Pienet I – Lokakuu 2006
Adora: Dora´s Diary
”Naisrockia” omien sanojensa mukaan esittävä Adora on helsinkiläisten Päivyt Toivosen ja Lumimarja Wileniuksen muodostama duo. Vaikutteikseen kaksikko nostaa saatekirjeessä liudan sellaisia nimiä kuin Tori Amos, Björk ja PJ Harvey, joten ainakin sillä saralla rima on nostettu korkealle. Kyseessä on siis suuria tunteita tavoitteleva kitaravetoinen poprock, tällä kertaa ilman sitä rytmiryhmää.
Laulupuolella Adora saa aikaan pätevää jälkeä. Vaikka englanti ei aina tahdokaan aivan täydellisesti suussa taipua, ovat usein kaksiääniset vokalisoinnit kuitenkin komeaa kuultavaa. Avausraita Loose tunkee liikaa Tori Amoksen reviirille, mutta kakkosena seuraava Now I See vakuuttaa harmonisella kertsillään. Muuten toteutus on hyvin pelkistettyä, nainen ja kitara -mentaliteetilla taltioitua trubaduurimeininkiä. Vaikka homma toimii melko hyvin näin pienessä mittakaavassa, niin kolmannen raidan kohdalla tämä kuulija alkaa jo kaivata kekseliäämpää instrumentaatiota keitosta maustamaan. Seuraavaksi Adoran kannattaisikin harkita pientä pakan sekoittamista esimerkiksi pianon tai perkussioiden avulla.
Toni Hietamäki
Air B.C.: Zippo
Helsinkiläinen
Air B.C. jatkaa myös tällä toisella lehteemme saapuneella näytteellään ilmavan popin parissa, jossa juoksee taustalla melkoisen seesteinen ja kylmänoloinen groove. Kyseessä on siis enemmän tyylikäs juoksevuus kuin munakas rykiminen... Hyvin 80-lukuisen jylhillä koskettimilla alkava
Behind The Eight Ball juoksee haaveillen, maalaten ajattoman kaunista pop-melodiaa. Tunnelman puolesta ammenetaan yöajasta ja neonvaloista. Tätä kasipalloa ei lyödä sahanpuruisella saluunan parketilla vaan kaupungin sydämessä. Tosin kappaleen kuulaus sopisi enemmän ulkotilaan kuin kellareihin. Biljarditerassi?
I´ll Be There jatkaa melko pelkistetyn kaiuttomalla soundilla, tuoden mukaan
Henna Lundbergin taustavokalisoinnin ja rauhallisemmin aaltoilevat sävyt. Kiireettömin ja riisutuimman oloinen sävellys
Opposite Oval 83 tuo tunteen parhaiten esiin ja onnistuukin luomaan viihdyttävimmän tunteen. Pianon ääreen rauhoittuva
No Names nostaa myös hymyä, joten parasta Air B.C. -osastoa löytyy tällä kertaa loppulevyltä.
Ilkka Valpasvuo
Daddy Giljoteen
Helsinkiläinen
Daddy Giljoteen on ruutirootsin lipunkantaja ja saanut pyöräytettyä nyt ulos omaa nimeä kantavan promokiekon. Tulevan albumin henkeä esittelevä kolmen biisin lätty esittelee yhtyeen rokkaavana ja tiukkana ryhmänä, jonka käsittelyssä blues ja hard rock kävelevät sulassa sovussa sisään kuuntelijan korvista ja saavat tärykalvot rytisemään.
Keinot ovat perinteiset. Särö kaakkoon, ronski ote kitarasta ja ei kun veivaamaan. Kitaristilaulaja
Taylorin ääni tuntuu tulevan sieltä munaskuista asti ja kertoilee hauskoja tarinoita suoraan syvästä etelästä. Kolmessa minuutissa on pakko selvitä yhdestä biisistä, eihän sitä enempää kunnon rhythm and bluesissa tarvitakaan ja huuliharpputaitojakin väläytellään hetkellisesti. Erityiskiitos menee loistavalle
Jorgen ja vierailevan (sittemmin ryhmään Jorgen tilalle liittyneen)
Vänni Väänäsen lyömäsoitinten käytölle, joka tekee levyn kuuntelusta nautinnollista mielikuvamatkailua. Kymmenisen minuuttia on turhankin nopeasti ohitse ja levyn pistää pyörimään uudelleen saman tien kuuntelun jälkeen. Kyseessä on sen verran joutuisaa ja maukasta menoa. Nyt kun herrat saisivat vielä rakennettua kunnon puolituntisen kiekon, niin loistava rockbailulevy olisi valmis. Sombrero päähän ja istumaan luonnon helmaan! Syksykin asettuu uomiinsa näillä eväillä. Erinomaisimpana hetkenä voidaan nostaa
John the Baptist, jonka rento härskiys nostaa hymyn huulille vähemmän huumorintajuttomallekin veikolle.
