Pienet

Pienet – Marraskuu 2005

15.11.2005

Beautiful Betrayal: Follow The Waves

Jyväskyläläinen Beautiful Betrayal julkaisi alkuvuodesta kolmen biisin promon, jota seuraa nyt uusi kolmen raidan pituinen demo. Julkaisujen välissä bändi aloitti keikkailun ja toinen kitaristikin vaihtui. Lisääntynyt kokemus kuuluu uudella kiekolla kaikin puolin positiviisena voimana ja lisääntyneenä rohkeutena. Nyt biisejä ei vain soitella, vaan niihin myös uskotaan täydestä sydämestä. Tyylisuunta on pysynyt melodisen metallin kentällä, tosin soundipuolella on havaittavissa taipumusta aiempaa modernimpiin ratkaisuihin ja raskaampaan mätkeeseen. Ensimmäisenä kuultava nimiraita ei suotta ujostele, vaan kasvaa nopeasti monumentaaliseksi metallieepoksesi. Biisikolmikon koukukkain ralli on kuitenkin toisena soiva Circle Of Three, jossa bändin parhaat puolet on puristettu tiiviseen pakettiin. Viimeiseksi jätetty Funeral Day ei yllä kahden muun raidan tasolle, jos nyt ei kauaskaan jää. Yhtye kohentaa kyllä osakkeitaan huomattavasti, mutta se viimeinen puristus jää vieläkin puuttumaan.

Mika Roth

Cahier: Nacimiento

Cahierin orgaanisesti kokeilevaa instrumentaalimusiikkia on tullut kuultua näillä palstoilla aiemminkin tänä vuonna. Tuorein demo Nacimiento onkin maestro Marko Neumanin neljäs Cahier-äänite kuluvana vuonna. Vielä kun Cahierin ”oikea” debyytti julkaistiin tässä lähipäivinä Foxgloven kautta, voi sanoa artistin olevan enemmän kuin aktiivinen. Pienen budjetin italialaista lyhytelokuvaa varten äänitetty viiden raidan sävellys on tuttua, aika tummasti ja kiireettömästi etenevää näppäilyä ja näpertelyä. Elokuvallinen onkin ihan sopiva sana kuvaamaan touhua, tunnelmillahan tässä pelataan. Kakkosraidan junnaavista jääluolista radiolähetyksen ja kuulaan pianon risteymään tai kasvavaan huminaan, seesteisyys, hallittu pienieleisyys ja tummuus säilyvät musiikin keskeisinä elementteinä.

Ilkka Valpasvuo

For Selena And Sin: Draining

Kotkalaisen For Selena And Sin yhtyeen levynkansi ei paljoa lupaa ja kun saatteestakin saa sen käsityksen että kyseessä on lähinnä jonkin sortin projekti, eivät odotukset juuri nouse. Niinpä yllätys olikin a) mittava ja b) miellyttävä, kun laitoin kiekon ensi kertaa koneeseen. Yhtye näet soittaa pakahduttavan kaunista ja viiltävän tunnelmallista melodista metallia tyyliin Katatonia, ShamRain ja Anathema. Ilmavat ja soljuvasti etenevät kappaleet ovat tarkkaan mietittyjä kokonaisuuksia, jotka kruunataan Sinin upealla ja lämpimän sävykkäällä laululla. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy demon viimeisteltyyn ja loppuun asti hiottuun soundimaailmaan, joka tekee todella oikeutta kappaleiden hienoille rakenteille. Niin kauniin tunnelmoiva Heal, ronskimmin ja jylhemmin metalloiva Jubileum Of My Sorrow kuin viipyilevästi rockaava Draining tuovat jokainen oman panoksensa kokonaisuuteen, joka kasvaa nopeasti tekijöitään suuremmaksi. Paljon parempaa aloitusta ei mikään bändi voisi saada, joten toivotaan että jatkoa seuraa – ja pian.

Mika Roth

Harmaa Keto: Voittamaton

Kristillistä metalcorea maisemaan paiskova Harmaa Keto mainitsee rohkeasti vaikutteikseen orkesterit Slipknot, Mokoma, P.O.D. ja As I Lay Dying. Mokomaa ja AILD:tä bändin kulmikkaasta rutistuksesta on vaikea löytää, mutta Slipknot ja P.O.D. kuuluvat sitäkin selvemmin lävitse. Örinä- ja rytyytysosasto onnistuu bändiltä suhteellisen hyvin ja etenkin biiseissä Kauanko Vielä, Rakkauteni On Sinun ja Tuhon Tie bändin kone käy jo kuumana. Hempeään tunnelmointiin ryhdyttäessä Harmaa Keto ei sitä vastoin ole todellakaan voittamaton, mistä pahimpana esimerkkinä käy kolmantena soiva Parempaan. Soundit ovat kautta linjan suttuiset ja epäselvät. Diskanttipuuro ja erityisesti pellit käyvätkin joissain vaiheessa jo todella pahasti korville. Soundien takia myös lyriikoista on vaikea saada selvää, ja ymmärtääkseni ne ovat tässä se tärkein osa. Harmaa Keto on demonsa valossa mielenkiintoinen, vaikkakin kovasti keskeneräisen tuntuinen tuttavuus. Säällisillä äänillä tästä voisi saada paljon enemmänkin irti.

Mika Roth

Laivue: Skeleton

Parivuotias Jyväskyläläisyhtye Laivue soittaa todella mielenkiintoista kitarajunnailua. Suomenkielisesti melko kiireettömällä kaavalla soittavaa nelikkoa on jo ehditty vertailla Sonic Youthiin, Mogwaihin ja Liekkiin ja kaikkia noita halutessaan löytääkin yhtyeen soitosta. Varsinkin Sonicia... Itse nostaisin vahvaksi sukulaissieluksi myös helsinkiläisen Sydän, Sydämmen, jonka akustispainotteinen ”vinohevi” tai ”kevyesti poukkoileva taiderocksynkeily” on yllättävän lähellä Laivueen maisemia. Neljän biisin näytteen avausraita Hahmot alkaa varovaisesti, mutta junnaus ja hienovarainen särö on kyllä mukana touhussa heti kättelyssä. Leevi Wuolion laulu on herkästi synkkää ja miedosti vinoa. Hommaa kasvatetaan kerroksittain raskauden lisääntyessä joka mutkassa, silti indierockia hevimpään homma ei kasva. Heleämpi Odottamaton vastoinkäyminen aamulennolla leijuu junnaillen hattarapilvissä, joihin pienet ilmakuopatkin iskevät hetkittäin. Lopuksi jyräillään kunnon syöksykierteellä. Vallan! tahkoaa samalla kasvavalla kaavalla ilman lauluosuuksia lähes kymmenen minuuttia, kun taas päätösraita Sulava Mehiläinen riekkuu punkisti lyhyen pyräyksen, junnaten mutta enemmän ryntäillen. Kyllähän tällainen meuhka aina minulle putoaa! Hyvähyvä!

Ilkka Valpasvuo

Rightslide: Bulletproof Mullet

Mitään kantria ei Rightslide soita, vaikka levynkannessa onkin Buffalo Bill ja levynnimessäkin mainitaan takatukka eli mulletti. Semmoista suoraviivaista, mutta kitaravaellusta harrastavaa katurockia hivenen melankolisella laululla on tämän Varkauden tukikohdakseen mainitseman viisikon soitto. Antti Tolvasen laulussa hivenen särähtelee fingelska, kahden kitaran ja rytmiryhmän soitto kulkee hyvin ja rokisti. Viisikon ensimmäinen demo todistaa kyllä, että soitto kulkee ja asennetta löytyy. Silti mitään sen erikoisempia ideoita tai hienouksia tältä kolmen biisin lätyltä ei vielä irtoa. Menevää, mollimausteista perusrokkia. Ekaksi näytteeksi ihan kelpo.

Ilkka Valpasvuo

Sultans Of Hell: Demo III

Ripeää punkrockia veivaava Sultans Of Hell perustettiin vuonna 2003. Tällä kolmannella demollaan Joensuulaisnelikko tahkoaa valitsemallaan tiellä hikisesti kolmen biisin verran. Aika suoraviivaista ja kiivasta touhu tuntuu olevan, mitään sen kummempia erikoisuuksia sävellyksistä ei irti saa. Hiki lentää, kitara rykii, tahti hakkaa kuin höyryveturi. Jarnon laulusta saa hyvin selvän ja kielikin on sieltä selkeämmästä päästä. Persoonaa tästä touhusta vain on melko vaikea kaivaa esiin, kun vastaavanlaista vääntöä sahaa varmasti satoja muitakin yrittäjiä. Perusasiat ovat kunnossa, nyt vaan entistä tarttuvampia sävellyksiä aikaan.

Ilkka Valpasvuo

The Einsteins: Predictability

Tamperelainen vuonna 2004 perustettu The Einsteins on näillä näkymin julkaisemassa debyyttilevyään ensi vuoden alussa. Kesällä nauhoitetusta biisimateriaalista viisi kappaletta on koottu bändin ilmettä esitteleväksi promoksi, joka saapui myös Desibelin arvioon.

Melko suoraviivaisesta autotallirokista on kyse, vaikka hommassa on tarpeen mukaan mukana poppia, punkkia ja jopa billyä. Ensimmäinen kappale Even More Potential Victim Of Crime kuulostaa raskaudessaan ja uhkaavuudessaan jopa Kometalta, mutta huomattavasti yksioikoisempaa touhu Einsteineilla on. Acid Fruit Candy Fish ei oikein missään kohtaa saavuta nimensä kaltaista mielenkiintoisuutta, vaikka onkin ihan hilpeä ralli. Rauhallisemman auvoinen Flourish eroaa sen verran paljon muusta materiaalista, että nousee esiin. Heleää ja melkoisen iloista keinuttelua. If You Touch Rosemary Brown palaa hivenen vauhdikkaampaan kaavaan, mutta melankoliaa on selkeästi enemmän mukana. Kitaristi-laulaja SP Nationin englanti töksähtää tässä muutaman kerran, vaikka muuten kieliasia onkin aika hyvin hallussa. Hervottomasti hytkyilevä päätösraita I Will Always Be Your Mule pistää kyllä hyvin tuollaisen kahjon vaihteen silmään, mutta jättää homman hiukan puolitiehen. Hyvää vinguttelua silti. Kokonaisuutena Einsteineilla on toki mukavan letkeä ja monia juttuja yhdistelevä kaava touhussaan, mutta ehkä hiukan voisivat päästää itseään enemmän irti? Hiukan hakee vielä.

Ilkka Valpasvuo

Vala: II

Nokialainen Vala on pitänyt parin vuoden luovan tauon jäsenten ”maanpuolustuksellisten velvoitteiden” takia, mutta nyt aiempaa lyhythiuksisempi yhtye on jälleen sorvin ääressä. Työn tuloksena on syntynyt neljän biisin mittainen julkaisu, joka vie yhtyeen soittoa aiempaa selkeästi popimpaan suuntaan. Viime kiekon tiimoilta heitetyt vertailut System Of A Downin suuntaan on siis syytä unohtaa, sillä Vala vuosimallia 2005 liikkuu pitkälti samoilla linjoilla Apulannan kanssa. Erityisesti toisena soiva Haavat hiljaa-kovaa-hiljaa rakenteineen on lähestulkoon suoraa apista, eikä seuraavana maisemaan tärähtävä Sanoista ja teoista juuri enempään pysty. Onneksi ensimmäisenä kuultava Maailma ja viimeisenä soiva Salaisuus uskaltavat sentään hieman rikkoa tätä kaavaa. Alku ja loppu ovatkin kiekon parasta antia, sillä reilusti rockaava Maailma ja metallisempi Salaisuus pystyvät selvimmin muodostamaan tyystin omaa kuvaansa. Soundit ovat aiempaa paremmin kunnossa, mutta sävellyskynässä olisi yhä teroittamisen varaa.

Mika Roth

Lukukertoja: 8781