02.07.2008
Roskilde/Tanska
Alkutunnelmia Tanskasta: näin norsun, joku otti t-paidastani kuvan, verryttelin liettuan kielen taitojani, sain lavalta bändin ojentaman oluen ja mikä parasta, aurinko paistaa.
Myrskyn jälkeen on pouta sää, ja näin tapahtui myös Roskilden kohdalla. Viime vuoden rankkasateet ovat vain karaisseet Roskilden kävijäkuntaa entistä enemmän. Tänä vuonna ironista hilpeyttä ja jopa nostalgiaa herättäneet it´s not the same, without the rain-tekstit todistavat että mikään ei ajaisi tätä joukkoa pois. Valas nielaisi sen jo kerran, mutta kaikki haluavat vain lisää.
Festivaaleilla olemista on aina tunnetusti vertailtu sotatantereeseen – vaikeat olosuhteet kasvattavat ryhmähenkeä ja esteiden yli mennään vaikka mikä olisi.
Vaikka Roskildessakin meno tuntuu menevän välillä jonnekin kolmannen maailman sodan ja Sodoman ja Gomorran välimaastoon, on totuus kuitenkin lähempänä eräänlaista “Turkkusex goes paintball”-menoa.
8 päivän aikana paikat sottaantuu aikamoisesti eikä flirtailultakaan säästytä. Ensimmäinen yhtye jonka lämmittelyjaksolla katsastin ei paljoa flirtaillut, saatikka viljellyt mitään pikkutuhmaa toisin kuin nimestä olisi voinut ajatella.
Freudian Slip –yhtye, joka koostuu vain kitaristista ja rumpalista soittaa raskaampaa rockia tummalla tunnelmamaalailulla à la Muse. Solisti, kitaristin silmissä paistoi täysin pyyteetön hulluus kun kaksikko takoi soittimistaan ääntä irti. Kolmannen biisin paikkeilla duo aloitti bluesjamin, joka lähti mukavasti liikkeelle. Harmittavasti kuitenkin kitaristin yksi monista pedaaleista jumittui, joten asian korjaamiseen tarvittiin pieni tovi. Rumpali paikkasi kuitenkin ohjelma-aukkoa pienellä rumpusoololla, kunnes tilanne oli selvitetty. Kahden miehen yhtyeessä on paljon helpompi tehdä demokratiaa. Valitettavasti demokratian helppous ei näkynyt kuitenkaan miesten välisenä telepatiana, vaan pikemminkin tiukasti hiottujen osioiden ja soittokuvioiden läpimenolla. Energiaa löytyi, muttei seikkailunhalua.
Samanlainen ongelma oli myös yhtyeellä nimeltä The Good the Bad. Täysin mykkä yhtye (poissulkien muutamassa biisissä olleet taustalaulajat) revitteli surfriffejä ja takoi 60-luvun biittejä toinen toisensa perään melkein samalla kaavalla. Kokonaisuus toimi erinomaisesti eikä yhtyeen olisikaan tarvinnut sanoa mitään sillä yleisö kyllä hoiti huutopuolen. Paita lähti jo ensimmäisessä biisissä, vaikka loppujen lopuksi show alkoi hieman puuduttamaan, koska suurempaa muutosta ei tapahtunut.
Hieman rauhallisemmalla nuotilla esiintynyt The Late Parade luotti mieslaulajansa heleään falsettiin ja herkkään tunnelmaan. Oli somistanut itseään värikkäällä neuvostohuivilla. Mieleen nousi Sigur Rosin sovitukset. Yhtyeen käytössä oli samanlaiset laulustemmat ja taustalla kaikuva mandoliiniriffi, mutta rytmiikka veti pisteet kotiin. Sen sijaan, että olisi kopioitu täysin Rosin meininkiä, hennon sievä naisrumpali paukutti alle suistoalueen blueskomppia. Rumpali hakkasi lattiatomia maracasseilla, joka pisti juttuun enemmän kuin eloa.
Energia ja elo kohahtivat huippuunsa kun lavalle tuli seuraavaksi mellakka. Rumble in Rhodosin laulaja tanssahteli lavalle kuin kajareista olisi soinut Take On Me, vaikka kyseessä olikin enemmän hc/grind-meininkiä, jota kuitenkin tasapainotettiin melkoisen selkeillä postrock- meiningillä. Laulaja huutovokaalit ajoivat asiansa eikä kitaristin ja basistinkaan toiminnassa ollut paljon valittamista. Kokonaisuus toimi eikä bändiin pettynyt, varsinkaan kun vertasi seuraavaan esiintyjään.
Press Play on Tape –yhtyettä hehkutettiin ja markkinoitiin Commodore 64 pelikonsolibändinä, tai ainakin yhtyeenä joka on ottanut vaikutteensa suureksi osaksi tuosta viihdemaailman tiennäyttäjästä. Yhtyettä odotellessakin kaikki vaikutti hyvältä. Lelukitarat nojailivat vahvareihin ja toisella aikavyöhykkeellä pelattu jalkapallon EM-finaalikin unohtui kaikkien mielestä kun taustascreeniltä tuli samaa lajia, mutta nostalgisilla pikseliraidoilla varustettuna.
Pettymys oli kuitenkin suuri kun lavalle asteli 30–40-vuotiaita it-miehiä. Jokaisen miehen kasvoilta pystyi lukemaan vienoisen hymyn mikä iskillä on kun he luulevat olevansa kovia. Todellisuudessa yhtyeen soittama “pelikonsolimusiikki” oli vain mahtipontista ratsastusheviä, jonka taustalla kuului analogisyntikka. Näille miehille pitäisi soittaa Pohjolan Desert Planetia ja näyttää minkä alkuvalikon takaa se konsolimusa löytyy.
Ruotsalaiselle Slagsmålsklubbenille ei sentään tarvinnut ohjata oman genrensä pariin, vaan miehet tiesivät itsekin missä mennään. Ja niin tiesi myös moni muu, sillä teltta oli ihmisiä täynnä kattoon asti. Tunnelmaa teltassa voisi pohjustaa kertomalla jotain Roskilden yleisöstä.
Roskilden yleisö on yhtä hurjaa lavan edessä kuin se on leirintäalueellakin. 8 päivän jälkeen juuri ja juuri edellisvuoden koettelemuksesta toipunut viheriö tuhoutuu täysin ja yleensä jo muutaman ensimmäisen päivän aikana. Kuvitelkaa siis että valtaosa heistä päättää jättää telttapaikkansa ja lähteä katsomaan “tappeluklubi” nimistä yhtyettä. Olisi siis ollut melko sama vaikka yhtyeen reipas elektro ei olisi toiminutkaan, meno olisi varmasti ollut samaa luokkaa tästä huolimatta.
Jopa pelkkä lämmittelyosuus tuntuu jo festivaalilta - elokuvia tulee katsottua, alkoholi ja kuumuus flambeeraavat maksaa ja bändejäkin tulee nähtyä hyvällä tempolla. Mutta huomenna se vasta alkaa. Oi kun kello löisi jo viisi...
Lue kuinka kello löi viisi tästä tai skippaa ensimmäinen päivä ja jatka suoraan perjantaihin, lauantaihin tai päätöspäivään.
Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä
