Tuvalu, Mesmer, Apples of Idun

Urho Kekkosen kadulla riitti perjantaina taas vipinää. Tavastian puolella esiintynyt Suburban Tribe veti luonnollisesti väkeä paikan päälle, mutta allekirjoittaneen matka vei tällä kertaa kyseisen klubin alakertaan, eli Semifinalin puolelle. Astetta vaihtoehtoisempi ilta oli tarjoava kolme eri orkesteria, joilla jokaisella on oma uniikki näkemyksensä täydellisen soundin rakenteesta.

Varttia vaille yksitoista odottelu muuttui kuunteluksi, kun illan ensimmäinen yhtye, turkulainen Apples of Idun, nytkäytti settinsä käyntiin. Tässä vaiheessa väkeä oli paikalla vielä niukasti ja kun vokalisti Eetu Moisio onnistui kaiken kukkaraksi kaatamaan oluensa ensimmäisen biisin aikana, olivat herran fiilikset matalalla. Harmistuminen ei silti heijastunut Moision esiintymiseen negatiivisesti, sillä vokalisti harppoi halki keikan pitkin lavaa, kuin liian pieneen häkkiin joutunut kissapeto.

Niukassa valossa esiintyneen Apples of Idunin musiikki rakentui valtavirroista poikkeavalla tavalla koskettimien, basson ja elektronisen rumpusetin luomista osasista. Moision hiljaisesta kuiskailusta suoranaiseksi huudoksi ulottuva laulu nousi useimmiten päärooliin, jota basisti Jouni Korhonen ja kosketinsoittaja Mikko Korhonen tukivat häntä silloin tällöin taustalauluillaan. Kappaleiden mantramainen eteneminen oli lähestulkoon hypnoottista, kun seesteiset suvannot ja raivoisat hetket sulautuivat yhdeksi esitykseksi. Jonnekin industrialin ja elektron määrittelemättömään välimaastoon sijoittuva musiikki tuntui saaneen vaikutteita sellaisilta vanhemman polven nimiltä kuin Gary Numan, Front 242, Pankow ja Oomph! Kaikesta retrohenkisyydestä huolimatta myös tuoreemmat konetuulet olivat kuitenkin aistittavissa ja parissa kappaleessa meno äityikin suorastaan Matrixmaiseksi.

Reippaammin etenevillä raidoilla yhtyeen onnistui pitää langat tiukasti käsissään, mutta parissa hitaammassa siivussa jännite tahtoi purkautua pahemman kerran. Vika ei tosin ollut niinkään itse kappaleissa, vaan enemmänkin niiden esitysajankohdassa ja paikassa. Helsinki kun ei ole mikään Berliini – EBM:n vahvoilla seuduilla Keski-Euroopassa tämäntyyppinen teollisuuspainajainen löytäisi varmasti enemmän ystäviä.

Illan toinen orkesteri Mesmer jatkoi aloitusaktin tavoin kokeellisen koneellisilla linjoilla. Tällä kertaa lauteilta löytyi tosin myös kaksi kappaletta kitaristeja ja rummutkin olivat malliltaan ns. perinteiset. Kosketinsoittaja/konevastaava oltiin sijoitettu lavan keskelle ja eteen valokeiloihin, muun ryhmän viipyessä enemmän varjoissa. Moinen ratkaisu oli toisaalta ihan ymmärrettävä, sillä Mesmerin musiikki rakentui suurelta osin juuri käsiteltyyn ääneen, koskettimiin sekä koneosastoon.

Parin vuoden takaisella Sugar Sermon debyytillään bändi kuulosti vielä Dead Can Dancen, Pink Floydin ja Massive Attackin onnistuneelta yhdistelmältä, mutta taannoin julkaistu seiskatuumaisen sinkku Subutex Willer on vienyt ryhmän ilmaisua jälleen uuteen suuntaan. Kyseisellä sinkuralla Mesmer kuulostaakin jo etäisesti 22 Pistepirkolta, mikä ei ole välttämättä lainkaan huono asia.

