Metalcamp – perjantai

Viidettä kertaa Tolminissa Sloveniassa järjestetty Metalcamp oli jälleen metalliloma vailla vertaa. Viiden päivän aikana kahdella lavalla esiintyi yhteensä yli yhdeksänkymmentä yhtyettä, ohjelman ulottuessa miltei kaikkiin mahdollisiin metallin alagenreihin. Pääesiintyjien joukko oli laaja ja jo ennalta mielenkiintoisia bändejä riitti yllin kyllin, kun mm. jäähyväiskiertueellaan oleva Ministry, kotoiset Apocalyptica ja Finntroll, länsinaapurin In Flames, Amon Amarth, Opeth ja Soilwork, sekä saksalaista power-osaamista edustavat Helloween ja Iced Earth löytyivät pitkältä nimilistalta. Puhumattakaan tietysti kaikista lähinnä Keski-Euroopan maista kotoisin olevista pienemmistä yhtyeistä, joita esiintyi pikkulavalla päivittäin. Kotoisesta näkökulmasta katsottuna myös Wintersunin, Korpiklaanin sekä Nailed Coilin esiintymiset kirjautuivat noteerattavien tapausten joukkoon.

Viime vuoden tapaan käytössä oli kaksi lavaa: ison kentän päähän rakennettu valtaisa päälava sekä huomattavasti vaatimattomampi pikkulava, joka sijoittui hyvin vehreään ympäristöön suurien puiden varjoon. Pienen lavan ympäristö olikin suosittua aluetta, kun armoton aurinko intoutui paahtamaan korkealta taivaalta ja jostain oli saatava suojaa.

Bändit aloittivat soiton perjantaina, mutta torstaina järjestettiin jo avajaisbileet festivaalialueen paratiisimaisella rannalla, tosin allekirjoittaneen osalta kaikki alkoi vasta perjantaina viittä yli neljä iltapäivällä, jolloin myös elävä musiikki tuli mukaan juhlintaan. Tuolloin pienellä lavalla esiintyi itävaltalainen Sadako, joka yhdistelee musiikissaan modernia metallia ennakkoluulottomasti industrialiin sekä electroon.

Festivaalien ensimmäisellä pienen lavan bändillä oli työ ja tuska saada ihmiset innostumaan juhlinnasta tässä vaiheessa, mutta vokalisti Marsilla oli suunnitelma. Tietenkin estradilla esiinnyttiin täysi sata lasissa, mutta tämän lisäksi laulaja antoi jokaisen biisin päätteeksi yleisölle bändin yhden uuden cd:n. Lahjonta, kova meno sekä tarttuvat indu-electro-metal-rock biisit saivat yhdessä aikaiseksi sen, että keikan lopussa yleisö alkoi käyttäytymään, kuten juhliessa kuuluukin. Sadakon keikka olikin erinomainen avaus tämän vuotiselle Metalcampille.

Sertycon ei kuulunut alkujaan allekirjoittaneen ”nämä bändit pitää ehdottomasti nähdä” listaan, mutta kun orkesteri sattui aloittamaan heti Sadakon perään, tuli myös tämä itävaltalaisbändi katsastettua.

Sertyconin mätke oli monta astetta kuoloisampaa, koskettimien ja koneiden loistaessa poissaolollaan. Kahden kitaran melodista, nopeaa ja aggressiivista räiskettä väritettiin rääky-vokaaleilla, sekä satunnaisilla murinoilla. Rytmiryhmä ei esittänyt mitään polyrytmisiä ihmeellisyyksiä, mutta tempoa arvon herrat osasivat kyllä pitää yllä. Vauhti oli myös nähtävästi yleisön mieleen, sillä eturivi täyttyi kertaiskusta pääheiluttajilla, jotka eivät antaneet niskoilleen lepoa seuraavaan puoleen tuntiin. Sertycon ei esittänyt mitään maata mullistavaa, mutta ihan kunnon rutistusta nyt kuitenkin. Kyllä tuota kelpasi kuunnella puun varjossa istuessa ja ison lavan aktiviteetteja odotellessa.