Mikko Lamberg
Ever Since The Day: Through My Eyes
Turkulainen
Ever Since The Day aloittaa kolmen biisin demonsa erittäin hyvin. Vuonna 2005 perustettu nelikko lähtee
Crashillä liikkeelle rauhallisen leijailevalla melodisella rockilla.
Kari Koposen laulu miellyttää korvaa eikä ääntäminenkään kärsi kuin pienestä töksähtelystä. Kiivaampiin rykäyksiin yltävä maalailu kuorrutetaan vielä stemmoilla, joita olisi ehkä voinut hyödyntää enemmänkin. Lopussa kappale lähtee rennosti jyräävän riffin ja tiluttelun kautta hakemaan kliimaksia, joka ei vielä ihan täysin löydy. Vaikka paketti on aloituksen kohdalta hyvin kasassa, ei ESTD sinänsä esittele mitään kovin uutta hienoutta. Omalla tummasyisesti leijailevan modernin rockin sarallaan nelikko toki kuulostaa ihan hyvältä. Mutta kuinka pitkälle se riittää?
Falling To Pieces onnistuu kuulostamaan yhtä lailla tasapainoiselta ja kiireettömältä,
Sanctuary lähtee selkeästi kiivaammin. Ei Through My Eyes kyllä juurikaan häviä valtaosalle vastaavanlaisista yrittäjistä ja demoksi äänite onkin erittäin valmis. Se klassinen massasta nostavan omaleimaisuuden löytäminen lienee sitten se seuraava haaste...
Ilkka Valpasvuo
Johnny Superhero: Getting There
Yllättävän moni rakentaa jos minkälaista hirviötä, mutta harvempi panostaa supersankariin. Enimmäkseen Suomen Turusta kotoisin oleva maanisen melankolinen indie-rock –yhtye
Johnny Superhero syntyi vuonna 2003 ja on tähän mennessä astunut julkisuuteen arvostelussa oleva pikkukiekko mukaan lukien kahdella demolla sekä muutamilla keikoilla. Johnny rakentuu
Tuomas Lankisen tarjoamasta rytmistä ja
Matti Vasasen alapäästä,
Eetu Braggen ja
Antti Reikon kitaroiden toimiessa käsinä. Pää ja persoona kuorrutetaan vielä Reikon korkealta kaartavalla rauhallisella laululla, jonka luoma rauhan tunne tuo mainiosti vastapainoa välillä hyvinkin kiivaasti syöksyville säröille.
Nelikko on osannut oivallisesti nimetä rakennusaineensa saatteessaan, joten käytetään hiukan vastaavia muotoja tässäkin:
Weezer/The Posies-tyylinen pop kohtaa
Velvet Undergroundin tai
Sonic Youthin kitaroinnin ja juoksee eläväisesti
Mars Voltan ja
Toolin taidolla käyttämällä, polveilevalla rytmipohjalla. Tähän lisäisin vielä, että yhtyeen ehdottomia vahvuuksia on taito uskaltaa myös luottaa niihin hiljaisempiin hetkiin ja kiirettömään raukeuteen. Nämä luovat kokonaisuudesta sen verran ilmavan ja irtonaisen, että haaveellisuudesta nousevat iskuriffit eivät käänny pelkäksi junttaukseksi. Kolmen kappaleen näytteeltä löytyy niin nopeampaa kuin haikailevampaakin puolta. Akustinen ja kuulaan rauhallinen
We´ll Keep Running Till We´re Nowhere on hieman toista maailmaa, muttei mikään harkitsematon hutaisu vaan koko levyn viehättävin sävellys – kauniisti hymyävä näppäily. Tämän koosteen lupaavimpia.
Ilkka Valpasvuo
Liplock: Demo 2006
Espoolainen
Liplock lähtee mukavan riehakkaan rempseällä rokilla heti nelibiisisen näytteensä alusta lähtien.
Nelli Perkkiön punkahtava, jykevästi ja leveästi kaartava laulu tuo mukavasti persoonaa, letkeästi nytkyvä soitto yhdistettynä tiukkaan eteenpäin puskemiseen vakuuttaa aina vaan paremmin edettäessä pidemmälle. Hivenen kepeämmin käynnistelevä
Pressure paljastaa Nellin äänessä olevan hiukan vielä treenaamista, mikä paistaa hiljaisemmissa hetkissä. Ääni on silti mukavan kantava ja neito käyttää sitä hyvin. Parasta touhussa on sen mukaansa tempaavuus – koko ajan tekee mieli lähteä jammailemaan mukaan. Kun myös
Hotskinissä ja
Impress Messä on samanlaista tekemisen iloa ja menevää tenhoa, voi sanoa Liplockilla olevan hyvin pullat uunissa. Svengaavaa, mutta myös tiukkaa rokkiveivausta.
