuunnellessa kovin väärältä. Musiikin hiljaisuus oli muutenkin mainio välipala räyhäkkään festarin puoliväliin. Pakollinen "Soittakaa Paranoid!" -huutokin kuitattiin Joan toimesta mitä tyylikkäimmin: "Eiku, tällä keikalla kuuluu huutaa, että ´Soittakaa Rauhan aika!´"

Meadow Islandin vedon jälkeen Disco Ensemble onnistui osoittamaan, että hyvät bileet on mahdollista saada aikaan sateessakin. Päätin itsekin rynnätä keikan alkaessa yleisön ytimeen taistelemaan kylmyyttä vastaan, ja tunnelmaa ja liikuntaa olikin tarjolla lavan edessä vähintään kiitettävästi. Sivummalle siirryttyäni aloin näkemään paremmin lavalla heiluvia artisteja, mutta lisäksi hahmotin myös yleisötilanteen: koko Saariaukio oli täynnä.

Porilaisbändin veto oli Meadow Islandin tapaan intensiivinen, mutta tässä tapauksessa sähköisen energisellä tavalla. Keikallaan nykypunkyhtye keskittyi valtavirrasta poiketen ennen muuta esittämään kappaleitaan, eikä huudattamaan ja hypyttämään yleisöä. Energian keskittäminen olennaiseen palkittiin, sillä raivokkaan lavan tallaamisen ja tiukan soittamisen ansiosta yleisö huusi ja hyppi omatoimisesti keikan alusta loppuun saakka. Suurimpina pähkinänsärkijöinä mainittakoon upeat We Might Fall Apart ja Headphones.

"Beautiful, beautiful bomb made of dynamite.."

Saaresta hypähdettiin mutalillun läpi illan päätteeksi Itäportin kylkeen Rumbalavalle. Päivän pääesiintyjä Cypress Hill jäi siis tällä kertaa katsomatta, kun samaan aikaan tarjolla oli pöyheitä hiuspehkoja, harkittuja kajaalirajauksia ja yhdet vehkeet paljastavat nahkahousut. Paikalla oli lauantain toinen tämän hetken ilmiö: Reckless Love.

80-lukua kerrattiin yksityiskohtia myöten. Bändin pirteään Van Halen -rockiin sisältyi mitä röyhkeimpiä voimariffejä, kampivibrailua kitarasooloissa sekä ennen muuta livenä purkkaakin tarttuvampia hoilauskertsejä. Nuorta Mike Monroeta muistuttava Olli Herman sai yleisön puolelleen omalla paikoin alleviivaavan paneskelevalla lavaliikehdinnällään. Paidankin mies riisui keikan aikana vaatimattomasti kolmeen otteeseen.

Reckless Love oli liikenteessä hyvällä huumorilla ja mielestäni parhaimmillaan oikein toimivilla kappaleilla. Se, onko bändistä kiinnostamaan ihmisiä vielä toisen levynsä jälkeen, jää nähtäväksi, mutta tämän vedon perusteella kyse ei ole ollenkaan mistään surkeasta vitsistä. Yleisökin lähti pikkulavan edustalla menoon mukaan keikan edetessä aina vain paremmin ja paremmin.

Illan alkuperäiseen suunnitelmaan kuului tsekata vielä yhdeltä vetänyt Shining, mutta kuuma suihku vei voiton norjalaisesta blackjazzista. En tainnut olla ainut provinssivieras lauantai-iltana, joka oli litimärkä vähintään polvista alaspäin.

Siirry tästä Provinssin sunnuntaihin tai tästä takaisin perjantaihin .

Teksti ja kuvat: Jarmo Panula