Pienet II – Huhtikuu 2008
Avathar: To the Halls of Await
Avathar oli viimeksi esillä Desibelin sivuilla melko tasan tarkkaan puoli vuotta sitten, kun mainio Beyond the Spheres of a Mortal World -demo ilmestyi. Julkaisutahti on siis kova, mutta myös työn taso on ihailtavan korkea, minkä ansiosta Avatharin tuore kiekko sijoittuu vaivatta tämän kertaisen koosteen kärkipäähän.
Mustaa viikinki-, doom-, fantasia-, black-metallia työstävä yhtye pohjaa työnsä Tolkienin luomiin miekka & magia maailmoihin. Tyylillisesti orkesteri liikkuukin lähellä Battlelorea, ollen tätä kuitenkin selvästi raskaampi ja synkkään metalliin taipuvaisempi. Laulussa örkkimäinen rähinäosasto kohtaa perinteiseen tyyliin melodisen laulun, edelliseltä kiekolta tutun naisäänen tuodessa kirjoon lisää sävyjä. Kitarat ja syntikat luovat yhdessä tukevan äänimaton, jota uskalletaan kuitenkin tarvittaessa myös rikkoa. Avathar ei sinänsä tuo mitään uutta genreensä, mutta yhtye osaa hyödyntää tyyliä erinomaisesti, minkä ansiosta To the Halls of Await on tiivistunnelmainen ja ehyt kokonaisuus, jonka parissa viihtyy kerran toisensa jälkeen. Yhtye vaikuttaa sen verran valmiilta, että siirtyminen seuraavalle tasolle olisi jo hyvinkin perusteltua.
Mika Roth
Cerebro: Between The Lines
Cerebro julistaa halunsa yhdistää savolainen kierous, mansikat (?) ja deathmetalli aivan uudella tavalla. En tiedä mitä nuo mansikat tuolla välissä tekevä, mutta ainakin savolainen kierous tekee kummia melodisesti möyrivälle ja tannerta tömistävälle deathmetallille. Kuolotuksen lisäksi Cerebro tykkää nähtävästi kovasti metalcoresta, sillä bändi karkaa melkein jokaisen tilaisuuden tullen jenkkimeininkeihin.
Promon kolme metallikeskitystä eroavat toisistaan oikeastaan yllättävänkin paljon, sillä normaalisti nämä death-metalcore siivut tuppaavat olemaan lähinnä toistensa variaatioita. Ensimmäisenä kuultavassa
Inertiassa melodinen riffittely ja koukukkaat laulu-/huutomelodiat leijuvat häiriintyneinä pitkin paikkoja.
Oxygen on puolestaan suoraviivaisempi rynnäkköraita, joka muistuttaa häiritsevissä määrin
Fear Factoryn sekä etenkin
Machine Headin myöhemmistä vaiheista. Ei tuossa muuten mitään pahaa ole, mutta kun joku ehti jo tehdä tämän biisin aiemmin.
The Dead Recognition yhdistelee vuorostaan aiemmin läpikäytyjä elementtejä ruotsalaisella otteella, eli kertosäkeessä pistetään koukkua kainaloon ja säkeistöt räyhätään läpi tiukalla puristusotteella. Kierot savolaiset hallitsevat juttunsa, joten promo saattaa hyvinkin poikia vielä vaikka mitä hyvää. Kaikki se mitä tarvitaan todelliseen läpimurtoon löytyy jo Cerebron arsenaalista, kunhan nopat vain putoavat orkesterille suotuisasti.
Mika Roth
Constantine: Divida et Impera
Jyväskyläläisen
Constantinen kolmannelta demolta pistää ensimmäisenä korvaan laulaja
Lassi Vääräsen kasarikirkuminen, jossa on toistaiseksi enemmän yritystä kuin taitoa. Erittäin kehityskelpoista vokalisointi kylläkin on. Musiikilliselta kantilta katsottuna tämän heavymetal-pumpun biisivalikoimasta löytyy myös progressiivisuutta, välillä enemmän, välillä vähemmän.
