Pienet – Syyskuu 2007
Afubad: Death Medicine
Afubadin alkuhistoria ulottuu vuoteen 1995 saakka jolloin 8-vuotiaat (!?!) Jaakko ja Elias perustivat ensimmäisen bändinsä. Että nuorna vitsa väännettävä ja niin edelleen...
Intti-ikään ehtineet nuorukaiset takovat tätä nykyä progehtavaa modernia metallia, jossa melodisuus on yllättävänkin runsasta, vokaaleiden ollessa tyylille ominaisesti ”puhtaita”. Biiseissä riittää vauhtia ja yllättäviä tilanteita ilman, että kikkailu kääntyisi mitenkään itsetarkoitukselliseksi. Tyylillisesti ryhmä onnistuu kuulostamaan parin mutkan kautta yhtä aikaa Opethilta, Dream Theaterilta sekä Rushilta, mitä on pidettävä jo melkoisena saavutuksena. Vertailuista huolimatta Afubadin tyyli on ensisijaisesti uniikki ja etenkin viimeisenä soiva, biisikolmikon pisin ja muusta materiaalista selvimmin erottuva Dreams erottuu edukseen. Ryhmällä riittää selvästi paukkuja kunnianhimoisempaankin runttaukseen, joten jään odottamaan mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää.
Mika Roth
Ardual: Preserved in Beasts
Jyväskyläläisen
Ardualin kaksibiisinen on vasta bändin toinen demo, mutta varsin komean kuuloinen sellainen.
Era of Ash on death/blackmetal-henkistä vyörytystä, jonka kuitenkin nostavat omalle tasolleen hienot synataustat. Myös demon nimiraita sekoittaa tasapainoisesti ja tyylillä kitaroita ja koskettimia;
erityisesti halki biisin kulkeva kitararaita on nautittavaa kuunneltavaa. Hommassa on
Dimmu Borgirin tyylistä blackmetal-sinfonisuutta, ja molemmissa biiseissä runsaasti enemmän syvyyttä kuin demotavaralta odottaisi. Kun soundit ovat vielä priimakunnossa, on tämä lähes albumitason tavaraa. Jos nyt kritiikkiäkin esitän, niin ensimmäisen biisin edustamassa tyylissä on helposti ongelmana dynamiikan puute, kun äänimatto vyöryy koko ajan päälle yhtä massiivisena. Tälle kannattanee uhrata ajatus tai pari jossain vaiheessa aukeavaa uraa.
Mikko Heimola
Arkadia: Circle of Distress
Arkadian nelibiisinen on hieman hämmentävä kokemus. Kun pistin sen soimaan oli reaktio että kas, punkkia. Tarkempi kuuntelu paljastaa, että tätä ei ehkä tavoiteltu... Tai ainakin kyse on melkoisen NWOBHM -henkisestä punkista. Ikävä sanoa pahasti, mutta laulu on sen verran omituista räkimistä, että en tiedä kumpi on parempi, että tätä tietoisesti tavoiteltiin vai ei... Myös soundit ja miksaus ovat sen verran suttuisia, että muiden suorituksiakaan on paha arvioida. Kitaristin panos koko touhuun on kyllä merkittävä, vaikka toivoisinkin hieman vaihtelevampia kuvioita. Biiseistä
Before the Dawnin c-osassa on mainiota jammailua, ja muutenkin demon kärkeä olevan
Nothing Lasts Foreverin perusteella laulajankin kannattaisi panostaa enemmän tällaiseen
Sentencedin Ville Laihialaa seurailevaan ärjyntään.
Mikko Heimola
Boner: Motorway Madness
Kun levynkantta koristaa auto, kyseessä on hyvin usein joko jenkkiräppiä, räkäpunkkia, tai sitten todellista testosteronitykitystä. Pääkaupungistamme maailman tietoisuuteen pyrkivän
Bonerin tapauksessa kyseessä on vaihtoehdoista jälkimmäistä, tarkemmin sanottuna vauhdikasta ja asenteellista stoneria. Pidemmänpuoleisen lomailun jälkeen tämä alunperin lahtelainen ryhmä lyö tiskiin uutuutta kiiltävän kolmibiisisen, joka kantaa nimeä Motorway Madness.
