Pienet

Pienet – Elokuu 2008

24.08.2008

Abysmalia: Portals to Psychotic Inertia

Kun yhtyettä kuvataan saaatteen ensimmäisessä lauseessa projektiluonteiseksi, eivät ennakko odotukset pääse nousemaan kovinkaan kummoisiksi. Live-esiintymisiin pystyvää kokoonnpanoaan yhä etsivän Abysmalian kohdalla projektiluonteisuus tuntuu kuitenkin toimivan. Sessiomuusikoilla ryyditetyn duon toiminnasta löytyy riittämiin kipinää ja kappaleista huokuu runsain mitoin tervettä poltetta, joka luo musiikkiin imua. Progehtavan metallin ja perinteisen thrashin yhteentörmäys, josta kiekon seitsemän kappaletta ovat saaneet perimänsä, kääntyy useammalla raidalla progen riemukkaaksi voitoksi. Meshuggahit ja Porcupine Treet on kyllä kuunneltu tarkoin, mutta suoraan kopiointiin ei olla silti onneksi sorruttu. Vastaisuudessa yhtye voisi yhdistellä vielä tätäkin ennakkoluulottomammin metallin eri alagenrejä, sillä kokeellisuus tuntuu olevan nuoren ryhmän vahvin ase.

Mika Roth

Afubad: Settled Mind

Progeillen metalloi myös Afubad, joka yllätti iloisesti jo vuoden takaisella Death Medicine demollaan. Siinä missä edellinen kiekko jäi polkemaan parissa kohdin paikoilleen, pistetään uutukaisella groovaavampaa vaihdetta silmään. Yhtye mainitsee esikuvikseen Dream Theaterin ja Stam1nan, mutta vaikutteet ovat sulautuneet niin luonnollisella tavalla bändin omaan soundiin ettei yhtyettä pääse syyttämään lainailusta. Ainakin yhtä osuvia vertailukohtia kuin em. yhtyeet ovat myös tuoreempi King´s X sekä Ayreon, sillä Afubadin keitoksissa progemetalli saa lisäpotkua rockin eri tyylilajien iloisesta yhdistelystä. Yli seitsemän minuuttinen Darkness Falls lähentelee paikoitellen grungen tonttia ja osuvasti nimetty avausraita The Beginning koputtelee Anatheman naapureiden portteja. Hyvältä näyttää siis Afubadinkin leirissä.

Mika Roth

Avathar: From the Other Side

Siitä ei ole puoltakaan vuotta, kun kiekkoja taajaan työstävä Avathar oli viimeksi esillä Desibelissä. Mainio To The Halls of Await osoitti, että varteen otettavaa “Tolkien metallia” voidaan yhä luoda, vaikka pahin LOTR-kuume alkaa olla jo ohitse. Fantasia elementit kohtaavat jälleen melodisen ja riffivetoisen metallin kentillä, missä sellaiset termit kuin ´black´ ja ´viikinki´ ovat alati läsnä. Miehinen raaka ja runsas örkkilaulu saa väriä heleästä naishaltijavokalisoinnista, mutta rupiset soundit eivät tee täyttä oikeutta kummallekaan puolelle. Runsasta kitaravallitusta pyritään rikastamaan myös tuhdilla synamatolla, mutta tässäkin kohdin toispuoleiset soundit tekevät hallaa kokonaisuudelle. Vaikka tuotanto jättää tällä kertaa toivomisen varaa, on Avathar jo aiemmin osoittautunut osaavaksi ja idearikkaaksi yhtyeeksi, joka ansaitsisi tulla huomioiduksi myös jonkin isomman yhtiön toimesta. Sitä paitsi surkeimmatkaan soundit eivät peitä sitä tosiasiaa, että yhtye on saanut taas kasaan muutaman napakasti tarttuvan metallirallin.

Mika Roth

Beatcoffin Bastard: Until The Last Nail

Beatcoffin Bastard menetti tämän debyyttidemonsa ilmestymisen jälkeen kuusikymmentä prosenttia kokoonpanostaan, joten Until The Last Nail on enemmänkin vilkaisu lieksalaisen yhtyeen lähihistoriaan kuin tuore raportti nykytilanteesta. Deathin ja thrashin rajamailla liikkuva bändi soundaa esikoisellaan erittäin ruotsalaiselta, mikä ei tässä yhteydessä ole siis mitään muuta kuin kovaa kehumista. Lätyltä ei löydy kuin vaivaiset kaksi raitaa, mutta kumpainenkin siivuista omaa massiivisen iskuvoiman sekä taipumuksen nopeaan tarttuvuuteen. Vokalistin mörinälaulu on kuin suoraan The Hauntedin, The Crownin tai Disfearin kataloogista ja kitaristikaksikko Gröhn - Ikonen saa puristettua ilmoille raikkaan kuuloisia riffejä sekä pikkukoukkuja toinen toisensa perää, joten alku vaikuttaa sangen lupaavalta. Nyt vain keikkoja, kokemusta ja sitä kautta lisää sävyjä.

