Sinkut – Lokakuu 2006
Adamantra: For Ever
Tunerail Records
Kotimainen power-progemetal porukka Adamantra ei pidä kynttiläänsä vakan alla, vaan ilmoittaa ylpeästi olevansa vuoden kovin kotimainen proge-metal tulokas. Suuret sanat vaikuttavat aluksi tyhjyyttään kumisevilta, mutta kun kuusikon uutta sinkuraa pyörittää ahkerasti edestakaisin alkavat ne koukut, kuorot ja soolot toden totta vaikuttaa. Massiivisella nimibiisillä aukeneva reilun 23 minuutin mittainen progetaival pitää sisällään genren tärkeimmät pakolliset kuviot. Melodioiden ehdoilla etenevät sävellykset nousevat majesteetillisiin sfääreihin tarkoin harkittujen sovitusten myötä, eikä progebändien pahin vihulainen – kaiken piloille turvottava mammuttitauti – pääse missään vaiheessa tarttumaan teoksiin. Vokalistin komea ääni sopii tyyliin saumattomasti, vaikka laulu tahtookin jäädä liiaksi muun äänen alle.
Avauksena kuultava For Ever on uljas teos, mutta kiekon tarttuvin biisi on eittämättä toisena soiva Guilt, mistä on tarjolla myös minuuttia lyhyempi radio edit. Vauhdikkaampaa power-osastoa edustava Ungiven tuo vuorostaan aina tervetullutta vaihtelua suurien tunnelmien ja herkkien hetkien jatkumoon. Adamantra lataa sinkun saatteessa tiskiin kovia nimiä, kuten Dream Theater, Symphony X ja Rhapsody, eikä ollenkaan turhaan. Mikäli em. bändit miellyttävät ei ole syytä epäillä etteikö Adamantrakin kolahtaisi, ja mahdollisesti vielä oikein kovaa.
Mika Roth
Agent Kooper: This Ride
Turkulainen
Agent Kooper on tuoreella singlellään erinomaisessa vedossa. This Ride on täysin vastaansanomattoman letkeää, hyväntuulista punaniskarockia, sanotaan nyt vaikka
The Strokes kohtaa
Boomhauerin – reseptillä. Rennolla meiningillä etenevän sinkun kahteen biisiin ja viiteen minuuttiin ei masentavaa hetkeä mahdu, vaan bändi piiskaa itseään lämpimään svengiin, joka tarttuu olemattomiinkin lantiopohjan lihaksiin.
Laulupuolella
Robin Pahlman hoitelee osuutensa uskottavasti, ja onnistuu siinä sivussa kuulostamaan välillä jopa
Jim Morrisonilta. B-puoli
Empty Stage omaa mukavan vaivattoman fiiliksen ja pahuksen tarttuvan kertsin, pistäen ykkösraidankin vertailussa koville. Eihän Agent Kooperin musiikki toki erikoisuudentavoittelukilpailuissa palkintopallille kipuaisi, mutta näin lyhyemmässä mittakaavassa tietty omaperäisyyden puute ei paljon ehdi päätä vaivata. Bändi soundaa hyvältä ja biisit toimivat hienosti. Kiinnostavaa onkin nähdä, mihin yhtye tästä etenee: muotokieli on hallussa, joten koittaako seuraavaksi kokeilujen aika?
Toni Hietamäki
Dollhouse: The Rock And Soul Fever
Fast Freddie Productions
Ruotsalainen
Dollhouse soittaa likaista, energistä ja juurevaa rokkia
The Hellacoptersin,
Flaming Sideburnsin ja
The Bellraysin linjoilla. Nelikolla vinkuu kitarat, rytmiryhmä paukuttaa hiki päässä ja
Chris Winterin savuinen laulu revittelee mukavan rupisesti. Soundimaailma on todellakin melkoisen raaka, mitään turhia viilaamisia siitä ei ainakaan kuule. Lopputuloksesta on yritetty tehdä jopa vanhahtavan kuuloinen. Biiseissä menevyys tuntuu olevan avain. Onneksi myös tarttuvuutta löytyy eikä paahto syö myöskään melodioita. Parhaiten mieleen jää ehkä nimibiisi, kolmantena kuultava live-veto
The Worried Blues ei häviä laadullisesti studionauhoituksille, vaikka tyylilajiltaan onkin nimensä mukaisesti bluesimpi.
Hendrixiä on kuunneltu. Energisen rockin sarjassa oikein toimivaa settiä.
