Metalcamp - lauantai

Viides ja viimeinen festivaalipäivä tarjosi samanlaisen jättiannoksen musiikkia kuin perjantaikin, soiton raikuessa varttia yli yhdestä päivällä aina kello puoli kolmeen asti seuraavana yönä. Lämpötila kohosi viimeisen festivaalipäivän kunniaksi jo lähelle neljääkymmentä astetta, ennätysmäisen lämpöaallon ottaessa vielä viimeisen kerran mittaa juhlakansan kestävyydestä.

Belgia ei pullistele eturivissä kun lähdetään luettelemaan kovia metallimaita, mutta tulee tuolta Gallia Belgicasta sentään jokunen kunnon metallipumppukin. Rujon nimen itselleen kasteessa saanut Exterminator on vääntänyt perinteistä thrashmetalliaan kevyillä death-vaikutteilla aina 90-luvun alusta lähtien, eikä tyyli ole muuttunut sen jälkeen niin mihinkään suuntaan.

Belgian teloittajat eivät nöyristelleet edes tappavan helteen edessä, ryhmän ryskyttäessä äärimmäistä metalliaan kuulijoiden otsalohkoihin tiukalla moraalilla. Vain vähäinen osa väestä uskaltautui lavan eteen suoraan auringonpaisteeseen, sillä reunoilta löytyi runsaasti varjoisaa tilaa. Harvat eturivit jaksoivat kuitenkin pitää yllä kunnioitettavaa möykkää belgialaisten leijonalippujen liehuessa komeasti. Ei Exterminatorin keikkaa miksikään riemuvoitoksi kutsua saattanut, mutta ainakin faneilleen ryhmä tarjosi tiivistunnelmaisen kolmevarttisen.

Pienen lavan aikataulua oli muokattu hieman alustavista tiedoista poikkeavaksi, joten Epsilon niminen yhtye esiintyi puolitoista tuntia aiottua myöhemmin. Silti ryhmän saama soittoaika oli vieläkin aivan liian aikainen näin pomppivalle death/thrashmetallille, josta sellaiset nimet kuin Soulfly, Sepultura (vanhempi tuotanto) sekä Machine Head nousivat muitta mutkitta mieleen. Eturiveissä muutama fanaattisin metallipää jaksoi sentään heiluttaa tukkaa halki keikan deathiin päin kallellaan olevan thrashmetallin tahdissa, vaikka moinen toiminta kostautui yhä välittömällä hikiaallolla, joka kasteli paidan läpimäräksi. Moni juhlija turvautuikin vesipullojen helpottavaan voimaan ja vettä käytettiin etenkin ulkoisesti runsaita määriä. Harmi vaan että jokaisesta pullosta joutui pulittamaan puolitoista euroa, sillä pienen lavan edessä ei syystä tai toisesta ollut tarjolla vettä missään muodossa. Isolta lavalta tuttu vesisuihku olisikin taatusti ollut todellinen hittituote, sillä pienen lavan vieressä sijaitseva anniskelupiste taisi tehdä lauantaina suurimmat voittonsa juuri vesipullojen myynnillä.

Epsilonin vokalisti Majorin laulutyyli seuraili selkeästi esikuvien jalanjälkiä, toisen kitaristin rikastaessa vokaalivallia omilla taustakarjunnoillaan. Vaikka vokalistin ja kitaristin äänten sävyt erosivat toisistaan melkoisesti, syntynyt yhdistelmä kuulosti pienen totuttelun jälkeen jo oikein toimivalta. Yhtyeen keikka olikin yksi viimeisen festivaalipäivän lukuisista iloisista yllätyksistä.

Vajaan vartin mittaisen roudaustauon päätteeksi pienelle lavalle kapusi tanskalainen Pinchbeck, joka teki sen mitä laulaja Jens Christiansen Monty Pythonia mukaillen lupasikin; ”And now for something completely different”.

Tanskalaisten unenomainen, hetkittäin raskas toisinaan taas hyvinkin kevyt musiikki oli jotain, jossa oli selkeitä palasia mm. metallin eri lajeista, vaihtoehto rockista sekä grungesta. Puolen tunnin settiin mahtui vain neljä kappaletta, mutta yksikään numero ei venynyt yli luonnollisen mittansa, sillä sävellysten punaiset langat kulkivat halki teosten vahvoina punoksina äänten soljuvassa virrassa. Suureen osaan yleisöstä näin rankka galaksien tähtitarhoihin kurkottelu oli vähän liikaa, etenkin näin varhaisessa vaiheessa päivää, mutta vastavuoroisesti toiset tuntuivat saavuttavan saman värähtelytason bändin kanssa melkeinpä välittömästi. Haastava musiikki kuulosti sen verran ihmeellisellä tavalla toimivalta, että bändin tuore Nine Point Circuit täytynee hankkia ensitilassa.

Exterminatorin aloittama belgialaisen äärimetallin aalto sai jatkoa, kun brutaalia ja grind-gorehtavaa deathmetallia likistävä Aborted otti lauteet vuorollaan haltuunsa. Seuraavaksi ohjelmassa oli siis tuhti annos verta, kauhua ja suolenpätkiä, kun belgialaisryhmä maalasi pääosin punaisen sävyisiä mielikuviaan ilmoille. Äärimmäisten tunteiden ja vielä niitäkin äärimmäisempien tekojen pensselinä käytettiin noin kuvainnollisesti sanottuna ämpäriä, eikä hirvittävä tahti helpottanut missään kohtaa. Hetken tätä silpomista jaksoi seurata, mutta muutamaa silvontasiivua myöhemmin pienempi lava varjoineen alkoi jo houkuttaa kummasti, etenkin kun hiki virtasi miltei samaa tahtia kuin veri bändin tarinoissa.

Abortedin jatkaessa verikekkereitään päälavalla, oli pienemmällä estradilla tarjolla jotain totaalisen erilaista itävaltalaisen Sektor 7 yhtyeen muodossa. Miltä kuulostaa ajatus siitä, että kulmikkaasti rokahtavaan alternativemetalliin ryhdytään sotkemaan sekaan hip-hop vivahteita? Luettuna moinen ajatusleikki saattaa vaikuttaa tuhoon tuomitulle päähänpistolle, mutta kuultuna lopputulos oli tyystin toisenlainen. Sektor 7 nimittää musiikkiaan moderniksi metalliksi, eikä termi kuulosta lainkaan hullummalta, sillä tyylillisesti yhtye kuulosti parhaimmillaan joltain Faith No Moren, Blixa Bargeldin ja Superchristin onnistuneelta sekoitukselta.

Murea bassosoundi ja nykivä rummutus muodostivat ytimen, jonka ympärille bändin kappaleet rakentuivat. Vokalisti Goltin ääni oli huomattavasti kapeampi kuin herran kunnianhimo ja yhdessä biisissä Golti olikin aivan selvästi jo pulassa, mutta monitoimimies DJ-perkussionisti-sämplääjä Perry ehti antaa tarvittavaa tukea vielä taustalauluillaankin. Herrojen laulutyyli ja äänet erosivat toisistaan melkoisesti, minkä ansiosta soundi vain monipuolistui entisestään ilman, että mukaan pääsi kuitenkaan livahtamaan sillisalaatin makua. Näin kokeellinen materiaali sai samalla tavoin kaksijakoisen vastaanoton kuin mitä Pinchbeck oli kokenut hieman aiemmin. Toisten kuulijoiden tykästyessä välittömästi menoon, toiset poistuivat puolestaan jo ensimmäisen kappaleen aikana paikalta. Irtosipa kansasta jo vähän huuteluakin niin kannustavassa, kuin pikkaisen vähemmän rakentavassa hengessä.

Old-school meininki on omalla tavallaan hieno asia tiettyyn pisteeseen saakka, jopa pitkille perinteille pohjautuvassa metallimusiikissa. Mutta kuinka pitkälle retroilua kannattaa vetää ja kuinka kauan on järkevää käyttää niitä samoja ikivanhoja kikkoja, numeroita ja vedätyksiä? Grave Digger kuuluu siihen ryhmään bändejä, joka on jo aikoja sitten ylittänyt ns. hyvän maun rajan tuolla saralla. Yhtyeen debyyttialbumi Heavy Metal Breakdown julkaistiin jo vuonna 1984, seuraavat kolme albumia ilmestyivät kolmen vuoden sisään, eikä kehitystä ole juuri tuon jälkeen tapahtunut soundien päivittämistä lukuun ottamatta.

