19.05.2007
Gloria/Helsinki
Vajaa puolitoista vuotta sitten Metal & Rock Alliance järjesti suurempimuotoisen konsertin Tavastialla. Tuon onnistuneen illan yhtyeistä esiintyi Gloriassa Rust sekä Crib45, joita vahvistivat nyt The Figurines, Rujo ja Dawn Of Solace, sekä loppumetreillä Heveiniä korvaamaan kutsuttu Callisto. Rock ja metalli kohtasivat näin jälleen raskaissa merkeissä, soiton alkaessa jo kahdeksan maissa.
Kuten etukäteen olin jo pelännyt, kellon viisareiden osoittaessa kahdeksaa paikalla ei kuitenkaan ollut vielä kummoisestikaan porukkaa, mutta lyhyen odottelun päätteeksi ensimmäisenä soittava The Figurines starttasi silti urheasti settinsä. Yhtye kävi allekirjoittaneelle aikoinaan tutuksi loppuvuodesta 2005, kun sain käsiini ryhmän edellisen demon. Tuolloin vielä nelimiehisen bändin soitosta tuli mieleen parin mutkan kautta mm. The Charlatans ja Stone Roses, mutta Gloriassa esiintynyt kuusikko kuulosti jo huomattavasti persoonallisemmalta.
Perinteistä ”rummut, basso ja kaksi kitaraa” kuviota oltiin kasvatettu nyt kahdella perkussionistilla, ja laajennus toi kappaleisiin tyystin omanlaisensa leiman. Vaikka musiikkityyli sinällään ei ollut vaihtunut raskaasti leijuvasta kitararockista mihinkään, syvensi laajempi soitinarsenaali musiikin sävyjä kummasti. The Figurines hoitikin osuutensa asianmukaisesti, vaikkei vähäiseen yleisöönsä saanutkaan puhallettua juuri eloa.
Seuraavaksi lauteille kapusi helsinkiläinen Rujo, joka on runtannut rokahtavaa asennemetalliaan 90-luvun lopulta lähtien. Yhtye on vuosien saatossa julkaissut jo viisi demoakin, mutta jostain kumman syystä bändi oli silti täysin tuntematon allekirjoittaneelle ennen lauantai-iltaa. Vaikka yleisöä ei ollut kertynyt juuri aiempaa enempää paikalle, potkaisi Rujo keikkansa käyntiin sata lasissa. Kitaristit hyppivät monitoreiden päältä korkealle ilmaan, vokalisti harppoi pitkin lavaa kuin häkkiin lukittu villieläin ja basistikin heilutti päätään ja riehui niin, että niskanikamat olivat varmasti lujilla. Setin aikana kielisoittimen soittajat esittivät myös joitain mielenkiintoisia koreografioita, jotka nostivat väkisinkin hymyn huulille.
Esiintymistä leimannut ehdottomuus kuului tietysti myös musiikissa, jossa raskas asennemetalli kohtasi rytmikkäämmän Cavalera-maailman. Paikka paikoin metallista erottui myös selkeitä punk-vivahteita, mikä toi vetäisyihin mukaan sellaista kaikki-tai-ei-mitään asennetta. Rujo osoitti olevansa todellinen ihmekeikkakone, sillä vaikka olosuhteet olivat mitä olivat, pisti viisikko hien virtaamaan ja tantereen tärisemään.
Musiikilliselta kantilta katsottuna mainiosti alkanut ilta eteni uuteen vaiheeseen, kun Crib45 aloitteli omaa osuuttaan. Roudaustauolla lavan eteen oltiin pingotettu suuri, aavistuksen verran läpinäkyvä vaalea kangas, joka alkuun ainoastaan erotti yleisön yhtyeestä. Toisen kappaleen paikkeilla kankaalle alkoi kuitenkin ilmestyä kuvia, jotka kasvoivat nopeasti eräänlaisiksi pienoiselokuviksi. Noin puolessa välissä settiä kankaat vedettiin syrjään, minkä jälkeen kuvaa heijastettiin edelleen estradin takaseinälle. Samoin lavan eteen sijoitetut neljä televisiota jatkoivat ”lähetystään” keikan loppuun saakka.
Kuvien virta sopi bändin tummaan, kevyesti koneistettuun metalliin, jossa riitti runsain mitoin eri puolia. Kolmen kitaran ja basson lisäksi vankkaa kielisoitinrintamaa vahvisti vielä sähköinen sello, ja luonnollisesti äänimaisemaa tukevoittivat myös rummut sekä koskettimet. Vaikka muusikoita oli siis lauteilla parin perusrockryhmän edestä, pysyi Crib45:n soitto avoimena, eivätkä soundit missään vaiheessa puuroutuneet. Tällä erää paketista puuttuivat sitäpaitsi naisvokaalit, joten Gloriassa esiintynyt Crib45 oli hieman ”typistetty” versio normaalista.
Pitkät kappaleet kutoivat verkalleen verkkojaan kuulijoiden ympärille ja tunnelmaa saattoikin luonnehtia muutamassa kohdin jo miltei hartaaksi. Niinpä yhtyeen kanssa vietetty kolme varttia tuntui kiitävän kuin huomaamatta, eikä aikaakaan kun kaikki oli jo ohitse.
Seuraavaksi esiintymisvuoron sai doomahtavaa melodista raskasmetallia soittava Dawn Of Solace. Yhtye syntyi vuonna 2006 Before The Dawnin rinnalle, kun Tuomas Saukkoselle jäi kolmisenkymmentä kappaletta ylitse Ghost-albumisessioista. Biisit eivät oikein sopineet BTD:n linjaukseen, muttei niitä poiskaan raaskinut viskata. Siispä oli aika perustaa uusi yhtye, joka voisi esittää hieman erityyppistä metallia. Sisaryhtyeeseensä verrattuna Dawn Of Solace onkin huomattavasti hitaampi, synkempi sekä totaalisempi tapaus, mikä korostui erityisesti livetilanteessa. Saukkosen lisäksi linkkiä BTD:n suuntaan vahvistaa basisti Lars Eikind, joka vastaa Dawn Of Solacessa basson lisäksi myös puhtaista vokaaleista. Eikindin laulu toikin jälleen kaivattua vaihtelua Saukkosen rosoiseen vokalisointiin.
Tälläkään kertaa väki ei tahtonut aluksi löytää tietään lavan luokse, mutta parin biisin jälkeen tilanne lähti jo sentään korjaantumaan. Eikind vastasi totuttuun tapaan kaikista välispiikeistä ja pientä ekstraa iltaan toi se, että yhtye soitti myös yhden uunituoreen kappaleen. Keikka päättyi ilman sen kummempaa ilmoitusta. Ensin rytmiryhmä ja kosketinsoittaja poistuivat lavalta, minkä jälkeen Saukkonen ja toinen kitaristi soittivat yhdessä vielä lyhyen instrumentaalin. Hiljainen lopetus sopi kokonaisuuteen täydellisesti, sillä näin massiivista kokemusta ei kannata leikata tuosta vain hiljaisuuteen.
Grungenkatkuista rockmetalliaan jo parin pitkäsoiton, sekä muutaman pikkukiekon verran työstänyt helsinkiläinen Rust otti estradin haltuunsa seuraavaksi. Alkuvuodesta basistittomaan tilaan ajautunut ryhmä esiintyi nyt nelimiehisenä, vokalisti Mikko Herrasen vastatessa laulun lisäksi bassottelusta. Väki oli roudaustauolla siirtynyt jälleen melkein kokonaisuudessaan yläkerran baariin. Ennen soiton alkua Herranen heittikin pitkähkön spiikin, jonka pointti lyhykäisyydessään oli se että, ”me soitetaan täällä alhaalla”. Nähtävästi viesti meni perille, sillä jo parin kappaleen jälkeen kuulijoita oli kerääntynyt paikalle hyvä määrä – vaikka lavan edustaa vieroksuttiinkin edelleen kovasti.
Rustin setti keskittyi vahvasti viimeisimmän Songs Of Suffocation albumin materiaaliin, tosin sekaan oli eksynyt pari debyytiltä tuttua raitaa. Bändi vältteli selvästi niitä kaikkein pliisuimpia vetäisyjään ja biisinipun pari rauhallisempaa kiskaisua spiikattiin sisään vähän virnistellen ”tyttöjenmusiikkina”. No, sopii muistaa että mm. Diva Destruction ja Courtney Love ovat myös tyttöjä.
Viimeisenä esiintyvä Callisto aloitti oman osuutensa kellon lähennellessä yhtä. Ryhmän massiivinen äänipyörre kaappasi Glorian yleisöineen kaikkineen saman tien suvereenisti haltuunsa, ja meno estradin edessä olikin nyt huomattavasti tiiviimpää kuin aiemmin illalla.
Helmikuussa pitkin Eurooppaa kiertänyt ja sen jälkeen Pohjois-Amerikoissakin käväissyt ryhmä on hionut keikkakuntoon kohdilleen, mikä kuului lauantai-iltana tiukkana yhteensoittona. Lisääntynyt kokemus näkyi myös esiintymisessä – etenkin kun en ollut nähnyt ryhmää lauteilla sitten parin vuoden takaisen Tuskan keikan. Sitä harmillisempaa olikin se, että illan ainoat tekniset ongelmat iskivät juuri Calliston kohdalle. Yhden risan piuhan vaihtamisen jälkeen koskettimetkin toimivat täysipainoisesti ja setti pääsi jatkumaan pienen viivytyksen jälkeen.
Massiiviset äänimaisemat toimivat muuten erinomaisesti, mutta biisien välissä kaaos-surina tahtoi pariin otteeseen äityä ärsyttäväksi. Pörinää pörinän takia ei jaksaisi kuunnella aivan volume yhdellätoista, etenkään kun se kuulostaa joka välissä samalta. Tämän vähäisen kauneusvirheen lisäksi ei keikasta löytynytkään sitten pahaa sanottavaa. Markus Myllykangas on kehittynyt vokalistina melkoisesti sitten Noir albumin ja Myllykankaan sekä Nygårdin kitaravallit ovat tukevoituneet entisestään. Yhdessä Karvosen johtaman koneosaston sekä Niemelä – Björklund akselin rytmryhmän kanssa, kasassa oli lyijyäkin raskaampi rakenne, joka silti myös hengitti vapaasti.
Soitto jatkui aina puoli kahteen saakka, minkä jälkeen yleisö vaati vielä tietysti lisää. Pitkän taputuksen päätteeksi Myllykangas palasi lavalle kiittämään ja kertomaan, että illan ohjelma oli nyt ohitse. Näin päättyi yhden illan mittainen Alliance Fest, joka olisi kieltämättä ansainnut suuremman huomion – mutta hyvä se oli näinkin.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
