Roskilden torstai – Lavat vs. bändit

Aurinko porotti taivaalta siihen malliin torstai-iltapäivänä, että olisi voinut luulla olevansa jossain perhelomakohteessa. Syynä tähän oli myös se että leirintä-alueen hiekkaranta oli kansoitettu täyteen. Muutama tunti tämän jälkeen oli festari-ihmisten suunta aivan toinen.

Porteilla nojasi joukko innokkaita nuoria vaatien eturivipaikkaansa. Myös portin toiselle puolelle oli kokoontunut katsomaan iso joukko ihmisiä nuorten musafanien odotusta. Nosturin päällä ollut kamera ja muu lehdistö tallensi vihdoin lähtölaskennan, lukon aukeamisen ja nuorten raivokkaan juoksun.

Itsellänikin meno alkoi raivokkaana. Amerikkalainen Clutch tallasi kytkintä pohjaan ja päästi irti. Yhtye soittaa mielenkiintoisesti autotallirokkia, mutta ei sitä mikä yleisesti mielletään garagerockiksi, vaan rockia autotallista. Bändi näyttää ja kuulostaa nimittäin siltä kuin kaverit olisivat löytäneet instrumenttinsa jollain rasvaisella mutteripajalla työskenneltyään ja päättäneet harjoitella boogieriffejä sumppitauon lomassa. Eikä siinä mitään, tuloksena on erittäin hyvää menoa ja kunnon haalarihousujytää!

Tunnelmasta toiseen. ”Meet me at the entrance of the tube” –kaltaiset lauseet kuvastavat ettei Duffyn soul ole pelkkä muotti ilman sisältöä. Jos tämä nuori welshilainen nainen yrittäisi laulaa räkäläromantiikasta se ei olisi oikein. Duffyn komennossa on ytimekkyyttä, joka kumpuaa tiilitalojen välisistä reiteistä ja herkkyyttä joka iskostuu romanttisiin takapihapuutarhoihin.

Lavalla ja livenä naisen show painottui enemmän herkkyysosastoon. Tämä kuitenkin liukui ikävästi tasapaksuisuuden puolelle, kun tarvittavia vaihteluita ei kuultu. Rockferry ja Warvick Avenue toimivat kuin häkä, mutta – vaikka nainen sitä mainostikin – ei tempojalkaa nostettu kertaalleen. Vasta Mercyn tahtien kautta voisi sanoa että varsinaiset bileet alkoivat. Ja ehkä ongelma tulikin siitä, että suuri osa ihmisistä odotti bileitä. Festivaalin toiseksi suurimmalla lavalla on mahdotonta saavuttaa tunnelmaa, johon tarvitaan nurkkapöytä henkilökohtaisella valaistuksella.

Roskilden päälavan – Orange Stagen – avaajana toimi tänä vuonna festivaalin järjestäjien mukaan ”Färsaarien kuuluisin laulaja-lauluntekijä”. Tämä ei välttämättä tarkoita paljoa ja Teiturista voisi ehkä sanoa enemmänkin. Kiinnittämättä kuitenkaan sen enempää huomiota herran ennakkoprofiiliin voi färsaarelaisen asemaa ja asetelmaa pitää vähintäänkin haasteellisena. Yleensä isoja lavoja pyritään ottamaan haltuun joko massiivisuudella, mukaansatempaavuudella tai herkällä sympaattisuudella.

Teiturin olisi ehkä luullut pyrkivän viimeksi mainittuun, mutta se oikein käynyt selväksi jotenkin puolittaiselta kalskahtaneesta esityksestä. Iso kuoro, jousella soitetun pystybasson massiivinen humina ja vierailevat puhaltajat saivat kyllä musiikin elämään ja kuulostamaan hyvältä, mutta se ei kuitenkaan riittänyt hallitsemaan tilaan suuruudellaan. Silti esitys oli aivan liian etäinen valloittaakseen kuulijan välittömyydellä. Ehkä vaikuttavammaksi jäi heti setin alulla kuultu You Should Have Seen Us, jossa kaukaisuuden kuminan ja herkistelevän laulun symbioosi oli todella voimakasta ja vetoavaa kuultavaa.

Matkalla kohti kovassa nosteessa keväällä olleen jenkkibändi MGMT:n keikalla oli helppo huomata hypen voima. Esiintymispaikkana toiminutta Odeon-lavaa lähestyi ehkä nelinkertainen määrä ihmisiä lavan kapasiteettiin verrattuna. Valitettavasti yhtye ei kuitenkaan pystynyt mitenkään vakuuttavasti vastaamaan siihen kohdistettuihin odotuksiin ja vastaanotto oli myös yleisön puolelta yllättävän laimeaa. Ensimmäinen todellista vastakaikua herättänyt kappale oli Weekend Wars, joka kiistämättä on Kids-hitin ohella bändin osuvimpia sävellyksiä.

MGMT:n puolustukseksi on kuitenkin mainittava, että esiintymislavana toiminut Odeon osoittautui päivien edetessä ylivoimaisesti Roskilden huonoimmin onnistuneeksi areenaksi. Liian matala lava ja tolpat estivät näkyvyyden kaikilta alle kaksimetrisiltä, jotka olivat teltan ensimmäistä puolikasta kauempana; screenejä ei ollut ja monet lavalla esiintyneet artistit olivat ehdottomasti väärällä lavalla. Puutteita vastaan voi kuitenkin taistella tai ne voi jopa kääntää edukseen. Tähän MGMT ei pystynyt.