Huvittavan intronauhan jälkeen käyntiin paukahtava
Trapjaw näyttää materiaalin olevan kivirockia omimmillaan: miehekästä laulua ja tiukkaa komppaamista. Jokaisesta sävellyksestä löytyy omat tähtihetkensä, joskin oma suosikkini on tuo edellä mainittu avausraita. Nimikkokappaleessa korvaa kalvaa kliseiden viljely, mutta homma pelaa siitä huolimatta.
Erittäin hyvä lättyhän tämä on, pienten palasten, kuten taustalaulujen ja rumpukikkojen loksahdellessa paikoilleen hyvien biisien tukena. Kun sapatin jälkeen homma saadaan kunnolla rullaamaan, tulokset voivat olla äärettömän kovatasoisia.
Jarmo Panula
El Borgia: Demo 2007
Oululais-kauhavalainen
El Borgia on antanut odottaa toista demoaan jo muutaman vuoden. Sitten vuonna 2004 ilmestyneen esikoisen jälkeen miehistönvaihdoksia on tehty ja sapattia pidetty, ainoastaan ydinryhmä Timo ja
Jari Tyynismaa on alkuperäiskokoonpanosta jäljellä. Kyseisen veljesparin jamisessioiden seurauksena pumppu alunperin perustettiinkin.
Kahdesta biisistä koostuva lätty sisältää tunnelmallista, melodista metallimusiikkia kauniin naisäänen tulkitsemana. Avausbiisi
Time of Day on upean kertsinsä johdattamana ehdottoman hyvä kappale, biisikaksikosta suorempi ja enemmän massaan uppoava veto,
5th Bloodtypen tarjotessa mannaa progemetallin ystäville. Naisäänen takaa paljastuu
Joint Depressionin ex-vokalisti
Maria Liikanen, jonka tulkinnat vievät tunnelmalliset sävellykset niiden oikeuttamalle tasolle. Aavistuksenomaisista ontumisista huolimatta kyseessä tuntuu olevan hyvä ja vahvaääninen laulajatar. Kitaristi
Timo Tyynismaa tuo biiseihin tiukkojen riffien vastapainoksi hienoja näppäilyosuuksia, velipoika Jarin hoitaessa rumpalin tehtävät niin ikään onnistuneesti. Nyt kun koko bändiä basisti
Samuli Kovaniemeä lukuunottamatta on jo ehditty kehua, voi todeta ryhmän jokaisen jäsenen esiintyvän demolla edukseen. Hienoja sävellyksiä, varsin hyvä demonen, joskin kahden biisin perusteella bändin todellisesta tasosta on hankala sanoa mitään.
Jarmo Panula
Faerghail: Death Whispers Misery
Faerghail julkaisi ensimmäisen demonsa jo vuonna 1996 ja bändiltä ilmestyi pari pitkäsoittoakin, mutta viime vuodet ovat olleet hiljaista aikaa. Nyt tämä hiljaiselo on viimein päättynyt uuden rumpalin sekä tuoreen promon voimin. Death Whispers Misery tarjoaa kolme sangen erityyppistä kappaletta, joita kaikkia yhdistää melodinen metallisuus. Ensimmäisenä kuultava
The Misery on vihaista deathmetal paahtoa talla laudassa, melodisen laulun sekoittuessa äreään kärinään.
Rain (Slipping Away) leijailee vuorostaan rauhaisammissa maisemissa ja päätöksenä kuultavan nimibiisin rynnätessä vuorostaan tummemmille ja raaemmille metallin tantereille. Promon tarkoitus on tuoda esiin Faerghailin eri puoli ja sen se toden totta tekee, ehkä jopa liiankin tehokkaasti. Deathmetal vai tunnelmointi, tai kenties astetta mahtipontisempi metallointi? Kas siinäpä kysymys – tai voihan nuo kaikkikin valita ja vielä yhtäaikaa, vaikka kuolottelu ryhmältä tuntuisi parhaiten taittuvankin.
Mika Roth
Gargeblaster: Gargeblaster
Isokyrön ihmeneloset ovat saaneet valmiiksi debyytti-EP:nsä, joka kantaa simppelisti
Gargeblasterin omaa nimeä. Kahden biisin kiekko sisältää todella omaperäistä, rauhallisemmalla hevittelyllä höystettyä thrashia, jonka massasta erottuvuuden takaa kitaristi-laulaja
Samuli Ala-Lahden deathmetalliksi musiikkia työntävä vokalisointi.
Kahdella kitaralla mehevien riffien suoltamisen lisäksi soppaan sekoitetaan monenlaista kikkaa ja osuutta, jotka kannustavat luonnehtimaan musiikkia hieman progressiiviseksi, vaikka biisit eivät kaikkia progen ehtoja täytäkään. Biisipari on tasavahva ja hyvä, arvion tekemisen jälkeenkin lätyn molemmat biisit ovat soittimessa pyörineet. Kertsien vahvuuteen kaipaisin vielä lisäpanostusta, eikä mukaansatempaavia melodioita tai tapporiffejäkään ole koskaan liikaa. Hikisesti sanottuna eteenpäin menemisen varaa löytyy ja teinipojista puhuttaessa kehitystä tietää olevan tulossa.
Ja jos tartutaan vielä muutamaan palaseen kiinni: Ainoastaan väliaikaiseksi laulajaksi aiottu Ala-Lahti tuntuu vakiinnuttaneen paikkansa mikrofonin takana, öristen ihan tyydyttävästi, ikäänsä nähden yllättävän kantaaottavia tekstejä. Rumpali
Antti Hyppönen on mies paikallaan tuoden biiseihin selvää lisäpotkua. Joka tapauksessa lupaava debyytti.
Jarmo Panula
Korina: Musta valkeneva hulluus
Oululainen
Korina ei turhaan korise debyyttidemollaan, yhtyeen luottaessa melodisempaan lauluun. Tämä kahden miehen projektina tähän maailman aikaan toimiva ryhmä ei ole tehnyt vielä lopullista päätöstä esiintymiskielestään, minkä johdosta promolta löytyy kaksi suomenkielistä ja kaksi finglishiksi julistettua siivua. Toivoa sopii että joko suomenkieli voittaa tai, että vokaaleita vastaava
Jussi treenaa vastaisuudessa enemmän Lontoon lausumista.
Kiekon tarttuvin ralli heitetään tuleen heti kättelyssä, kun
Stam1nasta kovasti muistuttava
Pinttyneet jäljet kajahtaa ilmoille. Samaa otetta on havaittavissa myös myöhemmin kuultavassa
Cilice siivussa, muttei aivan yhtä teräväksi jalostetussa muodossa. Nopeasti ja suomenkielellä, siinä suositukseni yhtyeelle, sillä esiintymiskielen vaihtuessa ja temmon tippuessa uhkaa kuuntelunautintoa ns. loppukorina.
Mika Roth
Lost Species: Cycles
Helsinkiläinen
Lost Species jatkaa lukuisia eri metallin tyylilajeja yhdistelevän Dinosaur Metallinsa jalostamista ja yhä uusiin muotoihin takomista. Siinä missä yhtyeen
edellinen pienjulkaisu oli vielä rankasti tekemisissä melodisempien sekä kevyempien suuntausten kanssa, on tuore Cycles raskaampaa mättöä heti alusta lähtien.
Rankimmillaan retkue lähenteleekin jo
Sepulturan sekä varhaisen
Metallican tontteja, eikä
Fear Factoryn elektrometallikaan jää tyystin tuntemattomaksi suunnaksi. Tässä eri suuntien runsaudessa piileekin musiikillisen rikkauden lisäksi myös mahdollisesti pienehkö ongelma, sillä kuuden biisin mittaista kiekkoa ei voi parhaalla tahdollakaan kuvata tasapainoiseksi tai yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Parin siivun kohdalla rönsyily saavuttaa myös melkoiset mitat, eikä pieni tiivistäminen olisi paikoittain pahitteeksi.
Mika Roth
Nukke: Uusi ruhtinas
En tiedä minkälaisessa nukketalossa etelä-pohjanmaalainen
Nukke mahtaa oikein asustella, mutta ei se ainakaan mikään turhan viehättävä paikka voi olla. Suomenkielinen thrashmetal raikaa, tarinat ovat täynnänsä pahaa oloa ja tuskaa, eikä mikään luista – paitsi ehkä köysi.
Demon kolme kappaletta ovat alusta loppuun saakka melkoista rytyytystä, jossa thrashmetalliin sotketaan punkimpaa h/c-asennetta. Terävimmäksi huipuksi erottuu tiukan kisan jälkeen toisena soiva
Poika, jonka kitarakoukku sekä kertosäe tarttuvat takaraivoon väistämättä, ja jossa yhtyeen monimuotoisuus pääsee parhaiten esille. Vaikka vokalisointi on melkoista keuhkoamista saa lyriikoista ilahduttavissa määrin selvää, eivätkä rosoiset sounditkaan ole sentään liian rosoisia, vaikka kiekko onkin tehty selvästi tingityllä budjetilla. Nukke julistaa olevansa
Lauri Tähkän kellariin piilotettu vihainen velipoika, eikä määritelmä ole lainkaan harhaanjohtava.
Mika Roth
Stonemaze: Children Of Darkness
Progressiivinen hardrock-orkesteri
The Maze on muovautunut ajan kuluessa stoner-heavya vääntäväksi
Stonemazeksi. Vaikka bändi on neljässä vuodessa ehtinyt vaihtaa sekä paikkakuntaa, jäseniä, että tyyliä, Children Of Darkness on vasta bändin toinen demo. Ja paino on sanalla demo, sillä kiekko sisältää kaksi treenikämpällä nauhoitettua ja kevyesti miksattua biisiä, joilla ei vielä maailmanvalloitusta pysty aloittamaan. Ensiksi soiva
Can´t You See on vielä ihan kelvollinen viisu, mutta
Emptiness on kasattu jo niin kuluneista aineksista (mukaan lukien yksi maailman kliseisimmistä sointukierroista), että biisien osalta demo ei aiheuta juuri minkäänlaisia sykähdyksiä.
Vaikka Stonemazen tyyli yhdistääkin stoneria ja heavya varsin onnistuneesti, vieläpä progressiivisilla vivahteilla, biisit ovat liian peruskamaa pysyäkseen kuuntelijan korvien välissä ohikiitävää hetkeä pitempään, eikä niitä jää sinne paljoa kaipaamaankaan. Vielä suurempi heikkous on demon äänenlaatu, joten ennemmin tai myöhemmin bändin on syytä suunnata oikeaan studioon. Can´t You Seen alkua kuunnellessa mielessä kävi ihan oikeasti, että onko kyseessä kitara ja basso vai maailmanloppua kuvaava ääniefekti. Sitten demosen hyviin puoliin, sellaisiakin toki on. Laulaja omaa suuren äänialan ja karismaattisen kasariäänen, joten laulusta demon heikko taso ei jää kiinni, vaikka ääntämiseen toivoisin miehen vielä kiinnittävän huomiota. Biiseissäkin on hyvät hetkensä, mutta vielä tarvitaan ahkeraa treenausta ja sävellystyötä, kunnes bändi toivon mukaan suuntaa parempaan studioon.
Jarmo Panula
Lukukertoja: 9184