Niin tai näin, kenttä alkoi täyttyä kummasti Grave Diggerin startatessa osuutensa ja lisää väkeä virtasi paikalle koko keikan ajan. Bändin aikaansaama äänivalli oli valtaisa, mutta muhkeiden soundien ansiosta balanssi pysyi halki setin yhtyeelle edullisena, vaikka etenkin alkuun liiallisen tuuttauksen rajalla jo keikuttiinkin. Biisilista rakentui luonnollisesti uudemman materiaalin ympärille ja erityisesti vuonna 1999 julkaistun Excalibur albumin nimibiisi otettiin vastaan äänekkäästi.

Grave Diggerin lopetellessa hevistelyään aloitti pienellä lavalla oman settinsä Spectre Dragon niminen tuntemattomampi saksalainen pikkubändi. Ennakkoon netistä ladattujen musiikkinäytteiden perustella bändi hallitsi hommansa sen verran rautaisesti, että Grave Diggerin setin viimeiset minuutit jäivät väliin, kun suunnaksi piti ottaa pienempi estradi.

Bay Area tyylistä thrashmetallia paukuttava yhtye olikin saanut väen innostumaan ensimmäisellä biisillään jo huomattavissa määrin ja lavan edustalla jaksettiin pyörittää päätä oikein useammassa rivissä. Napakka yhteen soitto, tuhdit soundit sekä pienen lavan pikkuhiljaa hämärtyvä intiimimpi ympäristö loivatkin yhdessä keikalle intensiivisen tunnelman, jonka ansiosta bändin tekninen metalli upposi varmasti entistä tehokkaammin.

Puolen tunnin setistä ehti kuuntelemaan harmillisesti vain vähän päälle parikymmentä minuuttia, kun aikataulu alkoi jälleen painamaan päälle. Siispä tie vei taas takaisin kohti päälavaa, jossa eräs tarunhohtoinen punk-ryhmä jo valmistautui omaan osuuteensa.

Skotlantilainen punkrock legenda The Exploited erottui silmiinpistävästi festivaalien muista pääesiintyjistä, sillä päälavan ohjelma pursui lähinnä erityyppisten metallibändien nimiä. Näin The Exploited joutui huomattavasti kovemman haasteen eteen kuin muut yhtyeet, mutta tämä oli varmasti samaan aikaan enemmän kuin mieleen näille streetpunkin veteraaneille.

Kun monet päälavan isoista nimistä venyttivät soundcheckkinsä ja virittelynsä pikkuisen yliajalle, oli The Exploited ehkäpä ainoa ryhmä joka aloitti osuutensa alle vartin roudauksen päätteeksi. Niinpä portti ruuhkautui taas pahemman kerran, kun ämyreistä kajahti ulos tuttu aloitushuuto ”Let´s start a war!”. Biisejä paiskottiin tiskiin iloisella tahdilla ja kolmannen siivun käynnistyessä alkoi kenttä olemaan jo tupaten täynnä väkeä. Oi!/streetpunk tyylille tyypilliset tarttuvat kertosäkeet ja pakostakin päähän soimaan jäävät melodiat tekivät nopeasti tehtävänsä, eikä skoteilta vienyt kovinkaan pitkään yleisönsä kesyttämisessä.

Reilun kymmenen vuoden takainen Beat The Bastards sekoitti väen täysin, eikä Fuck The U.S.A. saanut ainakaan laimeampaa vastaanottoa, sitä paitsi auringon painuessa mailleen ja lämpötilan asettuessa miellyttävämmäksi, meno sen kuin vain kiihtyi kentän etuosassa. Alkuun punkbändin buukkaaminen metallifestivaaleille tuntui melkeinpä huonolta vedolta, mutta kyllä moinen ratkaisu voi näemmä toimia – ainakin Sloveniassa.

Saksalainen thrashmetallin suuruus Sodom oli yksi viimeisen festivaalipäivän kolmesta pääesiintyjästä, joille kullekin oli varattuna runsaasti soittoaikaa. Sakemannien thrash-ylpeys jatkaa yhä tiukkaa puskemista eteenpäin ja vaikkei studioalbumeita ole ilmestynyt uudella vuosituhannella kuin pari, tuntuu fanikanta ainoastaan laajentuneen viimevuosien aikana.