Mika Roth

Corpse Molester Cult: Demo 08

90-luvun alku se oli vaan kovaa aikaa. Silloin sitä osattiin tehdä vielä kunnon juurihoito-death metallia, ainakin mikäli lohjalaista Corpse Molester Culttia on uskominen. Kovia tekijämiehiä vilisevä kokoonpano kuolottaa neljän raidan verran ja tärkeintä on selvästi ollut hauskanpito, sekä uskollisuus puolentoista vuosikymmenen takaiselle ruotsalaiselle osaamiselle. Demon raidat muodostavat kivenkovan kokonaisuuden, jolta ei heikkoa hetkeä löydy. Avauksena leukaperiin tärähtävä Born From The Whore on oikea suora josta ei toivu edes neljässä minuutissa ja kahdessa sekunnissa, jolloin The Divine Art of Amputation tulee ja täyttää tajunnan dööttitähdillä. Näin sitä metallia tehdään! Ahnaammin etenevä Sadistik tuo muassaan pieniä pitoisuuksia thrahsia, kunnes Nefastus Inanis antaa sen viimeisen niitin otsalohkoon. Näin räyhäkkää kuolotusta en ole kuullut pitkään aikaan missään päin suomenmaata, joten pistetään bändin nimi mieleen ja ryhmä erityistarkkailuun.

Mika Roth

Denyall: Dehumanized

Vuoden alussa Denyall julkaisi debyyttidemonsa, jolla yhtye jo väläytteli potentiaaliaan, mutta jolla myös puutteet ja heikkoudet tulivat yhä ikävän selvästi julki. Toisella kierroksella bändi on lähtenyt rohkeasti muokkaamaan tyyliään ja samalla ne pahimmat ongelmat ovat lähteneet ratkeamaan. Ensinnäkin vokalisteja on jäljellä enää yksi ja toisekseen kappaleet kuulostavat nyt huomattavasti persoonallisemmilta. Terhi Palomäen puhdasta laulua on ilo kuulla ja uusi basisti Janne Raiski on sulautunut ryhmään saumattomasti. Kolmesta kappaleesta ensimmäisenä soiva nimibiisi Dehumanized osuu heti kohdilleen ja viimeisenä kuultava Late yllättää selkeillä Diablo vaikutteillaan, jota ryhmä itsekin on tiedostanut. Tankoihin on lyöty siis tällä kertaa huomattavasti enemmän rautaa, mutta lisääntynyt raskaus ei purista kappaleista ilmavuutta, vaan antaa niille tyystin uudenlaisen ulottuvuuden.

Mika Roth

Five Minutes For Myself: The 1st Second

Pikkuisen progehtavaa rockia, vähän emo vivahdetta sekä runsain mitoin kitaravetoista alternative puristusta. Näistä aineksista Five Minutes For Myself on valmistanut kolmen raidan mittaisen debyyttinsä, joka aukeaa täydellisyyttä lähentelevällä Ms. Sandman kipaleella. Iloisesti mutta samalla myös vähän melankolisesti kulkeva siivu nojaa Mirellan polveilevaan ja positiivisella tavalla persoonalliseen lauluun, sekä puoliäänekkääseen luovintaan kovan ja hiljaisen äänen välillä. Tunnelma on tiheä, eikä se rikkoudu edes rankimmissa kohdissa, kun kitarat nousevat päärooliin. Kiekon kaksi muuta siivua ovat hieman samantyyppisiä, mutta jäävät kokonaisuuksina selvästi avauksen varjoon. Tällaista musiikkia saattaisi syntyä, jos Kemopetrol osaisi rokata tai Rasmus pystyisi muistamaan mitä pieni on, joten FMFM:n tulevaisuus näyttää vähintäänkin lupaavalta.

Mika Roth

Into My Houses: Some Forsaken Ones part 2

Noin vuosi sitten Timo Tupiini julkaisi nipun kappaleita, jotka olivat siihen mennessä jääneet yli herran vanhoilta yhtyeiltä. Tupiini vastasi itse kaikista soittimista ja vokalisteiksi kiinnitettiin kolme erityyppistä kultakurkkua, näin Into My Houses niminen projekti oli syntynyt. Samalla idealla jatkettiin myös tämän toisen demon verran, minkä takia nimi Some Forsaken Ones part 2 on erittäin osuva. Ryhmä tituleeraa itseään “köyhän miehen metallioopperaksi”, eikä aivan syyttä. Pitkiksi venyvät progehtavat kappaleet rönsyilevät sinne tänne ja kolmen vokalistin repertuaari tuo mukaan mammuttitautia enteilevää suuruutta, mutta pahin progepöhö kuitenkin vältetään riittävän suoralla lähestymistavalla. Kengännauhabudjetti kuuluu vaatimattomissa soundeissa, mikä vie kiekolta parhaan terän, eivätkä selvät SOAD vaikutteetkaan toimi joka käännöksessä ryhmän eduksi. Mielenkiinoista mutta samalla vielä aika raakilemaista.

