Pienet – Maaliskuu 2007
Beautiful Betrayal: Released By Dawn
Loppuvuodesta 2006 Beautiful Betrayal piipahti studiolla äänittämässä pari uutta siivua, jotka on nyt julkaistu näin synkimmän vuodenajan kunniaksi. Tuore demo jatkaa kunniakkaasti edellisten Follow The Waves ja Promo 04 kiekkojen linjoilla, eli naisvokaaleilla maustettua melodista metallia ryhmä lyö nytkin tiskiin.
Selvimmin bändi on kehittynyt yksikkönä ja yhteissoitto kuulostaakin jo varsin napakalta. Vokalisti Heidi Mannström on saanut ääneensä lisää voimaa ja rytmiryhmäkin vaikuttaa aiempaa tukevammalta – eikä kyse ole ainoastaan paremmasta miksauksesta. Ensimmäisenä kuultava nimibiisi on laadukas perusvetäisy, kun taas seesteisempi A Step Form The Dark tunnelmoi puolestaan rauhallisemmin keinoin. Rivakampi rätke tuntuu taittuvan ryhmältä tällä erää paremmin, vaikkei slovarissakaan mitään suoranaista vikaa ole. Ikävä kyllä tämänkertainen annos on vain kahden biisin mittainen, koska keski-suomalaisten metallointia kuuntelisi mieluusti suuremmissakin erissä. Hyvältä näyttävät siis asiat BB:n leirissä.
Mika Roth
Demolisher: Enter The Suffering
Demolisher avasi pelin debyytillään melko tarkkaan kaksi vuotta sitten, minkä jälkeen bändistä ei sitten kuultukaan juuri mitään. Hiljaiselo päättyi vasta alkuvuodesta kun ryhmä heitti ensimmäisen keikkansa ja nyt käsissä onkin jo tuore kolmen biisin demo.
Bändin death/thrash rytyytys saa heti startista niskat paukkumaan ja munuaiset vaihtamaan paikkaansa, joten tehoista ei ainakaan ole puutetta. Tyly riffittely käy läpi niitä tuttuja kuvioita, mutta kun asenne on kohdillaan pysyy aloite jatkuvasti ryhmällä. Kappalemateriaalin tasavahvuus saa lisävetoa tukevista soundeista, jotka ovatkin kiekon parhain osa-alue. Bändin soitossa on myös tarvittavaa imua, minkä ansiosta kokonaisuus nousee lopulta reilusti osiensa summan yläpuolelle. Kun viimeisenä soiva Dark Circle on haipunut hiljaisuuteen, käy sormi kuin huomaamatta play-nappulan kohdille. Toimii siis, vaikka hiomista vielä vähän kaivataankin.
Mika Roth
Kuolonkieli: Kuraa ja kuolemaa
No voihan
Ruoska ja
Rammstein sentään! Kotimainen
Kuolonkieli ottaa ja lähtee rohkeasti puskemaan kohti koneellisen teutoni-junttahevin industriaalista keskustaa. Yhtyeen puheesta/vokalisoinnista vastaa itsensä
Valtakunnanjohtaja, kun taas
Liittokansleri hoitaa kitarat sekä koneosaston ylläpidon. Näiden kahden hahmon voimin on saatu aikaiseksi jotain, joka muistuttaa
Turmion Kätilöitä ja
Pentatonikia enemmän kuin on säällisesti mahdollista. Demon kolmesta biisistä jokainen täyttääkin vaivatta marssitahtisen telaketjujyrän laatukriteerit. Ensimmäisenä soiva
Kuolonkieli yhdistelee tanssilattia-takomista pimputtaviin kosketinkuvioihin ja kuiskattuihin säkeistöihin, joita rytmittävät iskulausemaiset huuto-osat.. Sama tamppaava julistus jatkuu
Kuran lapsi siivulla ja vasta viimeisenä kuultava
Turmion karkelot uskaltautuu rahdun kauemmas niistä vanhoista tutuista kuvioista. Lyriikatkin huvittavat tässä kohdin jo ihan oikeasti. Perusasiat ovat kunniassa, mutta turhasta innovatiivisuudesta arvon johtajia on vaikea syyttää.
Mika Roth
Lucidity: Demo 2006/Endure
Vuonna 2004 Jyväskylässä perustettu
Lucidity on saanut ulos toisen demonsa, jolta löytyy kolme biisiä melodista death metalia. Tässä ei kuitenkaan ole kyse mistään göteborgilaisesta harmonioilla ja koskettimilla kuorrutetusta kamasta, vaan biisit ovat raskassoutusia, jurnuttavien kitaroiden ja
Martti Pohjosahon asiallisten örinävokaalien ajamia. Melkein päädytään doomdeathin puolelle.
Kolmen raidan kiekko on teemademo(!) bändin nimen mukaisista selkounista, ja vaikka tarinan kaari jääkin printattujen sanoitusten puutteessa hämäräksi, muodostuu biiseistä kiitettävän eheä kokonaisuus. Eniten minuun vetosi kakkosbiisi
Ignorance Within reippaan rumputyöskentelynsä ja yleisen äkäisyytensä ansiosta, mutta koko paketti on toteutettu kiitettävällä tyylitajulla; bändi ei esitä mitään häkeltävän hienoa, mutta nielee haukkaamansa palan kunnialla. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.
Mikko Heimola
Nome: IV – Something Borrowed, Something Blue
Kuten kiekon nimestäkin voi päättellä,
Nome on julkaissut nyt uransa neljännen demon. Jos mukana onkin vähän lainattua sekä sinistä, on yhtyeen iloisesti riekkuva ja vastustamattomasti etenevä rockmetalli halki lätyn silti käsittämättömän korkealaatuista. Pohojalaasten herrain melskaus pistääkin kummastelemaan, minkä ihmeen takia ryhmä väsää edelleen demoja, vaikka rahkeita olisi selvästi pitkäsoittoon ja vaikkapa kansainväliseen läpimurtoon saakka. IV – Something Borrowed, Something Blue on viiden tasavahvan raidan paketti, jolla melodinen rockmetalli elää ja hengittää vapaana. Kitarat vuoroin kiristelevät ja revittelevät kilpaa luonteikkaan rosoisen laulun kanssa, rytmiryhmän luodessa kappaleille tukevat ja alati yllätyksiä tarjoavat perustukset. Suoria vertailukohtia on melkeinpä mahdotonta osoittaa, mutta jonkinlaisina vaikutteina on saattanut toimia varhainen
The Black League sekä
Sentenced. Jos siis kyseinen tyylilaji innostaa niin pistäkääpä nimi ”Nome” mieleen, sillä näistä herroista kuullaan vielä varmasti.
Mika Roth
Soul Sound Day: Tomorrow The World
Vuonna 2001 perustettu
Soul Sound Day on positiivisella tavalla perinteinen thrash metal –bändi. Jyväskyläläis kolmikko kun on oivaltanut sen vanhan totuuden, ettei johonkin genreen liittyminen tarkoita välttämättä sen kaikkien ”sääntöjen” orjallista tulkintaa. Näin trion riffittelyssä ja rullaavasti eteenpäin kulkevassa soitossa on mukana selkeitä punk, alternative rock sekä indie elementtejä. Kiekon kolme biisiä kulkevat nätisti linjassa, vaikka mitään maailmoja räjäyttävää ei kuullakaan. Avauskipale
Everything Else Is Sold puskee liiaksi päin seinää, mutta toisena soiva
New Waves of Old on jo vapautuneempi vetäisy. Vaikka soundit jättävätkin toivomisen varaa, välittyy siivun johtava idea häiriöittä otsalohkoon. Viimeisenä soiva
Amputator onnahtelee taas sen verran enemmän, ettei siitä saa oikein kunnon otetta, vaikka meininki reipas onkin. Lisää keikkaa ja treeniä niin kyllä se siitä, sillä jostain näistä maisemista se
Metallicakin aikoinaan aloitti.
Mika Roth
StarhagS: Dionysian
Helsinkiläinen
StarhagS soittaa virtaviivaista, tummasävyistä hardrockia. Saatteessa mainittu
The Cult on aika hyvä vertailukohta yhtyeen musiikille, kiitos muhevan riffittelyn ja bassovoittoisen soundin. Lievä goottirock-henkisyys yhdessä laulaja Henkun matalan pehmeän äänen kanssa saa myös ajattelemaan
The 69 Eyesin joitain vaiheita.
Demon biiseissä on reipas meininki, ja kaksi ekaa rallia, erityisesti
Crown, saavat niskan nykimään mukana. Promon päättävä nimibiisi on myös varsin tyylikäs tunnelmapala, jossa osataan rakentaa draamaa juuri oikein. Muoto on siis hallussa, kuten viidennellä omakustaneella pitääkin, mutta kompastukseksi muodustuu se tavanomaisin, eli todella omaperäisen sanottavan puute. Yhtyeellä voisi kuvitella olevan saumaa tähän, sikäli kun he saavat puristettua ulos vielä lisää munakasta rokkia vahvan tunnelman tästä kärsimättä - tällaisen kombon hallitsevat bändit ovat aina olleet harvassa.
Mikko Heimola
The Dead Musicians Society: Requiem For Our Existence
Etelä-Suomesta kotoisin oleva seitsenhenkinen
The Dead Musicians Society kuvaa omaa musiikkiaan ”sekoitukseksi raskasta rockia ja elokuvamusiikin äänimaisemia”. Julistuksensa tueksi bändi on luonut kolmannelle demolleen viisiosaisen, lyhyellä introlla höystetyn teoksen. Kyseessä ei ole siis mikään kaikkein perinteisin yhtye, mutta lopputulos on siitä huolimatta (tai ehkäpä juuri sen takia) erittäin tasokas. Toimivat sovitukset tuovat esiin teoksen eri osien syvien rakenteiden rikkauksia.
Elina Hjeltin ja
Viola Stormin vokalisointi on kaikessa monimuotoisuudessaan tasokasta, eikä teos tunnu missään vaiheessa mitenkään liioitellun massiiviselta. Raskaat kitarat viittaavat paikoin metallin suuntaan ja ilmassa on jopa pieniä industrial-viittauksia. Pohjimmiltaan tämä on silti modernia rockia, jota on vain viety hieman uusiin suuntiin. Kyseessä onkin kaikin puolin mielenkiintoinen tuttavuus, jonka liikkeitä kannattaa seurata tarkoin.
Mika Roth
Tammiyön Kilta: Demo #1
Tammiyön Kilta puhuu musiikkinsa yhteydessä folk-vaikutteista, mutta käytännössä tämä tarkoittaa samanlaista humppameininkiä satunnaisella kansanmelodialla kuin mitä on saatu kuulla vaikkapa
Ensiferumilta. Avausraita
Sandels herätti ensin toivon, että yhtye harrastaisi varhaisesta
YUP:sta muistuttavaa kieroilua, mutta kertosäkeeseen mennessä tämä harha on kaikonnut. Toisaalta kappaleiden rakenteet pääsevät välillä yllättämäänkin; yhtye onnistuu olemaan samaan aikaan sekä tylsistyttävän suoraviivainen että ihmeellisesti poukkoileva.
Bändin suoritusta on tosin vaikea arvioida koko paketin hätäisyyden vuoksi. Saatteen mukaan se on soitettu ja miksattu yhden päivän aikana, ja erityisesti laulusuoritukset kuulostavat siltä, että
Markku on vetäissyt ne purkkiin yhtaikaa bassoraidan kanssa. Seuraavan demon toteutukseen kannattaa siis panostaa edes vähän enemmän.
Mikko Heimola
Ääniportti: Vihasta
Vaalalainen
Ääniportti kertoili reilu vuosi sitten Desibelin
valokeilassa kuulumisiaan, minkä jälkeen bändi on viettänyt pienehköä hiljaiseloa. Tyystin staasissa Ääniportti ei ole silti ollut, sillä parin keikan lisäksi ryhmä on saanut aikaiseksi uuden, neljän biisin mittaisen demon. Kuten jo edellinen
Letargia, niin myös tuore julkaisu jatkaa linjan rankentamista. Nyt termi rock alkaakin käydä jo turhaksi, sillä puhtaasta metallistahan tässä on jo kyse.
Sami Vänttisen vihainen vokalisointi yhdistelee jälleen melodisuutta huutoon ja rankoissa riffeissä on todellista turpaanveto meininkiä. Aloitussiivu
Koneet tarjoaa heti painavinta rytyytystä, mutta samalla taustalla vaikuttavat keventävät koskettimet sekä taustalaulut. Efekti toimii loistavasti ja sitä pyritään hyödyntämään myös muilla siivuilla. Uutukaisen merkittävin saavutus on kuitenkin bändin oman soundin huima kehitys. Ääniportti kun kuulostaa tätä nykyä ensisijaisesti omalta itseltään, mikä on raskasta suomenkielistä metallia soittavalta yhtyeeltä upea saavutus.
Mika Roth
Lukukertoja: 9136
