27.04.2007
Maksim/Salo
Illan mittava livetarjonta käynnistyi jo hieman seitsemän jälkeen, kun paikallinen hc-punk rokkia soittava Scream For Change starttasi oman osuutensa. Kuten arvata saattaa, perjantai-ilta kello seitsemän viisitoista ei ollut yleisönmäärällä mitattuna mikään menestystarina. Viisimiehinen orkesteri ei käynyt kuitenkaan moisesta turhia jäykistelemään, vaan heitti ihan kelpo keikan.
Yhtyeen parin vuoden takainen Ghost Of Humanity ep on kuuleman mukaan saamassa jossain vaiheessa jatkoa, eikä tyyli ole nähdyn setin perusteella muuttumassa juuri lainkaan. Huutolauluun, metallisiin riffeihin sekä persuksia potkiviin sovituksiin kelpaakin kyllä nojata, kun homma toimii näin mallikkaasti. Vaikka vertailut länsinaapurimme suuriin alan orkestereihin (Nine, Raised Fist...) ovat väistämättömiä, ei yhtyeen tarvitse hävetä materiaaliaan. Ainoastaan laulu/huuto osasto jätti selvästi toivomisen varaa, vaikka vokalisti itsensä peliin täysillä pistikin. Hieman rohkeammat ratkaisut sekä hiotumpi lausunta saattaisivat parantaa tuota puolta jo huomattavasti.
Pienen roudaustauon jälkeen tyyli vaihtui reippaanpuoleisesti, jyväskyläläinen Misleds kun vaikuttaa enemmänkin siellä funkahtavan ja groovaavan rokin seutuvilla. Pääsolisti Ms. Ledin ja taustalaulaja Ms. Teri Ann Linnin vahvalla vokalisoinnilla, sekä Dave Marshallin sinne tänne sahailevalla kitaroinnilla bändi saikin luotua jo melkoisen koukkusuman, mutta orkesterin varsinainen selkäranka muodostui rytmiryhmä Jimmy Reyn (basso) ja Don Komosen (rummut) messevän letkeästä soitosta. Näistä laadukkaista osista aikaansaatu musiikki olikin jotain, jossa oli juuri sopiva annos rohkeaa, ilomielistä ja jopa pornahtavaa vääntöä. Kuka vielä kehtaa sanoa ettei valkoinen mies – tai nainen – osaa muka funkata?
Vaikken normaalisti kuuntele tämän tyyppistä musiikkia, sai Misleds mahtavalla asenteella ja vastustamattomalla energialla allekirjoittaneenkin puolelleen. Miltei huomaamatta jalat alkoivat naputtaa lattiaan tahtia ja jokin mystinen, keikuttava voima sai niskanikamatkin valtaansa. Kuin tilauksesta myös yleisöä alkoi saapumaan hissukseen paikalle ja bändi ammensi tästä myönteisestä kehityksestä vain lisää virtaa koneeseensa. Saatiinpa setin aikana kuulla bändiesittelyjäkin oikein kaksin kappalein.
Espoolainen Liplock kapusi illan kolmantena bändinä estradille ja tässä vaiheessa myös yleisö oli löytänyt jo lavan edustan. Illan ikävin ”pakollinen numero”, eli tekniikkaongelmat, osuivat tällä kertaa espoolaisten kohdalle, mutta kun niistä selvittiin lähti Liplockin setti nopeasti mukavaan nousuun. Parin siivun jälkeen olikin käynyt jo suhteellisen selväksi, että miksi kollega Valpasvuo kiitteli ryhmän viime vuoden lopulla julkaistua debyyttidemoa. Näin hyväntuulista ja juuri sopivan svengaavaa rokkia kun kuuntelee oikein mieluusti.
Liplockin esiintymisessä oli havaittavissa pientä puristusta ja kiristystä, mikä saattoi tosin johtua suurimmaksi osaksi em. alkuvaikeuksista. Loppua kohden viisihenkisen ryhmä pystyi kuitenkin nousemaan tilanteen herraksi, minkä ansiosta keikasta jäi hyvä maku suuhun. Kitaravetoiset kappaleet kulkivat suht perinteisiä polkuja, mutta pienillä yksityiskohdilla ja painotuksilla niihin saatiin luotua juuri riittävästi omaleimaisuutta.
Seuraavaksi olikin sitten luvassa taas jotain aivan muuta. Helsinkiläinen Laava perustettiin kolmisen vuotta sitten, kun idea suomenkielisestä maailmanlopun tunnelmissa pyöriskelevästä kasarihevistä pulpahti esiin herrojen Hoffren (laulu & kitara) ja Salminen (basso & laulu) välisessä keskustelussa. Innokkaasti vastaanotetun idean pohjalta syntyi yhtye, joka tosin muotoutui tyyliltään hieman toisenlaiseksi kuin mitä alussa oltiin aiottu. Laava vuosimallia 2007 soittaakin suomenkielistä stoneriin kallellaan olevaa suomirokkia, joka on selvästi irti metallista, vaikka soundit hevejä ovatkin.
