Roskilde – Hey Ho Let´s Go

Kööpenhamina kesällä 2007: keramiikkalehmiä, katuhuijareita, paikallisia penkkarirekkoja ja hullu tulipallonkäsittelijä. Strippiluolien saartaman alueen jälkeen oli aika siirtyä maaseudun rauhaan sinne, missä nukahdetaan trashin tuudittavaan vaikutukseen. Viime vuodesta viisaampana itse en mennyt kokemaan tuota perinteista Roskilde-jonotusta. Jäin kuitenkin porttien ulkopuolelle odottelemaan aamua. Odotellessani tutustuin muutamaan tanskalaiseen, jotka olivat olleet kaatamassa leirintäalueen portteja viime vuonna. Tänä vuonna muut hoitivat sen heidän puolestaan.

Sumu laskeutui Roskilden ylle. Noin aamukuuden maissa minä ja seurueeni aloimme saada tekstiviestejä siitä, kuinka portit olivat kaatuneet - jälleen kahta tuntia ennen. Sunnuntai kului telttojen pystytyksessä ja yleisessä tilanteen tarkastamisessa. Illalla festivaali ristittiin alkaneeksi ja tehtiin tuttavuutta tanskalaiseen hiilihapottomaan tiskiveteen, jota myös Tuborg-olueksi kutsutaan. Kuten viime vuonna, ”nektariini” aiheutti minulle saman mitä meksikossa kraanavesi turistille.

Maanantaiaamu. Teltan sisällä oksennusta, kumisaappaat varastettu, kohmelo ja yksi ylimääräinen lippu myymättä. Nämä seikat kruunattiin sateella ja mudalla, jotka muuttivat festivaalialueen melkoiseksi sotatantereeksi. Vastoinkäymisistä ja huonosta säästä huolimatta pystyin nauttimaan myös jonkin verran musiikista. Muutaman päivän ajaksi Roskilden pienin lava Pavilion oli jälleen kutistunut vieläkin pienempään muottiin ja muuntautunut Pavilion Junioriksi. Täällä varsinaisen festivaalin alkamista odottavilla vierailla oli mahdollisuus katsastaa parhaita tanskalaistulokkaita.

Yksi suurista ennakkosuosikeista oli minulle mahtavana bilebändinä mainostettu Turboweekend. Elektropoptrio täytti kaikki odotukset. Miehet vetivät teltan täyteen ja hien pintaan vaivatta. Tarttuvat biisit ja raivokas eläytyminen lisättynä siihen, että orgaaniset soittimet löivät kättä elektronisten kanssa, sinetöivät palavan halun seurata bändin kehitystä. Debyyttilevy on vielä tulossa, mutta Just to Get Down With You tulee ainakin olemaan seuraavina vuosina kovimpien tanssikappaleiden joukossa.

Discopunk, jonka kanssa Turboweekendkin hieman flirttaili, on tällä hetkellä yksi parhaista genreistä. Oikein hyödynnettynä siinä on juuri oikea annos elektroa ja punkin tuomaa rockenergiaa. Yksi yhtye, jolla nämä ainekset olivat kasassa oli Transmission Low. Lavalle asteli joukko huppupäisiä miehiä, jotka iskivät yleisöön sellaisilla iskulauseilla kuin ”time is not killing” ja ”we want action”. Toisessa kappaleessaan bändi villitsi yleisöä Ramones –viittauksella. Niinpä elektronisen pohjan päälle kasatut Hey Ho Let´s Go –huudot tarttuivat yleisöön melko hyvin. Samoilla linjoilla Transmission Lown kanssa oli Decorate Decorate, mutta nojaten hieman enemmän Interpolin tapaisiin yhtyeisiin. Laulajan äänessä kuului jännä vibra ja myös David Bowie, vaikka suurilta osin tulkinta meni lauluäänen edelle. Mies aksentoi kädellään lyyrikoita, joissa ei kuitenkaan ollut niin hirveästi sisältöä. Paasaus ja yksitoikkoisuus eivät tarttuneet kaikkiin, joten tunnelma jäi hieman kylmäksi.

Myöskään hissuttelevalla Queen of France –kappaleella aloittanut As in Rebekkamaria, ei iskenyt kovinkaan kummoisesti. Vokalistilla oli melko mielenkiintoinen ääni, joka liukui kissamaisen maukumisen ja käheän jazz-äänen välillä, mutta kokonaisuus ratkaisi. Yhtyeen biiseissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta liveshow oli tuskastuttavaa katsella. Jokainen lavalla ollut jäsen hyppi ympäriinsä vaihdellen soittimia, antaen vain mielikuvan bändistä, jossa olisi hauska soittaa, mutta valitettavasti hauskuus ei tarttunut yleisoon. Yhtyeen olisi pitanyt luottaa musiikkiinsa enemman, mutta nyt homma latistettiin kasaan 80-luvun asuilla, lavasteilla ja kehnoilla sarjakuvavisuaaleilla. Yritettiin olla hassuja.