Englantilainen October File oltiin sijoitettu päälavalle, jossa tämä brutaalia deathia ja hardcorea sekä metalcorea soittava yhtye oli ehkä liian suuressa miljöössä. October Filen lyriikoissa on vahva poliittinen leima ja tämä yhdistettynä pieniin industrial-vaikutteisiin tuo musiikkiin henkilökohtaisuutta, joka vaatisi ehdottomasti läheisempää kontaktia yleisöön.

October Filen iskulausemaiset lyriikat eivät löytäneetkään kovin otollisinta maaperää, mutta yrityksen puutteesta bändiä ei päässyt syyttämään. Vokalisti pyrki jopa huudattamaan väkeä ja ryhmä voittikin puolelleen kuulijoita yksi kerrallaan. Äänimies oli omalla tahollaan nostanut melutason asentoon yksitoista, minkä takia yritys hieman vesittyi, mistä miinukset sinne suuntaan.

October Filen lopetettua kolmen vartin mittaisen osuutensa kuin seinään edestä ei kuulunutkaan niitä perinteisiä encore huutoja, vaan rytmikkäästi karjuttu ”Wintersun! Wintersun! Wintersun!” karkasi ilmoille, mikä kertoikin jo oleellisen seuraavasta numerosta.

Suomalaista metallivientiä vielä toistaiseksi pienemmässä mittakaavassa harrastava Wintersun on yksi niistä yhtyeistä, joiden suosio ulkomailla ylittää kevyesti kotimaisen menestyksen. Yhtye on valmistellut jo pienen ikuisuuden Time nimistä seuraajaa vuoden 2004 loistavalla debyytilleen, mutta mm. tietokoneongelmat ovat hidastaneet prosessia kohtuuttomasti. Fakta on kuitenkin se, että uutta materiaalia on jo olemassa ja tulevan kiekon biisien nimetkin ovat selvillä, joten toive siitä että sitä saataisiin kuulla keikalla eli vahvana.

Jo roudaustauolla kenttä alkoi täyttyä väestä ja kun maestro Mäenpää joukkoineen hyppäsi lauteille, lähti päivän ensimmäinen todellinen metallijuhla rullaamaan eteenpäin. Edes puolessa välissä settiä jonkin aikaa tihutellut vesisade ei laskenut tunnelmaa, joka syntyi kun täysi kenttä huusi lyriikoita Mäenpään johdolla kohti pilvistä taivasta. Melodinen powermetalli ja bläkkis yhdistyivät folk-elementtien kanssa tavalla, jonka Wintersun on jalostanut huippuunsa. Beyond The Dark Sunin tuplabasari höykytyksestä liikuttiin vaivatta Sleeping Starsin eeppisempään maailmaan sekä Death And The Healingin syvään tunnelmointiin. Omanlaisensa potin räjäyttäjä oli tunnelmointien sekaan paiskattu Judas Priest laina Painkiller, joka sai takarivienkin äänijänteet löystymään. Uutta materiaalia ei sen sijaan kuultu kuin noin 30 sekunnin ajan lopussa, joten edelleen pitää vaan toivoa ja odottaa, että jonain päivänä aika on kypsä Time pitkäsoitolle.

Festivaalien ensimmäinen suomalaisesiintyminen oli myrskyisten aplodien jälkeen ohitse ja täytyy sanoa, että kyllä tuon jälkeen kelpasi taas liputtaa pohjoisen maamme puolesta. Näin sitä jalometallia viedään maailmalle!

Kuusi jalkaa maan alla on yleensä aika hiljaista, mutta tämä ei päde jenkkiläiseen Six Feet Under orkesteriin. Tyypillistä death metallia pätkivä tyypillinen orkesteri tarjosi erittäin tyypillisen keikan, joka ei yllättänyt niin millään tavoin. Chris Barnes, tuo armoitettu mörisijä-kirkuja jonka suloääni on ikuistunut myös useammalle klassiselle Cannibal Corpsen albumille, pisti ilmoille parasta osaamistaan. Herran merkitys koko death metallin mörinä-sukujuurille on kiistaton, eikä Six Feet Under ole missään nimessä kelvoton kokoonpano, mutta nyt homma ei vain kulkenut oikealla tavalla.

Matalatempoisempi death on parhaimmillaan groovaavaa ja vangitsevaa, mutta Six Feet Under ei saavuttanut tuota ihannepistettä vaan jäi jumittamaan paikoilleen. Riffitkin tuntuivat olevan teflonilla pinnoitettuja, kun eivät tarttuneet millään kiinni, eikä kappaleista jäänyt mieleen oikeastaan mitään. Ainoa asia, jonka pystyi keikan jälkeen varmasti muistamaan oli herra Barnesin uskomaton ääni, joka hakee edelleen vertaistaan tässä ylikansoitetussa genressä.

Kuuden jalan syvyydessä vietetyn hetken jälkeen otti belgialainen Forced Evolution vuorostaan pienen estradin haltuunsa. Joten ei muuta kuin monoihin vipinää ja äkkiä alueen toiselle puolelle, sillä progehtavaa ja melodista death metallia työstävä yhtye vaikutti etukäteen mielenkiintoiselta tuttavuudelta.

Ensimmäisen biisinsä instrumentaalina kiskaissut retkue soitti timmisti yhteen. Soundit olivat kirkkaat ja terävät, mutta samalla myös riittävän syvät. Taitoa löytyi yllin kyllin, mutta myös näkemystä, jolla tuota taitoa saattoi käyttää tehokkaasti. Toiseen kappaleeseen löytyi jo vokalisti Lionel Bauerkin ja mainio ote parani entisestään, sillä Bauerin kirkas ja korkea ääni yhdistettynä herran brutaaliin ulosantiin toimi kuin se kuuluisa junan vessa. Mallikkaasti rullannut paketti levisikin vasta siinä vaiheessa, kun estradille kuulutettiin vieraileva naissolisti. Nuotin vieressähän on tunnetusti aina tilaa, mutta ei sinne tarvitsisi välttämättä tunkea. Neitosen laulua ei tarvinnut kuunnella pitkään, kun jalat veivät jo aivan kuin itsekseen pois estradin lähettyviltä.

Eipä silti mitään hätää, sillä isolla lavalla omaa settiään käynnisteli jo raato-orkesteri Carcass. Brittiläinen grindin ja deathin veteraanit tuli jo nähtyä taannoin Tuskassa, mutta eihän pieni kertaus pahasta ole.

Vokalisti/basisti Jeffrey Walker oli jälleen oma über-kyyninen itsensä ja herran välispiikit ovatkin omanlaisensa taiteenlaji. Kitaristi Bill Steer jammaili jälleen kuin Cathedralista karannut ja Arch Enemy kaksikko Michael Arnott – Daniel Erlandsson, nauttivat hekin tilanteesta silmin nähden täysin rinnoin.

Tunnin mittainen setti seurasi melko tarkkaan Tuskan vastaavaa. Keikka käynnistyi jälleen pitkällä introlla ja Inpropagationilla, jonka jälkeen kuultiin ne olennaisimmat kiskaisut kuten Carnal Forge, No Love Lost, Genital Grinder jne. Carcass toi muassaan myös brittiläisen kesäsään, mikä tarkoitti kunnon raskasta sadetta, joka ei sitten ihan heti loppunutkaan. Walker jaksoi luonnollisesti kiskoa vinoa huumoriaan irti myös tästä käänteestä. Kaisaniemen keikkaan verrattuna soundit olivat selvästi paremmat ja nyt myös laulusta sai paremmin tolkkua.