Ilkka Valpasvuo
Fragilehollow: Instant Pleasure
Tunerail Records
Tunnelmarockin ja voimallisen popmetallin välimaastoon sijoittuva
Fragilehollow on ehtinyt historiansa aikana julkaista jo muutaman eri kokoisen kiekon, mutta se lopullinen läpimurto on jäänyt helsinkiläis-ryhmältä sitkeästi puuttumaan. Uusi Instant Pleasure sinkku pyrkii muuttamaan tilanteen bändille edullisemmaksi väellä ja voimalla. Kuusihenkinen ryhmä kuulostaakin ensimmäisenä soivalla nimibiisillä harvinaisen elämännälkäiseltä, vaaralliselta ja vauhdikkaalta. Nämä ominaisuudet ovat vuosien saatossa nostaneet kuuluisuuteen mm. sellaisia bändejä kuin
HIM, Charon, Katatonia ja
Entwine, mutta Fragilehollow ei ainakaan vielä taida tehdä em. joukolle seuraa. Hittiaineksia osataan työstää, mutta biisistä puuttuu yhä se viimeinen kipinä joka saisi tulen roihuamaan rinnoissa.
Toisena soiva slovarihenkinen
Lonely kolisee selvästi ulos tontista, mutta ankkuriosuudelle jätetty Katatonia laina
Saw You Drown nostaa jälleen ryhmän osakkeita kohinalla. Musiikillista linjaustaan tarkastanutta ryhmää voi pitää lupaavana, joten piakkoin julkaistava pitkäsoitto saattaa tarjota vielä vaikka minkälaisia yllätyksiä.
Mika Roth
Incredible Nothing: This Is The Echo
Incredible Nothing julkaisi melko tasan tarkkaan vuosi sitten debyyttilevynsä
Temporary Insanityn, joka kaikkine grungevaikutteineen ja särökitaravalleineen muistutti enemmän kuin vähän
Nirvanan alakulorunttauksesta ja
Musen häiriöäänisestä meuhkaamisesta. Vertailukohdat eivät olleet toki huonoja, mutta silti yhdellekään bändille ei ole hyväksi leimautua liikaa tietyn tyylisuunnan edustajaksi.
Kun uunituoreen kahden raidan mittaisen singlen nimibiisi
This Is The Echo tärähtää ulos kaiuttimista käy pari asiaa äkkiseltään selväksi. Ensinnäkin Incredible Nothing, tai INC kuten bändi itseään nykyään tuttavallisemmin kutsuu, on keventänyt soundiaan ja ohentanut äänivalleja. Toisekseen vertailut grungepumppuhin ovat aikansa eläneitä, sillä trion musiikki liikkuu nyt lähempänä
Kentin tunnelmarockia. Muuttunut tyyli ei tarkoita kuitenkaan sitä, että INC olisi hylännyt juurensa. Tilanne on oikeastaan täysin päinvastainen, sillä ne elementit jotka tekivät ryhmän ensimmäisistä julkaisuista niin tehokkaita ovat yhä läsnä. Tarttuvat kitaravetoiset sävellykset, rosoinen laulu ja vuoristoratamaisesti vaihtelevat tunnelmat värittävät myös uusia biisejä.
Mika Roth
Jarkko Martikainen: Hyvää yötä, nykyaika / Elegia
Levy-yhtiö
Tämän singlen kumpikaan puoli ei anna kovin hyvää kuvaa
Jarkko Martikaisen toisesta soololevystä.
Hyvää yötä, nykyaika poikkeaa sanoituksellisesti levyn välittömämmästä linjasta, sillä se käsittelee yhtä Martikaisen poliittisista lempiaiheista, eli kehitysuskoa. Sinänsä hyvä teksti kyllä, ja musiikkiesitys on lähempänä levyn yleisilmettä - säkeistössä ilkeästi virnuileva kääpiömme lukee tekstiään pelkän kitaran tukemana, mutta reippaammassa kertsissä koko bändi rullaa.
Albumilta pois jätetty b-puoli
Elegia on sitten Jarkon oma versio hänen
Trio Niskalaukauksen levylle sanoittamastaan biisistä - siitä, missä on äiti ja viinaan kuoleva poika. Ilmeisesti Timppa-setäkin venyttelee äänijänteitään tässä, mutta hänen roolinsa on vähäinen, ja muuten Jarkko ja hänen kitaransa ovatkin yksin. Tämä laulu on ollut minusta aina aika korni, ja aivan näin pateettisissa pohjamudissa ei
Rakkaus-albumilla onneksi kynnetä. Tulkinta on kyllä pätevä, ehkä jopa "vahva".
Mikko Heimola
Jermaine: Snipers
Pirkkalalaisen, jokin aika sitten debyyttialbuminsa
Knives Out julkaisseen
Jermainen uusin single Snipers on taattua poprock-kaavan hyväksikäyttöä onnistuneessa muodossa. Snipers luottaa perinteiseen keitokseen vetävän kertosäkeen ja kuulaan laulun muodossa ja tekee kuuntelijansa onnelliseksi. On helppoa kuvitella festarikansa hyppimään tämän tahdissa riemusta kiljuen. Ehkä jo astetta vaikeampaa on kuvitella olevansa itse aivan yhtä pähkinöinä, kuin lukuisat indie-henkiset bändin omat hanipuppelit, mutta raikkaan kuuloista tavaraa on kyseessä silti. Kitarat soivat niin korkealta kuin matalaltakin, mutta ennen kaikkea kovaa, mikä lieneekin pääasia.
B-puolella jyräävä kappale
Powder Dry onkin sitten jo astetta heikompi Snipersiin nähden, mikä on kovin sääli. Olen ilmeisesti jollain lailla kieroutunut, koska toivoisin b-puolien sisältävän useimmiten sitä bändin rohkeampaa ja kokeilevampaa materiaalia – niitä kun on helpompaa saada mukaan juuri unohdetuille puoliskoille. Nyt Powder Dry tuntuu ehkä asteen verran liian monotoniselta ja turpealta sahaukselta ja haalenee väistämättä rivakan Snipersin rinnalla. Kahdella sanalla sanoen se kuulostaa tylsältä sävellykseltä.
Mikko Lamberg
Kardia: Älä ihan vielä
Mercury
Kardian
Älä ihan vielän intro ja kertosäe eivät jotenkin ole aivan samassa genressä. Raskas lattiaan iskeminen ja maukkaat kirkonkellotehosteet eivät jotenkin iske kertosäkeen suomipop hengen kanssa. Hieman samanlaista ongelma on heidän edellisen sinkkunsa
Neulansilmän kohdalla. Kardia kuulostaa siltä kuin
Neljä ruusua olisi kerrankin kytketty enemmän kuin yhteen vahvistimeen. Soitto pojilla kuitenkin on kohdallaan.
Rädyn lauluääni ja sanoitukset eivät vain jotenkin istu kontekstiin jossa riffivaikutteet kuulostavat
Panteralta. Kahden erilaisen elementin yhdistäminen on hyvä idea teoriassa, mutta käytäntö ei oikein istu. Kardia on hyvin tuotettua, mutta persoonatonta.
Otto Kylmälä
Katra: Sahara
Hyena Records
Klassisella naislaululla ryyditettyä oopperapop-rock-metallia esittävä
Katra on yhden naisen show, jota verrataan varmasti mielellään ja hanakasti
Nightwishiin. No tietty laulutyyli ei ole kenenkään yksityistä omaisuutta, eikä Katralla ole lopulta niin paljon tekemistä suuren musiikkivientituotteemme kanssa, kuin mitä ensimmäisillä kuuntelukerroilla saattaa uskoa.
Sahara on tarttuva hittibiisi, jossa useat toisistaan kovastikin poikkeavat elementit sulautuvat vaivatta yhdeksi tarkkaan hiotuksi kokonaisuudeksi. Suomenkielisistä lyriikoista löytyy riittävästi mystisyyttä ja tenhoa, ilman että tarinointi kuitenkaan sortuu missään vaiheessa mauttomiin ylilyönteihin. Soittopuoli on alan rautaisten ammattilaisten ansiosta vahvasti hallussa ja mitä itse lauluun tulee, niin Katra on neito paikallaan. Yhtälö toimii ja tuloksena on puhdasverinen hitti, joka ennakoi tulevaa debyyttilevyä. Singlen perusteella odotan todella suurella mielenkiinnolla pitkäsoiton antia.
Mika Roth
Lumo: Varo rakkautta
Poko
Suomenkielisen suomipopin ja –rockin tekstien taso on varmasti huonompi kuin koskaan. Minne katosivat
Leskisen, Röyhkän,
Syrjän ja
Nurmion kaltaiset runoilijat ja sanoilla leikittelijät?
Ultra Bran jälkeen eräät muusikot ilmeisesti luulivat että kaikesta voi tehdä ”lyriikkaa” ilman loppusointuja.
Lumo on yksi tämän liikkeen lippulaivoja. Toki täysin kelvotonta roskaa Lumo ei ole. Edellinen sinkku
Siivet selkään saan, on ehdottomasti parempi taidonnäyte lyriikan ja varsinkin sovituksen saralla. Samanlaista raikkautta ja viuluilla eteenpäin puskevaa menoa olisi kaivannut myös kappaleisiin
Varo rakkautta ja
Haavoja. Molemmat ovat kuitenkin melko tasapaksua kamaa. Tekstiviestin saamisesta ei nimittäin vielä saa oikein kunnon kansallisromantiikkaa.
Otto Kylmälä
Million Dollar Beggars: Gone With The Flow
Tunerail Records
Kaksikymmentä vuotta sitten asiat olivat paljon, paljon paremmin kuin nykyään – ainakin mikäli
Million Dollar Beggarsia on uskominen. Tuolloin näet tehtiin kuuleman mukaan maailman parasta heavyrockia, kun
Skid Row, Mötley Crüe, Bon Jovi, Def Leppard, Cinderella ja kumppanit olivat vielä nuoruutensa voimissa. Niinpä yhtyeen neljän biisin mittainen debyyttisingle käy läpi kultaisen 80-luvun ”suurten mestarien” maailmaa.
Napakasti etenevät biisit, törkeän tarttuvat kertosäkeet ja kerrasta päähän soimaan jäävät melodiat erottivat aikoinaan
Jon Bongiovin ja
Nikki Sixxin tuhansista muista kappaleiden rustaajista. Ikävä kyllä ainakaan tämän ensisinkun valossa seitsemän rock´n´roll urhon muodostamasta Million Dollar Beggarsista ei löydy vielä vastaavaa lahjakkuutta. Kiekon siivuissa on toki tarttumapintaa, mutta pieni lisäimu ei olisi lainkaan pahitteeksi. Tekniseltä puolelta tarkasteltuna lätystä ei löydy moitittavaa, joten ei muuta kuin hittikynää vaan teroittamaan ja uusia ässäbiisejä rustaamaan. Tiedä vaikka kovalla työllä vielä irtoaisikin se kovasti hamuttu miljoona dollaria...
Mika Roth
Sara: Vielä muodostan varjoni
Universal
Saran
Vielä muodostan varjoni lukeutuu sarakkeeseen ”hyvänkuuloinen raskas pop”.
Jorma Korhosen ohut, mutta persoonallinen lauluääni kuulostaa hyvältä varsinkin kertosäkeessä. Tämän kaltainen melodinen laulettavuus onkin heille varmasti hyvä valttikortti. Kappale kantaa hyvin itsensä, sortumatta typeriin kliseisiin ja vaihtelevia osioita on riittävästi. Sinkulle olisi toivonut myös toista kappaletta Vielä muodostan varjoni seuraksi. Yksi kappale ei kuitenkaan kerro koko totuutta yhtyeen kyvyistä saatikka heikkouksista. Siitäkin huolimatta, plussan puolella ollaan - ehdottomasti.
Otto Kylmälä
The Cyan Velvet Project: Passive Attack
Poko
Tamperelaisen goottimetalli-elektro-rock -kokoonpanon
The Cyan Velvet Projectin tuorein sinkku
Passive Attack ei yllä aikaisemman sinkkulohkaisun tasolle.
City of White Lillies jyräsi raikkaasti eteenpäin höystettynä
Marian naisvokaaleilla. Passive Attackin kohdalla tuotanto on jotenkin puuroutunutta. Kumpikaan lauluääni ei pääse oikein oikeuksiinsa ja vaihtelua tuovat väliosat puuttuvat melkein täysin. Sinkun b -puoli
Head That Wears No Crown on sitä vastoin hieman parempi. Kappale julkaistiin jo tosin omakustannedebyytillä
Retrogressionilla. Tunnelmoivan alun jälkeen bändi vetää iskevää groovea, josta alkaa jälleen jyräävä veto eteenpäin. Tällä kertaa laulu kuuluu paremmin ja osiot eroavat toisistaan paremmin. Yhden kappaleen sinkkuna kokonaisuus olisi ollut vajanaisempi, mutta kaksi kappaletta tuo eheyttä. Kelpo kokonaisuus, mutta ei yllä valkovuokkokaupungin tasolle.
Otto Kylmälä
Valvomo: Ensimmäinen kaiken ottaa
Mercury
Kesän ylivoimaisesti markkinoidumman ja suuria massoja (v)ihastuttaneen
Mikä kesä –kappaleen jälkeen
Valvomo pukkaa heti uutta ulos.
Ensimmäinen kaiken ottaa ilmestyi syyskuun alussa eli heti kun syksy oli virallisesti alkanut ja kaikki kesäbiisit asetettu soittokieltoon. Valvomo yrittää ottaa uudella kappaleellaan hieman kantaa ja vastustaa epäoikeudenmukaisuutta. Lopulta bändi kuulostaa hieman ylipirteältä seurakuntatalon nuorisobändiltä. Melodisesti sormea heristäen ei useimmiten listoille kavuta. Kappale on kuitenkin suhteellisen menevä ja harmiton rallatus, joten eiköhän ihmiset tämänkin tahtiin tanssi.
Otto Kylmälä
Lukukertoja: 8764