Kaava saattaa kuulostaa aavistuksen oudolta, mutta Maksimin perjantai-illassa tuo lauseke toimi ainakin allekirjoittaneen mielestä mainiosti. Loppuvuodesta 2006 julkaistun Alea Rasa ep:n ”hittibiisit” Pornoa ja pomminteko-ohjeita sekä Tulisade toimivat tuomiopäivän koneiden lailla, vaikka yleisö tuntuikin unohtaneen bändin lähes täysin. Samoin äärimmäisen lohduttomalta kuulostava, mutta sanoissaan parempaa huomista lupaava Tunnelin päässä poutaa jäi kertaiskusta mieleen. Hoffrenin ja Salmisen vokalisointi, sekä bändin napakka yhteensoitto nostivat lopputulosta roimasti ja tällä kertaa vähän kulman takaa iskemään päässyt yhtye tarjosi positiivisen yllätyksen.
Meno äityi taas monta astetta metallisemmaksi, kun helsinkiläinen thrashia ja deathia sekoitteleva Dienecia aloitti oman osuutensa pienen odottelun päätteeksi. Vastikään uuden demon työstänyt ryhmä täräytti heti ensimmäisellä biisillään tiskiin sellaisen jyrän, ettei moista käynyt nokittaminen. Kitarat purivat ilkeästi, rytmiryhmä juurrutti kappaleet otsalohkoon ja vokalistin palkeissa riitti voimaa. Setti rakentui symmetrisesti neljästä kahden kappaleen pätkästä, joiden välissä kuultiin lyhyet spiikkaukset ja kun alkua vaivannut pieni väkinäisyys katosi, oli etenkin jälkimmäinen puolisko keikasta melkoista vyörytystä.
Kahden kitaran ja etäisesti Sentencedista muistuttavan, kertosäkeistä voimaa ammentavan vokalisoinnin avulla biiseihin oltiin saatu luotua runsaasti tarttumapintaa. Metallia oltiin rikastettu myös rokkaavammilla elementeillä, jotka toivatkin kummasti syvyyttä materiaaliin. Bändi ansaitsee ehdottomasti lisäpisteet myös siitä, että kertosäe-metalli ei tällä kertaa ollut kertakäyttö-metallia. Jo kertakuuntelulla saattoi havaita, että kappaleissa riittää runsaasti vetoa sekä yksityiskohtia, eikä settiin ollut karannut ainuttakaan kakkoslaatuista rallia.
Kuopion suunnalta keikoillaan suunnistava Phantom Noise ilmestyi lamppujen alle siinä puolenyön tietämillä. Keskiyön hetki tuntui sopivan bändin tyyliin saumattomasti, sillä selvästi Kingston Wallin suunnalta vaikutteita saanut trio olisi tuskin saanut luotua vahvaa magiikkaa joskus alkuillasta. Nyt hetki oli kuitenkin oikea ja kolmikon musiikki pääsi vapaasti kohoamaan kohti tähtitaivaiden korkeuksia.
Illan soundipuolesta ei tähän mennessä ollut ilmennyt juuri rutisemisen aihetta, mutta nyt laulu ja kitara menivät heti startista yli asteikon, eikä äänipuurosta tahtonut ottaa enää tolkkua. Tämä huomattiin onneksi myös tekniikan puolella ja pienen säädön jälkeen esitystä saattoi kuunnella taas nauttien. Monikerroksiset rakennelmat, joita kutsutaan myös kappaleiksi, punoivat alati muuntuvia kuvioita, joissa kiire tai päämäärä eivä olleet niitä määrääviä tekijöitä. Parhaimmillaan ryhmä loi jo hienoa musiikkia suoraan tähtisumuista sielun astronauteille, mutta vastavuoroisesti parissa kappaleessa jo pelkkä maasta irtautuminen tuntui tuottavan melkoista tuskaa.
Roudaustauolla lavalle ilmestyneet ristit, hautapaadet ja muu rekvisiitta kertoivat jo omalla tavallaan, mitä seuraavaksi olisi luvassa. Deathlike Silence nimittää musiikkiaan haudankaivajametalliksi ja yhtye satsaa tyylissään myös ulkomusiikillisiin seikkoihin. Niinpä setin käynnistyessä asianmukaisesti koristellulle lavalle oli ilmestynyt neljä silinterihattuista herraa, sekä kaksi rahdun vapaamman kaavan mukaan tummiin pukeutunutta neitoa.
Monttubileet eivät olisi voineetkaan juuri tätä paremmin sujua, sillä tuoreelta albumilta löytyy toinen toistaan tarttuvampia ässäbiisejä. Radiosoittoakin itselleen saalistanut Six Feet Under The Ground, vauhdikas menosiivu Face Your Death sekä House On Haunted Hill ovat kukin tahollaan erinomaisia ralleja, eikä muissakaan raidoissa ole valittamista. Silti kaikista näistä valteista huolimatta vasta Deep Purple laina Perfect Strangers oli se viimeinen – heh, heh – naula arkkuun, jonka jälkeen lavan edusta muuttui perjantai-illan parhaiden bileiden pitopaikaksi.
Deathlike Silencen soundissa koskettimet olivat nousseet selvästi suurempaan rooliin, verrattuna parin vuoden takaiseen promoon. Päärooli kuului kuitenkin edelleen Ms. Mayan upealle lauluäänelle, sekä herrojen Catafalque ja Cerberos kitaroille. Soolovastaava Cerberos pisti kansan riemuksi vielä kunnon show-vaihteen silmään, joten sooloja soitettin sitten niskan takaa, kertaalleen pyyhettä (!) hyväksikäyttäen sekä tietysti kielellä vanhaan kunnon Jimi Hendrix-tyyliin. Melodinen, menevä ja perinteinen metalli maistui kaikin puolin makealle, eikä keikassa ollutkaan muuta vikaa kuin se, että loppu tuli vastaan taas aivan liian nopeasti.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