Biisi biisiltä. Kolmen kipaleen Divida et Imperan korkkaava
Death´s Architect toimii kaikin puolin erinomaisesti kertseineen päivineen, ja löysipä biisi tiensä myös meikäläisen mp3-soittimeen. Perään soivan
With the Wolvesin taika taas nojaa pitkälti hyvään laulumelodiaan, eikä magia siksi kestä kovinkaan kauaa. Demosen heikointa vetoa seuraa sitä vastoin erittäin kunnianhimoinen, neljätoistaminuuttinen hevieepos nimeltään
The Darkest Grace. Rohkenisin luonnehtia biisiä jopa yllättävän hyvin kasatuksi kokonaisuudeksi. Ihan koko kappaleen ajan mielenkiinto ei pysy yllä, mutta loistavia palasia tulee vastaan tämän tästä, ja niiden parissa korva lepää. Lopuksi voisi piikitellä muutamista ontuvista sovitusratkaisuista, mutta oli miten oli, seuraavalta Constantinen julkaisulta on lupa odottaa laadukasta materiaalia.
Jarmo Panula
Curimus: Under My Skin
Loimaalainen
Curimus vilahti ensi kertaa Desibelin sivuilla reilu vuosi sitten, kun bändin edellinen ja samalla ensimmäinen
pienjulkaisu oli arvioitavana. Reilussa vuodessa ryhmän oma tyyli on kehittynyt melkoisesti, vaikka vieläkään runttausta ei voi kutsua mitenkään turhan persoonalliseksi.
Kiekon neljä kappaletta rullaavat jokainen mallikkaasti eteenpäin ilman, että joka toisesta käännöksestä tulee enää välittömästi mieleen eräs brasilialainen thrash-remmi. Biisit eivät ole mitään nopeutta korostavia pikataipaleita, mutta kiitos mainion groovin, ne tuntuvat jatkuvasti ”itseään nopeammilta”. Kunnia tästä kuuluu ensisijaisesti työnsä osaavalle rytmiryhmälle, joka saa luotua sitä tarvittavaa imua. Piiloraidaksi on jätetty vielä lyhyt Amazonasin suunnille osoittava rummutusnumero, jossa on mukavaa brassihenkeä. Matkaa on edelleen taivallettava, ennen kuin rankemman death-thrashin mestaruussarja saavutetaan, mutta Curimus on jo selvästi oikealla tiellä. Nyt vaan lisää treeniä, keikkoja ja sitä kautta kokemusta, niin eiköhän se siitä.
Mika Roth
Endrive: As We Abandon Everything
Turkulainen
Endrive kertoo tehneensä ennen tätä pari demoa ja kourallisen keikkoja, mutta ilmeisesti tämä levytys on ensimmäinen laajempaan levitykseen lähtenyt. Kolme lyhyttä biisiä ovat metallista hardcorea
Convergen ja vastaavien amerikanyhtyeiden malliin: vokaalit rääytään korkealta, rytmi on erraattinen ja äänimaailma raastavan terävä. Biiseissä on riittävästi eroa: siinä missä nimiraita on enimmäkseen nopeahkoa paahtoa,
Legend of Overfiend velloo pahaenteisesti, ja on mielestäni demon toimivin raita.
Band of Brothers yhdistää näitä. Menevää, vaan ei kovin mieleenjäävää. En tiedä onko Suomessa montakaan tällaista yhtyettä vielä, ja koska Endrivellä on muoto hallussaan, on heillä varmasti mahdollisuus paikalliseen markkinasegmenttiin.
Mikko Heimola
Fabulam Fier: Demo 2008
Fabulam Fier julistaa soittavansa ”raskasta metallia aikamies tyyliin”, eli kyse ei ole todellakaan mistään teinikomppaniasta, eikä metallista löydy tällä erää rahtuakaan kimalletta. Tyylillisesti Fabulam Fier liikkuukin siellä perinteisen metallin, deathin ja thrashin tienoilla, jossain
Kreatorista rockin suuntaan kulkevalla linjalla.
Kiekon kolmeen kappaleeseen on ladattu tukeva määrä riffejä ja tangoista löytyy rautaa, mutta repertuaarista ei vielä tähän hätään löydy sitä päänräjäyttäjäbiisiä, vaikka jokainen viisu jo lupailee moista. Etenkin toisena soiva
Blood iskee selvine
Slayer-viboineen kaikkineen häijysti koukkua kainaloon, mutta jotain yhtälöstä jää vielä puuttumaan. Samoin Viimeisenä soiva, toveireitaan selvästi synkempi
Dreaming In Reality uhkuu jo hetkittäin tuvat kaatavaa voimaa. Vajaa kaksi vuotta toiminnassa ollut orkesteri tuntuu hakevan yhä tyyliään, mutta pienellä hiomisella sekä ripauksella persoonallisuutta joukkiosta saattaa hyvinkin kehkeytyä vielä vaikka minkälainen metallihirviö. Tuore demo on yhtäkaikki lupaava avaus, pienistä puutteistaan huolimatta. Lisää tätä!
Mika Roth
Fatal Sound Project: Verminous
Fatal Sound Projectin esikoinen on ajan ja rahan kanssa työstetty kokonaisuus. Puolentoista vuoden aikana kasaantuneen materiaalin helmet on ripustettu narulle jäljestä päätellen tarkasti ja hyvillä vehkeillä, tuottajanaan
Charon-kepittäjä
Pasi Sipilä. Ensimmäisenä demolta paistaakin sen äänimaailman ammattimaisuus ja huoliteltu tyylikkyys.
Mitä musiikkiin tulee, FSP paiskoo enemmän tai vähemmän göteborg-henkistä teknistä mättöä, sopivaksi termiksi sanottakoon death-thrash. Taidokas soitanta, loistava huutolaulu ja sopivat temmonvaihtelut antavat paketille kourallisen ylimääräisiä pisteitä. Neljästä biisistä ei kuitenkaan löydy kunnon hittiä, ja tyylikkäistä riffeistä huolimatta eniten kehitettävää löytyy juuri sävellyspuolelta. Kaahaus kaipaisi lisää melodioita, koukkuja ja tarttuvuutta, kyllähän niitä kertosäkeitä saa kuolonmetalliinkin rakentaa. Huonoja biisit eivät kuitenkaan ole, ja kokonaisuutena Verminous antaa odottaa seuraajaltaan paljon.
Jarmo Panula
Gillmore: Rigor Mortis of Souls
Turkulaisen
Gillmoren (
"Ian Gillian + Ritchie Blackmore") akti on yhdistelmä perinteistä heavymetalia, melodista hardrockia ja hiukan moderneja, popahtaviakin sävyjä. Sekoitus toimii ja on melko persoonallisen kuuloinen. Bändin melodiataju on tosin tuttu ja turvallinen, mutta sitä kuitenkin on. Sama koskee sovituksia ja biisirakenteita. Eniten pidin neoprogeen päin kallellaan olevista hetkistä, joita on ripoteltu pitkin. Kaikkea tätä pitäisi kuitenkin vielä terävöittää, jotta se kestäisi jatkuvaa kuuntelua. Demoksi
Rigor Mortis of Souls on hyvin miksattu, mutta kitarat ovat jääneet turhan ohuiksi, minkä vuoksi vaikutelma on enemmän lepsu kuin murskaava (kuvittelin ensin, että yhtyeeseen kuuluu kosketinsoittajakin...). Laulajan kannattaisi myös pitää miettimistuokio: puhelaulun englanti tökkii pahasti. Lopputulos jää joka tapauksessa selvästi plussan puolelle, koska Gillmore ei katoa tasaiseen massaan.
Mikko Heimola
Korve: Hehku
Raskas suomenkielinen rockmetalli ei ole tätä nykyä sitä kaikkein trendikkäintä tavaraa, mutta vihtiläinen
Korve ei moisesta välitä. Yhtye liputtaa ”kostean autotallisoundinsa” puolesta ja lataa uudella kiekollaan tiskiin kolme rosoista raitaa. Näistä siivuista on vaikea nostaa yhtäkään muiden yläpuolelle, mutta vastaavasti tasaisuus toimii myös toiseen suuntaan.