Mika Roth

Seith: Alas

Oululainen Seith nousee tahollaan tämänkertaisen demopinon kärkeen. Omakustannealbumin julkaissut ryhmä vakuutti jo tämänvuotisessa Wacken Metal Battlen Suomen karsinnassa, vaikka kärkikolmikkoon noussut yhtye ei lopulta voittoa pystynytkään itselleen puristamaan. Seithin musiikissa yhdistyy joukko melodisen metallin parhaita puolia, eikä seitsemän kappaleen mittaiselta esikoiselta löydy heikkoa kohtaa. Kaiken pohjana on hieman vanhaan deathiin kallellaan oleva keskitempoinen runttaus, jota väritetään runsaalla mutta ilmavalla ja välillä akustisellakin kitaroinnilla. Vertailukohdiksi käyvät tilanteesta riippuen Bathory, Swallow The Sun ja jopa vanhempi Tiamat, eikä Paradise Lostkaan ole kovin kaukana tummemmissa kohdin. Seith osaa kuitenkin käyttää eri elementtejä sen verran persoonallisella tyylillä, että sitä on vaikea verrata suoraan mihinkään em. bändeistä. Seithin musiikki on melankolista, tummaa, hetkittäin jopa synkkää, mutta samalla ilmavaa, voimallista ja painonsa vaivatta kantavaa metallointia, jolla voi päästä vielä pitkälle.

Mika Roth

Serene Decay: Promo 08

Kahden kappaleen perusteella on usein vaikea tehdä kovinkaan pitkälle ulottuvia päätelmiä, mutta uusimaalainen Serene Decay on tainnut valita juuri ne oikeat kaksi kappaletta debyyttipromolleen. Ensimmäisenä kuultava Shores of Memory on miltei täydellinen muotovalio goottirockin ja melodisen tunnelmametallin luonnollisesta yhteenliittymästä. Tummat sävyt ja tarttuva kertosäe osoittavat, että ryhmän hittikynässä ei ole muste vähissä. In Vain laventaa repertuaaria raskaampaan ja metallisempaan suuntaan, pienen progevivahteen värittäessä gootahtavaa menoa. Jäsenillä on jo sen verran kokemusta, että alokasmaiset virheet loistavat tasapainoisessa paketissa poissaolollaan. Vokalistin lämmin ääni luo mielleyhtymiä muutamaan alan suureen nimeen ja yhtyeen soitto on ilmavaa sekä rennon tuntuista. Materiaalia on kuulemma kasassa jo pitkäsoitollisen verran ja tämän näytteen valossa tuo albumi voitaisiin työstää vaikka heti promon perään.

Mika Roth

Skirmish: Undefined Phobias

Skirmish tietää vaikutteidensa tulevan pitkälti kahdesta suunnasta; 80-luvun thrashista ja 90-luvun deathista. Näistä tarpeista on luotu etenkin viime vuosina melkoinen joukko kiekkoja, joten Undefined Phobias joutuu kovaan vertailuun, kun genre pursuaa toinen toistaan lupaavampia bändejä. Pohjoisesta Suomesta kotoisin oleva ryhmä luottaa selkeästi hieman enemmän deathiin ja kiekolla onkin melko ”ruotsalainen” ote, kun kolme kitaravetoista kappaletta heitetään toinen toisensa perään tuleen. Vokaalit ovat pääasiassa yksipuista mörinää, jota väritetään tosin joillain lupaavilla sivukähinöillä. Rytmiryhmä pitää kappaleet keskitempoisina ja kitaraosasto luottaa perusasioihin, eikä yhtye intoudu kovinkaan kummoiseen tutkimusmatkailuun metallin ihmemaailmoihin. Biisitrion keskimmäisenä kuultavassa nimikipaleessa palaset loksahtavat jo miltei paikoilleen, mutta muuten puristus on vielä pikkuisen puolinaista. Perusasiat ovat hallussa, mutta se viimeinen kipinä jää puuttumaan.

Mika Roth

The Physicists: The Old Religion

”Konepohjaista hardcorea jo vuodesta 2006” seisoo demon saatteessa, eikä muuta tietoa juuri tarjota. Tämä hämärä määritelmä ei kuitenkaan tee täyttä oikeutta The Physicistsille, sillä trion luoma tiedemeteli rikkoo iloisesti niin fysiikan kuin musiikinkin rajoja. The Old Religion on kolmen kappaleen ja vajaan yhdentoista minuutin mittainen annos musiikkia, jossa pimeä aine ja braani-teoria edustavat ns. normaaliutta. Hardcoren, metallin ja electron vinksahtanut liitto on avauksena kuultavassa Godfencessa tarttuvimmillaan, pienten pop-elementtien täydentäessä lauseketta. High Frequency luottaa puolestaan junttaavampaan ja metallisempaan electrotulitukseen lopputuloksen heijastellessa Kovenantin tuotoksia. Päätöksenä kuultava The Fanatic sijioittuu tyylillisesti jonnekin näiden kahden välimaastoon – ja samanaikaisesti ei lähellekkään näitä. The Physicists rikkoo, kiehtoo ja hämmentää, toivottavasti ryhmästä kuullaan vastaisuudessakin.

Mika Roth

Lukukertoja: 7487