Goodnight Monsters: Summer Challenge

Bone Voyage

Turku taitaa olla Suomessa se hyväntuulisen kitarapopin keidas. Vanhasta pääkaupungista kotoisin oleva, Matti Jasun ja Valtteri Virtasen johtama, basisti Markus Jalosen ja tällä levyllä kahden eri rumpalin täydentämä säröpop-yhtye Goodnight Monsters on jo muutamalla levyllään onnistunut tekemään kepeydestä ja hyvästä tuulesta oman tavaramerkkinsä. Sellainen turhasta viilaamisesta liikaa ressaamaton kepeys paistaa GM:n tekemisestä vaikka lopputulos olisi kovinkin melankolinen. Sen verran ”kesäisestä” musiikista on koko ajan ollut kyse, että yhtyeen kakkoslevyn ilmestyminen juuri kesän kynnyksellä on mainio ratkaisu.

Debyytillään kaksikko taisi saada eniten risuja juuri viimeistelemättömästä otteestaan. Nyt biisejä on ehkä hiukan enemmän hinkattu, mutta sellainen leppeä rosoisuus leimaa edelleen Goodnight Monsterssia. Ja hyvä niin. Hyvä biisi on hyvä biisi hinkkauksen määrästä riippumatta. Joissain kohtaa perinpohjainen puhtaus on toimiva ratkaisu, GM:n kohdalla liika hiominen voisi tappaa musiikista sen rentouden ja irtonaisuuden tunteen, joka ainakin meikäläiseltä saa yhden tähden ihan suorilta.

Muut tähdet tulevat sitten hyvistä biiseistä. Parin minuutin leppoisan instrumentaalivetoisen avauraidan Black Labrador jälkeen lähtevä Hanging On To A Bad Dream on heti oikein kaunis melankolisempi pop-ralli. Hauskasti rytmeilevä Keep Me As A Secret taputuksineen ja etenkin Beach Boysin suuntaan kumartava mainio First One On The Beach nostavat fiiliksen jo sen verran korkealle että Summer Challenge pääsee selkeästi plussan puolelle. Kun jatkossa korviin soljuu sellaisia toimivia yksikköjä kuin hymyilevästi säröilevä April Fooling, kepeästi nytkivä Drifting ja hauskasti kohkaava Le Beat De Jacques Lapin, alkaa arvosana nousta siitäkin. Hiukan jumittavampi Tomorrow´s Girl ei laske rimaa eikä sitä tee myöskään rennosti rullaava Being Cool. Kiireettä kasvatettu ja komeasti torvilla koristeltu Better Times Comin´Up ja Goodnight Monstersin kohdalla jopa yllättävän riehakkaasti lähtevä päätösraita Milk Club pitävät ihan kelvollisesti saavutetun tason.

Edelleen GM kuulostaa enemmän ”ihmisten tekemältä musiikilta” kuin höttötuotteelta, mutta kokonaisuuden ja yksittäisten biisienkin kohdalla asiat on mietitty paremmin loppuun asti. Ehkä yhtyeen debyytinkin voisi vielä kertaalleen koittaa sovittaa uudestaan? Tässä muodossa Monstersit alkavat nimittäin olla jo melkoisen hyviä.