Århusin saarelta lähtöisin oleva sekasakki Analogik taas piti suuren joukkonsa kasassa ja otti yleisönsä heti alkumetreillä. Tai oikeastaan heillä ei ollut yleisöön minkäänlaista valtaa, sillä massat olivat jo valmiina bilettämään. Ensimmäisenä kappaleena dj potkaisi itämaisen hiphop-biitin käyntiin, ja jengi hurrasi kuin käskystä. Sen jälkeen luvassa olivatkin sitten kaikki maailmanmusiikin variaatiot. Toinen kappale alkoi rauhallisella son-fiilistelyllä päättyen kuitenkin armottomaan balkan-humppaan. Kolmantena kuultiin tango, jota sekoitettiin hieman tyylikkäällä scratsauksella. Viimeistään neljäs kappale otti yleisön haltuunsa kävelevällä jazz-bassokuviolla ja kansan huudattamisella.

Kokonaisuus olisi ollut täydellinen, ilman muutamia teknisiä vaikeuksia ja epämukavuuksia, sillä esimerkiksi viulua olisi ollut mukava kuulla enemmän rumpukoneen alta. Tämä ei kuitenkaan haitannut liiaksi, koska yhtye pisti teltan ulkopuolellakin olleet ihmiset tanssimaan. Ja jotta maailmanmusiikkikattaus olisi ollut täydellinen, setti päätettiin encorena vedettyyn reggaeen.

Hieman rokimmasta päästä lavalla nähtiin sitten Highway Child, joka soitti 70-luvuilta peräisin olevaa raskasta groovea. Laulaja oli kuin pöhöttynyt Robert Plant, joka feminiinisten liikkeidensä kanssa loi oivan kontrastin bändin kokonaisvaltaiselle miesenergialle. Kitaristi kävi kaikki tietämänsä Hendrix- ja Jimmy Page –kikat läpi saavuttaen ajoittain ihan kohtalaisiakin hetkiä. Huipennus tuli kun mies pomppasi vahvistimen päälle ja ryhtyi pureskelemaan kitaran kieliä. Kukkoilua ei siis voitu ohittaa. Räjähtävä päätös saatiin kun venytetty loppu vietiin vieläkin pidemmälle ja basisti nousi bassorummun päälle mittelöimään rumpalin kanssa huutokisassa. Kaatuneet symbaalitelineet ja kylmät väreet sinetöivät bändin keikan.

Viimeinen bändi, jota läksin katsomaan oli Floor is Made of Lava, jota minulle povattiin seuraavana tanskalaisena bändinä, joka saisi kansainvälisen läpimurtonsa. Itse en kuitenkaan tykästynyt yhtyeeseen yhtään. Kvartetin johdossa oli henryrollinsmainen nokkamies, jolta kuitenkin puuttui se särmä, joka tekee Rollinsista Rollinsin. Genreksikin ilmoitetaan paljon kohuttu newrave, joka taas nyt ei tarkoita mitään. Bändi yhdisteli napakkaa postpunkia ja rappia, joiden lyriikat todellisuudessa olivat vain yksinkertaisia ja banaaleja juttuja Bloodhound Gangin ja Green Dayn hengessä. Eli ei muuta kuin takatukka putkelle, tikkari poskeen ja bändi pystyyn.

Lämmittelybändit katsottuna alkoi torstain ja varsinaisten bändien odotus. Slayerin, Eagles of Death Metalin ja Explosions in the Skyn peruminen tietysti latisti ennakko-odotuksia hieman, mutta nähtävää kyllä tulisi riittämään.

Olen useaan otteeseen painottanut, että todellisille musiikinharrastajilla ja -rakastajille Roskilde on yhtä aikaa taivas ja helvetti. Kaikkea löytyy, mutta mitään ei ehdi nähdä. On uusimpia indie-tulokkaita, metallimaailman suosikkeja, hiphopchillausta, kutkuttavia etnotuttavuuksia, suuria nimiä ja vanhoja legendoja, ja näistä joutuu karsimaan sitten kerman päältä. Antoisaa se on, mutta myös melko rankkaa.

Alkupäivinä oli satanut melko kiitettävästi, mutta en usko että kukaan oli varautunut siihen, mitä oli tulossa. Ja niin saapui se päivä ja vihdoin koitti torstai. Porteissa roikkuvat nuoret päästettiin kärsimyksistään ja koko neljä päivää kestävä aikatauluhelvetti pääsi valloilleen.

Lue ketkä starttasivat festivaalin ja mitkä olivat alkutunnelmat täältä .

Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä