16.06.2009
Tupla-levyllä sekä live- että dokumenttiosuus.
27 vuotta on pitkä, pitkä aika. Sen verran kesti Ministryn elämä, joka oli täynnä mutkia, nousuja, muutamia jyrkkiä laskuja sekä vähintään yhtä jyrkkiä nousuja. Lukuisten vaikeuksien jälkeen Jourgensen kasasi itsensä sekä ryhmänsä viimeiseen rynnäkköön, joka alkoi vuonna 2003 ilmestyneestä Animositisomina albumista ja joka nyt päättyy Adios... Puta Madres –tupla-DVD julkaisuun. Levyistä ensimmäinen pitää sisällään neljäntoista kappaleen mittaisen live-annoksen tiukkaa industrial metalli paahdetta, jälkimmäisen kiekon keskittyessä yllättävänkin asialliseen behind-the-scenes häröilyyn sekä itse viimeisten aikojen dokumentointiin.
Ministryn viimeiseen kuuteen vuoteen mahtui kokonaista viisi pitkäsoittoa ja neljä kokoelmaa, joilla orkesteri pisti pakettiin uransa alkuhämärät sekä myöhemmät vaiheet. Keikan alkupuoli keskittyy tiukasti uuden vuosituhannen albumeihin ja yhtyeen uran jälkimmäisen puoliskon vahva metallisuus iskee näillä raidoilla kuin se kuuluisa miljoona volttia näpeille. Niinpä kun The Last Sucker albumin aloitusraita Let´s Go sekä nimibiisi lyödään tiskiin käy pelin henki harvinaisen selväksi. Viimeiseltä kiertueelta muutamalta eri keikalta nauhoitetut esiintymiset on leikattu tiukasti yhteen, joten esiintymispaikan vaihtuminen sulautuu huomaamatta kuvajatkumossa – mitä nyt osa materiaalista on kuvattu päivänvalossa ja osa taas keskellä yötä. Kuvaa on näissä siirtymävaiheissa efektoitu jonkun verran, mikä on ihan ymmärrettävää.
Käytössä on ollut melkoinen arsenaali kameroita, joten kuvakulma vaihtuu kiivaalla tahdilla ja soittajista jokainen saa riittämiin ruutu-aikaa. Etenkin kitaristi Tommy Victor pitää yllä jatkuvaa showta, johon toisesta kuusikielisestä vastaava Sin Quirin sekä hurjan näköinen basisti Tony Campos pyrkivät parhaansa mukaan liittymään. Mestari Jourgensen ei lähde juuri seikkailemaan enää mittavan mikkitelineensä takaa, mutta herrasta osataan poimia juuri niitä sopivia eleitä, ilmeitä sekä katseita, jotka kertovat että edelleen on hauskaa vaikka mittarissa on lähemmäs kolme vuosikymmentä keikkabussissa istumista ja tuo matka on jo melkein lopussa.
Jourgensenin mielipiteet Bushien aikakausista ovat jo ennakkoon selvillä ja noita mielipiteitä myös alleviivattiin ahkerasti keikoilla. Välispiikkejä ei tuttuun tapaan kuulla tälläkään kerralla, mutta taustakankaille heijastettu kuvavirta puhuu sitäkin vahvemmin puolestaan. Ylimääräisiä sanoja ei tarvita kun kuvista jokainen välittää vähintään ne tuhat sanaa. Svengaavalla tavalla jyräävä Señor Peligro, sekä erityisesti Rio Grande Blood nivovat tahoillaan väkevän kappalemateriaalin sekä kuvallisen mustan ironian ehkä onnistuneimmin yhteen.
Raskaasti uuteen materiaaliin keskittyneen alkupuolen jälkeen koittaa lyhyt tauko wanhan kunnon So What -siivun muodossa. Reilusti uudelleensovitettu kappale saa tuoreesta muodosta uutta voimaa, jonka ansiosta se sopii myös viimeisten aikojen settiin ongelmitta. Ja lisää hehkutusta on luvassa. Klassiselta Psalm 69 – The Way to Succeed and the Way to Suck Eggs albumilta lohkaistaan peräjälkeen raivoisa N.W.O sekä suorastaan hyytävä versio Just One Fix ässästä, ja näissä kohdin viimeistään myös vanhojen fanien pajatso lähtee kilisemään villisti. Thieves ei käänny aivan yhtä ongelmitta päivitettyyn muotoon, mutta puree sekin häijysti. Keikka päättyy (tietysti) Cover Up albumin helmeen What A Wonderful World, jonka jälkeen pillit pistetään pussiin.
Pitkän päivätyön tehneen orkesterin jäähyväisjulkaisuksi ainoastaan viidentoista kappaleen mittainen julkaisu on käsittämättömän lyhyt, sillä bändi jätti jälkeensä vähintään toisen ja miksei kolmannekin moisen paikkansa historiassa ansainneita biisejä. Toisen kiekon ei-niin-syvällisten dokumenttien sekä häröilyjen tilalle olisikin voinut pistää tuhdin annoksen live-musiikkia. Äänipuolella ei ole tarjolla kuin stereota, mutta kuvamateriaali on halki julkaisun 16:9 suhteessa. Kuvan laatu on pienestä pikselöitymisestä huolimatta ”ihan ok” -luokkaa, vaikka jotkin yökohtaukset näyttävätkin rahdun kököiltä.
Adios... Puta Madres tulee kaikista puutteistaan huolimatta jäämään historiaan suuren industrial-metal yhteen (oletettavasti) viimeisenä merkkipaaluna sekä perunkirjoituksena. Vuoden 2008 jäähyväiskiertueella esiintynyt yhtye oli suorastaan mahdottomassa terässä, joten siteerataan loppuun vanhaa viisautta. Huipulta on hyvä lopettaa.
Mika Roth