Suurin osa setistä oli kuitenkin psykedeelisen rockin, usvaisen konepopin ja triphopahtavan fiilistelyn yhdistelmää, groovaavamman kitararockin jäädessä lapsipuolen asemaan. Minimalistisilla keinoilla saavutettiin monessa kappaleessa maksimaalinen tulos, kun sävellysten ideat saivat riittävästi tilaa ympärilleen. Jotta touhu ei menisi täydeksi utuiluksi oltiin sekaan heitetty myös pari vauhdikkaampaa raitaa, kuten em. Subutex Willer ja jälkimmäisenä encorena kuultu raivokas rockluenta, joka toi intensiivisyydessään mieleen jopa The Piper at the Gates of Dawnin aikaisen Pink Floydin.

Mesmer sai vedettyä väkeä estradin eteen jo hyvissä ajoin ennen keikan alkua, joten kyseessä oli selvästi odotettu tapaus. Keikan aikana rohkeimmat yleisön edustajat intotuivat jopa tanssaamaan villisti, eikä lavallakaan näyttänyt olevan kovin tylsää. Soittipa ryhmä vielä kaupan päälle pari encoreakin, kun kansa oli ensin metelöinyt riittävästi.

Ohjelman viimeinen osio käynnistyi kello yhden tienoilla, kun Tuvalu valloitti lavan ja aloitti oman osuutensa. Yhtyeen alkuvuonna julkaisema debyyttialbumi Pimeä saartaa meitä! on kuuntelukertojen myötä parantanut otettaan koko kuluneen vuoden, joten odotukset keikkaa kohtaan olivat korkealla niin allekirjoittaneella, kuin varmasti monella muullakin paikallaolijalla.

Tuvalun esiintymisestä muodostuikin lopulta todellinen kruunu hienolle illalle, sillä bändi ei tyytynyt ainoastaan toistamaan kappaleidensa levytettyjä muotoja, vaan se oli myös lähtenyt rohkeasti sovittamaan ja muokkaamaan biisejäan uusiksi. Niinpä monissa kohdin tutut sävellykset kulkivat ei-niin-tuttuja polkuja, mikä toi keikkaan ainutlaatuisuuden tuntua. Ensimmäisten numeroiden aikana äänenpaine oli tosin rahdun liian tukeva, mutta tuokin ongelma lähti korjautumaan keikan edetessä.

Illan muiden orkestereiden tapaan myös Tuvalu oli äärimmäisen tarkka soundeistaan. Niinpä roudaustauolla lavalle kannetut efektipurnukkalaudat olivat kooltaan jättimäisiä, sillä nelikko karsastaa suoraa konevoimaa. Efektejä käytettiinkin runsaasti, mutta erilaisilla äänillä pelaaminen ei päässyt missään vaiheessa sentään nousemaan itseisarvoksi. Annina Antinrannan vivahteikas laulu ja Antti Harmaisen vilkas kitarointi antoivat yhtyeen kappaleille uniikit kasvot, joita basisti Jussi Oskari ja rumpali Jussi Martikainen elävoittivät ennestään. Nelikon yhteissoitto olikin upeaa kuunneltavaa, kun albumin teräksenkovat ja rutikuivat soundit kääntyivät livetilanteessa entistäkin toimivimmiksi.

Debyyttilevyn materiaaliin tukevasti rakentunut setti taisi pitää sisällään suurimman osan kiekon yhdeksästä raidasta. Albumin alkupuolen ässäbiisit Irma Vep, Maanjäristys ja Kadotettu eivät olleet menettäneet live-versioina tippaakaan tehoja, eikä muissakaan tulkinnoissa ollut valittamista. Rankan setin jälkeen bändi vetäytyi hetkeksi pois hämäristä valoista, mutta kun taputus ei tahtonut laantua tarjosi ryhmä illan päätteeksi vielä kaksi encorea.

Näin päättyi perjantai-ilta, joka tässä vaiheessa oli tosin muuttunut jo vahvasti lauantaiksi. Tuvalun kadotessa viimeisen kerran lamppujen alta oli aika hengähtää hetken ja miettiä kaikkea koettua ja nähtyä. Illan antina oli siis kolme orkesteria, kolme näkemystä ja kolme erittäin tasokasta keikkaa. Tuvalu, Mesmer ja Apples of Idun jatkavat kimpassa kiertämistä pitkin syksyä harvakseltaan, joten mikäli vaihtoehtoisempi musiikki kiinnostaa, saattaa yhtye-kolmikon keikalla käyminen osoittautua todella viisaaksi vedoksi.

Teksti ja kuvat: Mika Roth