28.06.2008
Kaisaniemi/Helsinki
Ruotsalainen Dream Evil on niitä ryhmiä, jotka pyrkivät nousemaan Manowarin, Judas Priestin, Dion ja Helloweenin tilalle kalifiksi kalifin paikalle, ja tämä powerihtavan heavy metallin sanansaattaja on myös tosissaan. Kuudessa vuodessa ryhmä on julkaissut neljä pitkäsoittoa sekä kaksi ep:tä, ja lisää on luvassa jo piakkoin, eli kiirettä on pitänyt. Samalla orkesterin suosio on vankistunut, vaikka totta puhuen aika vankassa klisheikössä ryhmä kahlaakin.
Ison teltan sisään olisi ehkä mahtunut enemmänkin väkeä, mutta äänentaso oli siitä huolimatta järisyttävä, kun eturivien metallisoturit huusivat biisien lyriikoita kilpaa vokalisti Niklas Isfeldtin kanssa. Toisaalta kun kappaleiden nimet ovat luokkaa: Fire! Battle! In Metal! ja Made Of Metal, eivät ne kertosäkeetkään ole mitään suunnattoman mutkikkaita. Dream Evilin setti osui monella tapaa erinomaiseen saumaan, sillä juhlinta oli ehtinyt riistäytyä monella tässä vaiheessa jo täysin käsistä, minkä ansiosta eturiveissä – ja vähän taaempanakin – riehuttiin jo useimmiten täysin estoitta. Soundit olivat juuri eikä melkein kohdillaan ja ryhmä jaksoi kohkata lavalla hamaan loppuun asti, mistä vielä irtopisteet länsinaapureille.
Joensuun Discardia kohtasi vain viikko ennen Tuskaa harmittava sattumus: kitaristi Ohto Jaatinen mursi olkavartensa "kädenvääntötapaturmassa". Loput neljä jäsentä päättivät kuitenkin hoitaa keikan, ja jos en olisi ollut vajauksesta ennalta tietoinen, en olisi sitä varmaan edes huomannut, siinä määrin hyvin basisti Mikko Kytösaho tätä paikkasi. Muutenkin vajaa vuosi sitten ensimmäisen albuminsa julkaissut yhtye hoiti festaridebyyttinsä rennosti ja itseluottamuksella. Vaikkei olisikaan kallellaan jenkkicoreiluun, karisti poikien repivä ja groovi ilmaisu luultavasti ainakin pahimman festariuupumuksen.
Ensimmäistä kertaa Tuskan lauteilla esiintynyt Kreator oli eräs päivän suurimmista, ja monelle kenties myös se kaikista suurin nimi. Niinpä kenttä oli pakkautunut täyteen jo keikan alussa, eikä vokalisti/kitaristi Mille Petrozzan tarvinnut kuin antaa pieni vihje ja nyrkit olivat oitis ilmassa aina miksauslavan sivuille ja niiden takaisiin riveihin saakka. Kansa oli siis valmiiksi latautunutta ja erinomaisessa iskussa oli myös itse orkesteri, joka otti ensimmäisestä Tuska-visiitistään kaiken mahdollisen irti.
Kreatorin levyjen nimet ja erityisesti niiden lyriikat ovat aina kertoneet omaa kieltään yhtyeen maailmankuvasta sekä näkemyksistä. Aivan kuin sattuman kautta setti avattiin neljän eri albumin nimibiisillä, joiden aikana Kreator sai läpäistyä melkeinpä jokaisen kuulijan sydämen. Nyky-yhteiskuntaa kritisoiva Violent Revolution, yössä liikkuvista tappavista (ihmis)hirviöistä kertova Pleasure To Kill, uskontoja – ja erityisesti niiden sokeaa seuraamista – kritisoiva Enemy Of God sekä rikkoutuvasta ja väkivaltaisesta mielestä aiheensa ottanut Extreme Aggression valottivat kukin tahollaan Kreatorin sanallista sanomaa, itse musiikin ollessa puhdasveristä ja alkuvoimaista thrash metallia parhaimmillaan.
Tällä kertaa showta ei jatkettu millään ulkomusiikillisilla erikoiskikoilla, kuten esimerkiksi vuosi sitten Metalcamp festivaaleilla, vaan sanoma porattiin kuulijoiden kalloihin silkan musiikin voimin. Välillä Petrozza piti lyhyitä puheenkaltaisia, joissa herra muisti kiittää yleisöään ja kertoa muutamia totuuksia metallin ylivertaisuudesta, ja mitä pidemmälle keikka meni sitä tiheämmäksi tunnelma kutoutui. Kyllä se saksalainen vaan osaa.