Soittoaikojen päällekkäisyyksien vuoksi suomalais-ranskalaisen The Døn setin alku Astoria-lavalla jäi valitettavasti näkemättä. Valitettavasti siksi, että Olivia B. Merilahden ja Dan Levyn esitys vakuutti, huolimatta monessa paikassa parjatusta, hienoisesta linjattomuudesta. Tässä tapauksessa keikkapaikka puolestaan siivitti positiivista kokemusta, sillä täysin pimennetty teltta antoi sopivan unenomaisen tilan Merilahden johtamalle taidefolkpoppailu-keitokselle, joka tuo mieleen tuulia Regina Spektorista.

Sitä paitsi, onhan The Døn hitti On My Shoulders eteenpäin rullaava imu jotenkin vastustamattoman puoleensavetävä. Erityistä kiitosta ansaitsee lisäksi Merilahden kyky tasapainoilla etäisen ja välittömän rajapinnalla vaivattomasti ja uskottavasti. Niinpä pitkän kontaktittoman vaiheen katkaisikin kuin varkain kysymys Onks täällä suomalaisia? Näyttäkää missä te ootte! Oisitte kertoneet itsestänne. Kun The Dø vielä onnistuisi tiivistämään tämän moni-ilmeisyyden aavistuksen koherentimmaksi kokonaisuudeksi, voisi bändi nostaa osakkeensa ainakin tässä pörssissä todella kovaan kurssiin.

Blues, punk, disko, rock eli valkoisten ja mustien musiikkityylit, jotka vievät kuuntelijaa eteenpäin munaskuista kiinni pitäen. Kaikkea näitä ja yhden fantastisen naislaulajan verran enemmän on yhtye nimeltä Gossip. Trion suurin sankari ja tähti oli laulaja Beth Ditto. Tukeva nainen syljeskeli ja ryysti viskiä, vaikka puhuikin herttaisella ja herkällä puheäänellään kohteliaisuuksia ja tanskalaisia tervehdyksiä. Lauluääni taas oli jotain muuta. Ditton tulkinta on kuin Mama Cassin tukehduttanut kananluu olisi jäänyt hänen kurkkuunsa ja hän pystyisi silti laulamaan. Keuhkojen syvistä onkaloista kumpuaa armoton raspiblues ja punkhenkäys, jotka on koettavana livenä.

Tämän jälkeen suurin kaikista, Radiohead! Yhtye on saavuttanut myyttisen ja täysin monilta muilta bändiltä poissuljetun aseman. Ainoa asia miksi The Beatles on vielä monien mielestä kovempi on koska se saavutti kaiken keikkailematta. Kokonainen sukupolvi on kasvanut Radioheadin musiikin mukana. Pablo Honey ja Creep iski grungella elävään x-sukupolveen ja myöhemmin OK Computer mullisti kaiken. Kyseisen levyn jalkeen yhtye oli jo melkein saavuttanut kaiken minka se voi, mutta sitten. In Rainbows oli ensimmäinen moukarin heilahdus musiikkiteollisuuden Berliinin muuriin.

Yhtye on vasta ehtinyt 17-vuoden viriiliin ikaan kun se on jo antanut panoksensa musiikkityyliin, aloittanut uuden, venyttanyt senkin rajoja ja sitten viimeisimpana luonut uuden tavan tarkastella musiikkibisnesta. Ei huonosti Oxfordshiresta tulevalta viisikolta. Mainittavaa on myös ettei yhtye ole kertaakaan kokenut jäsenmuutoksia, vaan yhtye on pysynyt tiiviinä viiden miehen touhuna.

Keikan aikana biisejä mentiin tasaisesti kaavalla vanha klassikko – uusi biisi. Näin illan aikana saatiin kartutettua In Rainbows –levy suurimmaksi osaksi kokonaan ja siinä sivussa sitten National Anthem, My Iron Lung ja Everything in it´s right place.

Keikan aikana kukaan yhtyeestä ei ollut sanonut varmaan neljää kiitosta enempää, kun Thom Yorke täräytti illan pisimmän lauseen: Jos olet joskus saanut huonoja huumeita, tämä on sinulle. Ja niinpä ilmoille kajahti Paranoid Android. Kolmannen kerran lavalle astuttuaan ja melkein tasan kahden tunnin setin päätteeksi Yorke toivotti hyvää loppuviikonloppua ja niin Roskilde yhtyi Karma Policen yhteislauluun.

Yhtye esiintyi vakuuttavasti, mutta tila ei ollut oikea. Roskilden pääalue on niin massiivinen, että tämän kaltainen nyanssinen musiikki hukkuu täysin massaan ja näkyvyyskin lavalle lähenteli puhdasta nollaa. Kun screenit lisäksi tarjosivat pelkkää lähikuvaa Yorken ja kumppaneiden kasvoista tai sormista, jäivät lavatapahtumat kaiken kaikkiaan melko epäselviksi omalta osaltani. Kun keikan alkupuolella tarjolla vielä oli kuulijan haastavaa ja kosiskelemattoman taattua materiaalia jäi kokemus jotenkin ulkokultaiseksi. Esimerkiksi massa ei jaksanut innostua Exit Music For a Filmin kaltaisista hiljaisella volyymilla fiilistellen aloitetuista kappaleista ennen kun yhtye kajautti voimasointuja ilmoille.

Palaa alkutunnelmiin tai jatka suoraan perjantaihin, lauantaihin tai päätöspäivään.

Teksti ja kuvat: Ilmari Ivaska ja Otto Kylmälä