Juhannuksena Göteborgin melodisen death metallin suurnimi In Flames räjäytti koko Nummirockin miltei taivaan tuuliin tiukalla setillään ja tuhdilla pyroshowllaan, joka teki täysin oikeutta bändin nimelle. Perjantain pääesiintyjäksi kiinnitetty göteborgilaisryhmä oli tuonut tykistönsä myös Tolminiin ja etelän mustassa yössä lieskat, pommit sekä kipinäsuihkut pääsivät huomattavasti paremmin oikeuksiinsa. Etenkin setin alkupuolella paukkua ja lieskaa riitti taas vaikka millä mitalla.



Carcassin tavoin myöskään In Flames ei ollut juuri muuttanut settilistaansa aiemmasta, joten Metalcampin kuulijat saivat nauttia kunnon ”best of” sukelluksesta bändin mittavaan tuotantoon. Colony, Graveland, reilun kahden vuoden takaisen Come Clarity pitkäsoiton Take This Life ja nimibisi, sekä tietysti tuore sinkkuraita The Mirror´s Truth saivat kukin raivoisan positiivisen vastaanoton, eikä tunnelma päässyt puolentoista tunnin mittaisen setin aikana missään vaiheessa lässähtämään. Göteborgilaiset tietävät myös miten estradilla tulee esiintyä, joten energiaa piisasi lavan ja yleisön erottaneen turvamiesvyöhykkeen kummallakin puolella. Kaiken kukkuraksi setti päätettiin vielä komeaan ilotulitukseen, sillä mikään vähempi ei olisi tietenkään riittänyt festivaalien pääesiintyjälle. Onneksi taivas oli tässä vaiheessa selkeytynyt sadepilvistä, jotta taivaan tulikukat saatettiin myös nähdä kunnolla.

Ilotulitusten tauottua isolla lavalla aloitti pikkulavalla oman osuutensa puolalainen vuodesta 1990 asti toiminnassa ollut Hate, jonka soittoaika muuttui varhaisemmaksi saksalaisen Machinemade Godin peruttua keikkansa aivan viime metreillä. Setin aloitus selvästi yllätti monet fanit, sillä osa kuulijoista saapui paikan päälle juoksujalkaa, kun mustaan ja valkoiseen itsensä maalanneet puolanvihaajat aloittivat osuutensa.

Raakaa ja tylyä deathia soittimistaan ulos puristava nelikko mausti kuolotustaan selkeillä industrial- ja black-vaikutteilla, joiden ansiosta ryhmän musiikki kuulosti uniikilta. Biiseistä löytyi niin riffiä, koukkua kuin vähän melodiaakin, kunhan rosoisen äänivallin alle vain pääsi sukeltamaan. Vaikka vuorokausi oli jo vaihtunut, jaksoivat eturivit riehua täydellä voimallaan, eikä taaempanakaan enää chillailtu. Tiivis tuplabasarituli ja vokalisti/kitaristi ATF Sinnerin siloittelematon kurkkutyö toivat Haten kappaleisiin jyrkän kulman. Taustalta soiva koneosasto erottui jatkuvasti, mutta pysyi vain mausteen tapaisena lisänä. Äänivalli nousikin melkoiseksi, mutta yhtye pystyi tasapainoilemaan liian ja sopivan rajalla, sortumatta missään vaiheessa rajan väärälle puolelle. Puolalaisten vahva keikka oli kuin kaivattu energialataus, niinpä kun sade alkoi uudelleen setin puolessa välissä, ei sillä ollut enää sen suurempaa vaikutusta juhlintaan.

Saksalainen In Extremo oli ensimmäisen festivaalipäivän viimeinen päälavalla esiintynyt yhtye, mutta tämä vankkaa suosiota saksankielisessä Euroopassa nauttiva yhtye jäi nyt väliin, sillä taivaalta ryöppysi vettä yhä enemmän ja enemmän. Ei siis muuta kuin kortteeria kohti ja valmistautumaan muutaman tunnin yöunilla seuraavaan päivään.

Lauantai
Sunnuntai
Maanantai
Tiistai

Teksti ja kuvat: Mika Roth