Provinssirock 2010 – perjantai

AC/DC ja Green Day stadioneilla, festareilla Guns n´ Roses, KISS ja Ozzy Osbourne. Pelkästään Porin Sonispheressa Iron Maiden, Slayer ja Anthrax. Liekö kesän keikkatarjonta hiukan ylikuumentunut? Onneksi myös yksi mammutti, Rammstein, oli saatu Provinssirockiin, joten kilpailukykyä riitti myös tällä perinteisellä, jo 32. kertaa järjestetyllä seinäjokelaisfestivaalilla. Vaikka jokaiselle festivaalipäivälle oli saatu esiintymään parikin suurta ulkomaalaisnimeä, pyöri Provinssirock tänä vuonna nimenomaan sunnuntai-iltaan sijoitetun saksalaisjätin ympärillä. Olihan yhtyeen mittava show jopa koko maailman mittakaavassa aivan erityinen.

Rammsteinin vaatimusten vuoksi Provinssiin oli hankittu tänä vuonna entistä suurempi päälava, mistä taas seurasi uudelleenjärjestelyjä koko alueella. Jo rispaantunut Rumbateltta ei enää mahtunut Länsiportin kulmalle ja samoin myös suurta osaa sideshow-akteista isännöinyt Moulin Rouge oli tänä vuonna jätetty pois. Siispä Rumba-lehti oli napannut haltuunsa vanhan tutun Zanzibarin muuttaen sen Rumbalavaksi, kun taas sideshow-aktien tehtävänä oli kiertää esiintymässä pitkin festarialuetta.

Sakarabändeillä käyntiin

Soitto alkoi soimaan perjantaina varttia vaille seitsemän kahdella lavalla. Paloma Faith jäi väliin, kun suurena Mokoman ystävänä elämäni toinen moksukeikka, ja samalla elämäni toinen moksukeikka Provinssirockin Saarilavalla, ajoi brittineidon edelle. Pettyä ei tarvinnut, kun lappeenrantalaiskokoonpano poimi settiinsä rautaisia kappaleita viideltä uusimmalta albumiltaan, joten tarttuvuutta, raivoa ja menevyyttä riitti roppakaupalla läpi tunnin kestäneen keikan.

Suomimetallin kestosuosikin menestys olikin Saarilavalla taattu. Meininki oli spiikeissä rennon maalaishenkinen metallibändeiltä tutun evil-poseerauksen puuttuessa keikalta kokonaan. Epämetallisuuden huipentumana koettiin ilothrash-kappale Hei hei heinäkuun pop-henkinen yleisön villitseminen, kun Annala kehotti väkeä heiluttamaan käsiään biisin kertosäkeen tahtiin puolelta toiselle ja yleisö totteli kiltisti. Moista hilpeilyä en ole metallikeikalla aiemmin nähnyt.

Sakarabändien provinssikulku jatkui lyhyen huilin jälkeen Rumbalavalla. Ainutlaatuista spurgumetallia takova Rytmihäiriö otti lavan haltuun teknisillä rässiriffeillä ja aggressiivisilla huutovokaaleilla. Levyllä pääosan ottava musta huumori jäi livenä merkityksettömämpään rooliin, kun lyriikat jäivät monin paikoin epäselviksi ja biisien raivo vei tarinoilta tilaa. Toki Gambinan ja Saatanan merkitystä bändille alleviivattiin välispiikeissä sitten sitäkin enemmän.

Rytmihäiriön rankka, mutta samalla nerokas ja ainutlaatuinen konsepti oli vetänyt paikalle mukavasti väkeä ja pitti pyöri mössööntyvällä nurmella vimmaisesti keikan alusta loppuun. Esitys oli vimmainen myös lavalla ja erityisesti laulaja Unen voimakas, koko kroppaa liikuttava huutotapa ja liikkuminen kosketusetäisyydelle yleisöstä sai omaakin päätäni nyökkäämään. Heikkoudet olivat yhtyeen esiintymisessä vähissä, mitä nyt rumpalin pedaaliongelmat toivat keikkaan pitkähköjä taukoja.

Improvisaatiota ja piilopulloja

Kuten sanottua, Moulin Rouge -stagen puuttumisesta huolimatta Provinssirockissa oli myös tänä vuonna nähtävillä useita sideshow-esityksiä aina tulishowsta akustiseen ska-musiikkiin. Itse törmäsin ensimmäiseen ryhmään juuri ennen Rytmihäiriön keikan alkua improvisaatioduo Katriinamiehen saavuttua Rumbalavan miksauskopin kylkeen laulamaan lauluja yleisön antamista aiheista. Kaksikko kirjoittikin lennosta rallit rakkauden kesästä ja siitä, miten sitä jaksaa kulkea Provinssirockissa 30. vuotena peräkkäin. Hymyilyttävää!

Samalla tavalla hymyilytti todeta festarien peruasioiden olevan jo varhain perjantai-iltana erinomaisessa kuosissa. Räkänaurukännääjät, tuimat ulkomaalaisperäiset paitakojumiehet ja haarovälinnälkäiset naisväenlähentelijät - kaikki paikalla. Pitkän siiderin hinta oli kuusi euroa ja samaan hintaan ruokakojuista näytti saavan korkeintaan paninin. Vähemmästäkin olo oli kotoisa.

Uudet alkoholisäännöt toivat kuitenkin mukanaan lieveilmiöitä. Tänä vuonnahan festarialueelle ei saanut tuoda mitään omia juomia, ei alkoholittomia, ei alkoholia sisältäviä, ei pulloissa, ei muovituopeissa. Siten piilopullojen määrä oli tänä vuonna todella huomattava ja ensihoitopisteistä kantautui vakavia uutisia: porteilla riipaistut rynnäkkökännit aiheuttivat pisteissä ruuhkaa ja festarin loputtua ensihoitajien välineistä lähes kaikki olivat lopussa. Alkoholimyrkytysten määrässä oltiin saatu aikaan uusi ennätys.

Yllättävän kovia kotimaisia

Keikat eivät kuitenkaan olleet perjantain osalta vielä läheskään ohi. Kaksikymmenminuuttinen katsaus Eläkeläisten vetoon kertoi, että illan hulluin esitys ei ollut Rytmihäiriön keikka, vaan Saksaa myöten suositun humpparetkueen esitys X-Stagella. Yhtyeen johtohahmo, laulaja-kiipparisti Onni Waris, pomppi sätkyukon tapaan niin lavan edessä kuin oman instrumenttinsa päällä saaden paikallaoloaikanani yhdet koskettimet tuhottua kokonaan ja toisetkin jo osittain. Yhtyeen suosio oli huomattava viimeistään siinä vaiheessa, kun yhtyeen oma versio HIM:n Join Me In Deathista humpattiin ilmoille.

Samanlainen pikatsekkaus otettiin myöhemmin alueen ylle saapuneessa kevyessä sateessa esiintyneeseen Lauri Tähkä & Elonkerjuu -yhtyeeseen. Musiikillisesti massasta erottuva, mutta mielestäni sävellystensä puolesta keskinkertainen yhtye onnistui yllättämään allekirjoittaneen todella positiivisesti. Paikalla nimittäin nähtiin erittäin kovaa yritystä ottaa valtava lava haltuun, sekä paljon hymyä ja nauttivia ilmeitä bändin jäsenten keskuudessa. Bändin meno sen kun yltyi loppua kohden ja yleisön keskuudessa saatiin aikaan oikeinkin hyvät bileet nimenomaan yhtyeen ja sen keulakukkoilija Tähkän karismaattisen ja energisen olemuksen ansiosta. Yhteislaulu raikui ja yleisö tanssi sadepisaroista huolimatta, hienoa!

Pendulum villitsi

Illan ulkomaan suuruudet, Pendulum ja 30 Seconds To Mars, odottivat vielä katsomistaan. Kaksikosta oli ensin määrä esiintyä brittilistan ykköspaikkaa toukokuussa pitänyt Pendulum, joka oli kotimaan menestyksestään huolimatta itselleni vieras nimi. Drum n´ bassin saralla toimiva yhtye oli kuitenkin yllätyksekseni myös suomalaisyleisön suuri suosikki, sillä jo viisitoista minuuttia ennen keikan alkamisaikaa telttahallin yleisö alkoi pitämään meteliä ja valtava telttahalli täyttyi nurkkia myöten.

H-hetki koitti varttia vaille puolenyön, jolloin ahtaasti pakkautunut väkijoukko alkoi joraamaan ja vellomaan suorastaan hysteerisesti teltan seinien ahdistaessa väen tiiviiksi massaksi. Oikeasti, mitä ihmettä? Miksi en ollut aiemmin kuullut sanaakaan bändistä, joka sai nyt faninsa tallomaan minut jalkoihinsa? Ensimmäisen biisin aikana ehdin nähdä bändistä vain muutaman vilauksen ja rohkenin todeta, että kyllä siellä käsimeren takana joku bändi vetää.

Sitten, ensimmäisen biisin jälkeen se loppui. Pendulum poistui lavalta antamatta katoamiselleen minkäänlaista selitystä. Aluksi tunnelma ei kadonnut telttahallista minnekään, mutta pian bilefiilis vaihtui epätietoisuuteen. Itse odotin bändin paluuta kaksikymmentä minuuttia vilkuillen uteliaasti lavalla seisovia crewin jäseniä, mutta sitten kello käski siirtymään Päälavan eteen vartomaan 30 Seconds To Marsin vetoa.

Jared ei vienyt avaruuteen asti

Myöhemmin sain tietää Pendulumin jatkaneen keikaansa puoli tuntia kestäneen sähkönjakeluhäiriön jälkeen, mutta silloin Päälavan edessä oltiin jo matkalla avaruuteen. Harkiten järjestettyä matkaa johti vaaleanpunaisen irokeesin laittanut Jared Leto, joka huudatti ja laulatti yleisöä jatkuvasti, suoraan sanottuna aivan liikaa. Altsurocksuosikin esitys oli katkonainen, yliampuvan vuorovaikutushakuinen ja harkittuneisuudessaan äklö show. Oli huvittavaa katsoa, että samalla hetkellä, kun pelkkään lauluun tovin keskittynyt Jared-ihanuus ojensi kätensä, roikkui crew-jäsenen toimittama kitara jo hänen kaulassaan.

Eihän se nyt yksistään mitään olisi haitannut, mutta olisi ollut mukava jos vanhat hittibiisit olisi esitetty kunnolla, kun kerran 30 Seconds To Mars oli Provinssiin soittamaan saapunut, mutta esimerkiksi Attackin kertosäettä Jared ei malttanut laulaa itse lainkaan. Biisejä keskeytettiin jatkuvasti yleisön laulatuksen vuoksi ja "Jump! Jump! Jump!" -vaatimus kuultiin vähintään joka toisessa biisissä. Rahkeita hyvän shown järjestämiseen yhtyeellä olisi aivan varmasti, mutta tällä lähestymistavalla bändi tuhoaa musiikkinsa luoman tunnelman totaalisesti.

Kolme varttia tätä sorttia riitti minulle. Rumbalavalla olisi esiintynyt vielä Ville Leinonen Majakan soittokuntineen, mutta päätin oman provinssiperjantaini olevan päätöksessään. Siirryin alueen ulkopuolelle, jossa itäporttia vastapäätä oleva S-Market isännöi ruuhkaisia varjofestareita. Öisen pujottelusuorituksen jälkeen oli helppoa alkaa keräämään voimia kahta jäljellä olevaa festaripäivää varten.

Siirry tästä Provinssin lauantaipäivään.

Teksti ja kuvat: Jarmo Panula