Lyriikoissa käsitellään jälleen kerran niitä tuttuja parisuhdeongelmia, mutta miksaus hautaa laulun liian syvälle, jotta sanoista saisi riittävästi selvää. Säröisen grungehenkinen kitarointi nouseekin pääasiaksi, riisuttujen rakenteiden ja suoraviivaisten sovitusten antaessa niille vielä riittämiin tilaa. Yksikään suomalaisessa melankoliassa rypevistä kappaleista ei ylitä neljän minuutin rajaa, joten Korve osaa myös pitää rönsyilyn mallikkaasti aisoissa. Ihan asiallinen paketti siis, joka kaipaisi vain pientä satsausta soundipuolelle – ja ehkä hieman monipuolisempia aihepiirejä.
Mika Roth
Pressure Points: Pain Dimension
Pressure Points soittaa modernia progressiivista metallia, jossa on kuultavissa selkeästi länsinaapurimme suuren nimen,
Opethin, vaikutus. Eli rytyytys on raskasta ja kiekon kahden kappaleen yhteiskesto lähentelee varttituntia, mutta ryhmä osaa tuoda keitokseensa mukaan myös muita aineksia.
Ensimmäisenä kuultava demon nimibiisi on komea osoitus ryhmän sävellyskynän terävyydestä, kokonaisuuden hallinnasta, sekä sovittamisen taidosta. Nopeat metallirynnäköt, melodiset juoksutukset, sekä rauhallisemmat suvantokohdat vuorottelevat kuin mestareilla konsanaan, biisin perusidean pysyessä jatkuvasti selkeänä. Bonusraitana kuultava vuotta vanhempi
Edge Of Endurance osoittaa puolestaan ryhmän kasvaneen lyhyessä ajassa merkittävästi, sillä biisi ei yllä lähellekään edeltäjänsä mittoja. Valmista materiaalia on kuuleman mukaan jo parin tunnin edestä, joten eiköhän orkesterista kuulla vastakin. Hyvältä siis vaikuttaa, vaikka tyyli voisi kieltämättä olla omaleimaisempi.
Mika Roth
Rolling Corpse: Supreme Cocktorture
Tämä mainiosti nimetty kiekko on lohjalaisen death/grind-trion
Rolling Corpsen ensimmäinen julkaistu demo. Kiekolla on mittaa yhteensä yhdeksän biisiä ja vajaa 20 minuuttia, koska sen loppuun on liitetty myös yhtyeen ensimmäinen nauhoitettu demo, jonka kannet tuhoutuivat "alkoholionnettomuudessa". Ensidemon neljä biisiä erottuvat uusista olemalla pörinää ja rutinaa, joten kehitystä on tapahtunut ainakin jollain tasolla. Yhtyeen musiikkia voi luonnehtia perinnetietoiseksi, öristyt ja raakutut vokaalit kaikuvat, ja tuplabasari/hihat/kitara-puurosta paistaa kerrallaan esiin yksi elementti.
Napalm Deathilta tämä haisee, vaikka tempo onkin keskimäärin melko alhainen. Suoritus on ihan mallikas, mutta tästä on vaikea löytää mitään, mikä estäisi Rolling Corpsea vajoamasta deathgrind-yhtyeiden vellovaan massaan.
Mikko Heimola
Saatanan Marionetit: Satan Take Me Home
Löysin
Saatanan Marionettien uuden demon asuntoni eteisestä sunnuntaiaamuna - mitkä lie diaboliset (tai humalaiset) voimat sen olivat sinne kantaneet.
Aargh, Jui, Wry, Nirz ja
Long John Satanin musiikki on jotain deathin, blackin, doomin ja gootin välimaastosta, ja soundissa on paikoin rujoa halpuutta, jota nykyään harvemmin kuulee edes demotasolla, mutta tämä istuu yhtyeen anteeksipyytelemättömään tyyliin. Biisit sen sijaan ovat todella mainioita: niiden sisällä mennään hitaasta nopeaan, runttauksesta melodisuuteen, Etenkin jykevä
It Came From Beyond The Star Number 666 nimihuutoineen erottuu edukseen. Saatanan Marionetit tuovat minulle mieleen varhaisen
Type O Negativen, vaikka suorat yhteydet vähäisiä ovatkin: molemmilla kieli on poskessa niiteillä, ja musiikissa kiehtoo vaikeasti nimettävä epäkeskoisuus.
Kyseessä on siis ehdottoman persoonallinen yhtye, jota tulee pitämän silmällä.
Mikko Heimola
Lukukertoja: 9138