Ison teltan viimeinen bändi lauantaina oli Diablo, jonka sijoittaminen päälavaa pienemmälle estradille aiheutti vakavaa ruuhkautumista teltan sisällä sekä sen ympärillä. Bändi olisikin väkimäärän perusteella kuulunut kiistatta isolle estradille, mutta positiiviselta kantilta katsottuna tunnelma pääsi ainakin tiivistymään tyystin uudenlaisiin mittoihin, kun keikkaa tuli katsottua kylki kyljessä.
Täpötäysi teltta mylvi jo ennen keikan alkua rytmikkäästi ”Diablo! Diablo! Diablo!” ja kun Nygård, Utriainen sekä kumppanit kapusivat lamppujen alle, taistelu tuskalaisten sydämistä oltiin jo käytännöllisesti katsoen voitettu. Tamperelaisten ei tarvinnutkaan tämän jälkeen muuta kuin leipoa jo valmista taikinaa isännän ottein, minkä nelikko myös riemulla teki. Read My Scars, Damien ja Mimic47 (jonka kohdalla Nygård totesi hämmentävästi: ”Jokainen meistä on oman elämänsä Kari-Pekka Kyrö”) ovat jo monesti kuultuja ja suosituiksi havaittuja ralleja. Yllättävää oli kuitenkin se, että uuden Icaros albumin kappaleet nousivat suosiossa jo vähintään edeltäjiensä tasolle. Living Dead Superstar ja Icaroksen nimibiisi saivat vaivatta suuren kuoron tuekseen ja kun setin päättävä Into the Sea pääsi vauhtiin syttyi telttaan Nygårdin pyynnöstä kymmeniä sytkäreitä. Diablo onkin tällä hetkellä kiistatta Helsingin suosituin tamperelaisyhtye.
Kun festarin perusrunko koostuu deathia ja thrashia pienin variaatioin soittavista yhtyeistä, voi kohtalaisellakin luovuudella erottua edukseen. Jos taas omaperäisyys on sitä luokkaa kuin Irlannin Primordialilla, ollaan suuruuden portailla. Illan pääesiintyjän lämmittelijänä yhtye oli oikeutettu myös telttapaikkaan, mistä oli heidän jännitteiselle, loputtomista nostatuksista ja iskevästä huudatuksesta koostuvalle musiikilleen suuri etu. Näin myös The Coffin Shipsin kaltaisten kappaleiden surumielinen pohjavire säilyi. Enin osa setistä oli otettu kuitenkin viime vuoden To the Nameless Dead -albumilta, jolta kuultiin mm. As Rome Burns sekä päätöksenä komea Heathen Tribes.
Keskiössä oli tietenkin Alan Nemtheangan raivoisa tulkinta; muusta yhtyeestä esiin pyrki voimakkaammin vain rumpali Simon O´Laoghairen vakaa työskentely, joka avitti kappaleet eeppisiin korkeuksiinsa. Vaikka näissä olosuhteissa Fields of the Nephiliminkin setti olisi voinut päästä paremmin oikeuksiinsa, ansaitsi Primordial paikkansa, ja osoitti olevansa yksi näinä päivinä suuruuttaan elävistä metalliyhtyeistä.
Vaikka death-pioneeri Morbid Angelin
merkitys onkin jo pitkään ollut enemmän historiallinen kuin akuutti, kohdistui heihin illan pääesiintyjänä odotuksia: yhtyeen edellisen Suomen vierailun jälkeen David Vincent on palannut laulajan ja basistin paikalle, täydentäen yhtyeen (lähes) klassisen kokoonpanon. Muovipaitainen Vincent hoitikin kaiken esiintymisen, sillä yhtyeen sielu, Floridan pörröpää Trey Azagthoth tyytyi vinguttamaan kitaraansa vaihtelevissa haara-asennoissa.
Morbid Angelin settiä luonnehtikin keskittyminen olennaiseen: yhtye latasi pätevän biisin toisensa perään, ja vaikka mukaan mahtui myös yksi uusi biisi, mukiinmenevästi toiminut Nevermore, oli paino uran alkupäällä: esimerkiksi Altars of Madness -debyytiltä kuultiin ainakin Evil Spells sekä Lord of All Fevers & Plague. Tätä lähestymistapaa ei voi paljoa moittia, sillä soundipuoli oli kunnossa, ja yhtye soitti kiitettävällä innolla. Siksi, huolimatta hiljalleen yltyneestä sateesta, valtaosa yleisöstä jaksoi yli tunnin kestäneen setin loppuun asti, palkintona klassikkobiisit Where the Slime Live ja God of Emptiness.
Perjantai
Lauantai osa 1
Sunnuntai
Teksti ja kuvat: Mika Roth ja Mikko Heimola
