17.10.2008
Tavastia/Helsinki
Tätä arviota kirjoittaessa Kampin Narinkkatoria on jo muutaman päivän kansoittanut kummallinen, ilmeisesti Brittein saarilta Suomeen saapunut, kiertävä tivoli. Oudot laitteet, kilpakojuissa roikkuvat jättipehmolelut ja työntekijöiden karkea brittiaksentti vievät ajatukset väkisinkin kauhunovelliin tai tv-sarjaan, jossa kiertolaisten mukana seuraa jotain hyytävää. Aika makea intro illan keikkaan joka tapauksessa. Kulman takana olevan Tavastian lava kansoitettiin kolmella mielenkiintoisella bändillä. Goodnight Monsters soittaisi naivistista poppia, Joensuu 1685 tuijottelisi kengänkärkiin ja 22-Pistepirkko olisi 22-Pistepirkko.
”Everybody in the house, come on, let me hear you say woo-oo,” huudatti Goodnight Monstersin laulaja-kitaristi Matti Jasu yleisöä lokakuisena perjantaina Tavastialla. Ensimmäisenä illan kolmesta yhtyeestä turkulainen pop-yhtye sai tyytyä luonnollisesti vähäväkisempään yleisöön, mutta laittoi ainakin parin mimmin lapikkaisiin liikettä. Goodnight Monsters on siinä mielessä turhauttava yhtye, että sen yksinkertaiset ja (etenkin ensimmäisellä) levyllä turhankin rosoiset rallit tuntuvat jotenkin luonnoksenomaisilta. Mutta on kyllä myönnettävä, että bändi on kehittynyt. Sen toinen levy, aiemmin tänä vuonna ilmestynyt Summer Challenge, on esikoista parempi, ja keikalla esitetty uusi materiaalikin vakuutti.
Hieno juttu: naksahdus, joka kuului kun Matti Jasun kitaran vibrakammesta joka osui mikkipiuhan kitarassa kiinni olevaan metalliosaan.
Joensuu 1685:n keikka oli se, minkä vuoksi viidentoista euron pääsymaksu kannatti maksaa. Pienoista hypetystäkin aiheuttanut helsinkiläinen meluvalliyhtye oli vastustamattoman tavoittamattomissa melko sisäänpäinkääntyneellä esiintymisellään, mutta nappasi yleisön mukaan matkalleen. Vaikka lattialla huojui silmät kiinni, kykenivät Joensuut maalaamaan mielen täyteen värikkäitä kuvia. Mikko Joensuun heittäytyvä esiintyminen kitaran varressa ja Farfisan ääressä lisäsi visuaalista intensiteettiä. Basisti Risto Joensuu oli vähäeleisen viileä, rumpali Markus Joensuu keskittyi rummuttamiseen. Trippi oli tärkein.
Yhtyeen omaa nimeä kantava debyyttilevy on koherentti kokonaisuus mielenkiintoisien äänien taakse lähes hukutettuja pop-melodioita. Kovatasoisen musiikkivuoden kenties hienoimmasta kotimaisesta pelinavauksesta vastaava kolmikko esiintyi varmasti luoden säröjumituksista jos ei nyt taidetta niin ainakin petollisen upottavaa musiikkia.
Bändi on paljon velkaa esimerkiksi My Bloody Valentinelle, eikä sen sumuinen dream-pop oikeastaan ole raja-aitoja kaatavaa, mutta parikymmentä vuotta sitten kehitetty kaava on edelleen toimiva. Eräs keikan hienoimmista kappaleista oli Nothingness, joka pitkästä kestosta huolimatta tuntui vain silmänräpäykseltä. Myös hivenen liian pistepirkkomaiseksikin moitittu ja levyn tasapainoisuutta aavistuksen rikkova Sick City avautui live-esityksenä täydelliseen kukintoon. Loistokappaleet veivät tilaan, jossa mieli tuntui soljuvan kirkkaana painottomassa tilassa. Joensuu 1685:n musiikki tuona iltana oli kuin silmän lasiaisessa olevat roskat, joita likinäköiset näkevät kirkkaalla säällä (ja muutenkin). Kun katsetta kääntää, näkökentässä oleva läpikuultava roska etenee eri suuntaan.
Hieno juttu: Pistepirkko-Espen vierailu Perfect Grace-biisin aikana.
Illan pääesiintyjä ja kummankin edellisen yhtyeen levy-yhtiöpomot 22-Pistepirkko lienee ollut se yhtye, joka houkutteli väen paikalle. Utajärveläislähtöinen kolmikko ei esittelyjä kaipaa. Veteraaniyhtye osoitti, että vanhakin voi vielä tehdä muitakin kuin rutiinikeikkoja. Alku lähti verkkaisesti Pirkkojen soitellessa hiljaista materiaalia yleisön kuunnellessa kohteliaasti hipihiljaa. Uskomatonta, miten pienillä elementeillä (joista vahvimpina P-K Keräsen laulu ja hillitty kitara) voi saada aikaan jotain näin intensiivistä!
Mutta sitten: täydellinen suunnanmuutos. Asko Keränen ilmoitti kohteliaasti, muutamaa yleisökommenttia myötäillen, ettei nyt oikein lähde. Ilmoitus ”Huutakaa te jotain biisejä, niin me valitaan mitä niistä soitetaan” toimi ohjenuorana tästä lähtien. Ja samantien alkoi huutoäänestys, josta erottuivat ainakin Don´t Play Cello ja Gimme Some Water. Joista kumpaakaan ei kuultu (”Me ei todellakaan osata soittaa sitä,” Asko totesi jälkimmäisestä) mutta alkuhissun jälkeen vedetty ensimmäinen toive Frankenstein laittoi väen pomppimaan.
Ja tästä eteenpäin myös bändi tuntui viihtyvän lavalla, ehkä luimistelevaa P-K:ta lukuunottamatta, joka tosin lauloi ja soitti upeasti. Link Wrayn klassikoista klassikoin romurokki Rumble kirvoittu nuoremman fanin toteamaan ”Mitä vittua tuo oli,” mitä kysymystä Asko vastustamattoman ystävällisellä tyylillään valisti kappaleen populaarikulttuurillisesta merkittävyydestä. Yllättävä ja aivan pirun upea keikka.
Hieno juttu: Kun häiritsevä känniääliö älysi poistua ennen ekstaattista loppua.
Teksti ja kuvat: Tuomas Tiainen