Bändin kantava voima, basisti/vokalisti Tom Angelripper oli heti alusta lähtien erittäin hyvällä tuulella, mikä heijastui myös ryhmän soittoon positiivisella tavalla. Vanhan debyytti ep:n In The Sign Of Evilin ässäraita Outbreak Of Evil nosti heti alkumetreillä lämmöt kattoon ja vaikka settilista nojasikin tuoreempaan materiaaliin, piti trio yleisönsä tiukassa otteessa. Uudemmatkin rallit otettiin nyt riemuiten vastaan ja esimerkiksi tuoreimman pitkäsoiton City Of God, sekä M-16 kiekon Napalm In The Morning saivat kumpainenkin äänekkäät suosionosoitukset, mutta rajuin huutomyrsky irtosi silti coverilla, kun Ace Of Spades kajautettiin loppumetreillä ilmoille. Ensimmäistä kertaa Sloveniassa vieraillut Sodom muisti myös kiittää kuulijoitaan useaan otteeseen, eikä reissu näihin maisemiin tainnut jäädä kolmikon viimeiseksi.

Fantasia-aiheet ja bardilurittelut eivät ole allekirjoittaneelle niitä kaikkein rakkaimpia lukuja metallimusiikin valtaisassa opuksessa, mutta saksalaisen Blind Guardianin kavutessa päälavalle varttia vaille yksitoista, oli aika unohtaa ennakkoluulot – ainakin hetkeksi. Kyseinen yhtye näet nauttii Keski-Euroopassa massiivista suosiota, jonka tasoa on pohjoisesta näkökulmasta tarkasteltuna lähes mahdoton ymmärtää.

Pitkän intronauhan käynnistyessä hieman ennen yhtätoista vaikuttikin siltä, että kaikki kynnelle kykenevät suuntasivat kohti isoa kenttää. Pitkäksi venynyt virittelytauko osoittautui jo ensimmäisen biisin aikana vaivan arvoiseksi, sillä yhtyeen soundit olivat ensiluokkaisen kirkkaat ja selkeät. Musiikin sanomaa tehostettiin vielä runsaalla visuaalisella panoksella, kun lavan takana olevalle valtaisalle kankaalle heijastettiin erilaista, paikoin hyvinkin psykedeelistä kuvamateriaalia. Puolitoista tuntia kestänyt keikka piti väen reaktioista päätellen sisällään ne kaikkein oleellisimmat osat bändin tuotannosta, joten leirintäalueelle vaeltavan väen fiilikset olivat keikan jälkimainingeissa erittäin korkealla.

Näihin positiivisiin tunnelmiin olikin kerrassaan sopivaa päättää festivaalit, sillä vaikka Immortal esiintyi vielä päälavalla, eivät paukut enää riittäneet kello kahteen asti jatkuvaan juhlintaan.

Järjestelyistä on todettava lopuksi vielä sen verran, että vaikka joitain puutteita alkuun löytyikin, niihin reagoitiin melkeinpä poikkeuksetta nopeasti ja tehokkaasti. Tämän ansiosta pahoilta jonoilta vältyttiin, eikä esimerkiksi ikuisesta festivaali ongelmasta, eli vessojen vähyydestä, tarvinnut valittaa kertaakaan. Hintataso oli kaikessa luokkaa järkevä ja muutenkin juhlien henki oli reilun ja välittömän oloinen. Nyt oltiin todellisella lomalla, jolloin kellään ei ollut otsa turhan rypyssä. Tästä yleisestä fiiliksestä on mainio osoitus se, että viiden päivän aikana ei sattunut kuin yksi vakavampi rähinän poikanen, joka sekin hyytyi nopeasti järjestysmiesten nopean, tiukan ja asiallisen toiminnan ansiosta. Viisi päivää yhtä suurta musiikin juhlaa osoittautuikin sen verran ikimuistoiseksi kokemukseksi, että eiköhän Metalcampin suuntaan tule lähdettyä taas ensi vuonna uudestaan.

Tiistai
Keskiviikko
Torstai
Perjantai

Teksti ja kuvat: Mika Roth