Ilkka Valpasvuo
Lockman
Bo Diddleyn juureva rock kohtaa
Televisionin kieron indiekitaroinnin, siinäpä helsinkiläisten pitkän linjan rokkareitten perustaman
Lockmanin teesit. Verrokeiksi tarjotaan mm. New York-punkkia,
The White Stripesia,
Tuomari Nurmiota ja
Nights Of Iguanaa. Neljän biisin demollaan yhtye esittelee osaamistaan rouhean, mutta pienieleisesti astelevan rockin parissa, johon
Heikki Portaankorvan toteava laulu sopii mainiosti. Välillä hiukan revitelläänkin. Vaikka homma rullaa rupisen raskaasti, pysyy yleisilme melko kepeänä.
American Baseball Cap jopa virnuilee rennosti. Tietysti hyvästä kaavasta toivoisi jatkossa syntyvän näitäkin vahvemmin mieleen jääviä veisuja, mutta hyvällä tiellä tässä ollaan.
Ilkka Valpasvuo
Lubomir: Promo 2006
Tamperelaisen
Markku Jylhän yhden miehen orkesteri
Lubomir liikkuu tällä neljän kappaleen näytteellään entistä enemmän ambient-maailmoissa, uneliaasti maalailevien instrumentaalien parissa. Avausraidalla
Crimson Idol harvat ihmisäänet tuntuvat olevan vain hetkittäistä metallista hälyä – pääasiassa seilaillaan avaruudessa rauhallisen sulavilla liikkeillä.
Under The Wheels Of The Sun on selkeästi räväkämpi ja juoksevammin sykkivä ambient-elektro-pläjäys, josta progressiivisuuskaan ei ole aina kaukana.
Massive Attack on aika selkeä viittaus, vaikka ihan yhtä tummaa ei Lubomirin leijailu olekaan.
One Man Band mukaan ottama laulu on kaihoisaa, haikean melankolista kiireetöntä pohdiskelua, joka edelleen tuntuu liikkuvan samoilla kulmilla edellisen kanssa. Lähtölaskennalla käynnistyvä
Shogen sortuu ehkä hiukan liikaa äänikikkailujen puolelle, mutta pääsääntöisesti Lubomirin anti on ihan viihdyttävää kuultavaa.
Ilkka Valpasvuo
Mood Science: Silence Makes People Wanna Use Words
Trumpetti tuo tunnelmalliseen musiikkiin heti jazz-fiilistä, mutta enemmän
Mood Science seuraa pop/rock-kaavaa, ja erityisesti urkuri on kuunnellut vanhaa progea. Bändi vertaa itseään mm.
Aavikkoon, ja samanlaista simppelien melodioiden toistoa ja pirteää rytmiikkaa molemmissa bändeissä kyllä on. Aavikko vain rullaa paljon reippaammin.
Monissa demon kappaleissa on jokin hyvä osa, mutta enemmistö materiaalista on tylsähköä saman riffin toistoa. Esimerkiksi
Silence Makes Us Wanna Use
Words käy mielenkiintoiseksi vasta loppuminuutilla, kun rumpali vaihtaa
epätasaisempaan tahtilajiin, ja hänen ja kosketinsoittajan välille muodostuu viehättävä rytminen jännite.
Camel Caravan on kokonaisuutena levyn toimivin raita, sillä siinä on variaatiota koko ajan, rankasta puristuksesta fiilistelyyn.
Mood Sciencella on taitoa ja halua parittomalla rytmiikalla leikittelyyn ja muuhun kivaan, mutta yhteissoitto kaipaa vielä hiomista. Biiseihin pitäisi myös löytyä enemmän kuin minuutin verran mielenkiintoista ainesta, jotta niitä jaksaisi kuunnella.
Mikko Heimola
Pohjoiskorea: Varovaisen toiveikkaana
Helsinkiläisen
Pohjoiskorean toinen arvioon saapunut demo lähtee entistäkin kuulaammin, säröillen samalla uhkaavasti. Avausraidasta
Lux nousee jostain syystä mieleen valoisampi ja hengittävämpi painos
Mana Manasta – ehkä se on vain tuo kertsi. Loppujen lopuksi junnausta lukuunottamatta touhussa ei ole hirveästi samaa. Elokuvallinen avaruus kohtaa apeahkon melankolian ja junnaavasti kaartavan särökitaran. Jo nimensä puolesta viisikossa on jotain samaa karua kylmyyttä kuin samoin helsinkiläisessä
Murmanskissa. Tosin Pohjoiskorea juoksee selkeästi popimmin ja seesteisemmin.
Huonon kasvatuksen haitari-soundi on kekseliäs lisä,
Lohdutuslaulun tylyydessä se erityisesti tuo pienesti kauneutta korkealta kaartavan tumman melodian lomaan.
Jani Siparin kantava äänenkäyttö on mukavan persoonalllinen. Pohjoiskorea kannattaa pistää tarkkailuun.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 8639
