Pink Floyd: The Piper at the Gates of Dawn, 1967
28.07.2006
Lontoo 1965. Nick Mason, Roger Waters, Richard Wright ja Bob Klose kasaavat lainabiisejä soittavan rock-yhtyeen nimeltä Tea Set. Pian tämän jälkeen Roger Keith Barrett, joka jo tuolloin tunnettiin paremmin nimellä Syd Barrett, liittyy kokoonpanoon. Alussa Barrett vastaa toisesta kitarasta sekä laulusta, mutta nopeasti hän kasvaa myös ryhmän taiteelliseksi johtajaksi. Lähestulkoon kaikki bändin omat sävellykset ovat Barrettin käsialaa ja yhtye henkilöityy nopeasti tämän vetovoimaiseen persoonaan. Yhtyeen nimi vaihdetaan ensin muotoon The Pink Floyd Sound, josta kuitenkin pian tiputetaan pois etuliite sekä viimeinen sana. Kesällä 1965 Bob Klose eroaa ryhmästä, jonka jälkeen kasassa onkin se kaikkein legendaarisin Pink Floyd.
Nelikko Barrett, Mason, Waters, Wright julkaisee maaliskuussa 1967 ensimmäisen singlensä Arnold Layne, jota seuraa muutamaa kuukautta myöhemmin toinen single See Emily Play. Nousujohteinen listamenestys, energisten live-esiintymisten nopeasti kasvattama ruohonjuuritason suosio sekä TV-esiintymiset tuottavat tulosta ja pian yhtye on jo äänittämässä debyyttialbumiaan. Eokuussa 1967 ilmestyy The Piper at the Gates of Dawn, jota vielä tänäkin päivänä pidetään yleisesti yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä debyyttipitkäsoitoista.
The Piper at the Gates of Dawn on ajan hammasta erinomaisesti kestänyt albumi, joka on jaettavissa ylimalkaisesti kolmeen eri jaksoon. Alun kevyemmät pop-rock kappaleet muodostavat eräänlaisen tien, jonka päästä keskivaiheen psykedeelisempi osuus ponnistaa valtaisana kaarena kohti taivaita. Viimeisen kolmanneksen vino ja lapsekas tarinointi tuo bändin jälleen takaisin maan kamaralle, mutta nyt kappaleiden pohjavireissä ja tunnelmissa on havaittavissa selvä alakuloisuuden leima – jotain tärkeää on joko jäänyt tähtien teille, tai sitten matka on opettanut enemmän kuin olisi ehkä ollut tarpeen tietää.
Pink Floydin settilistassa loppuun asti viihtynyt Astronomy Domine on toki majesteetillisen upea avaus tälle hienolle levylle, mutta todellinen helmi on toisena soiva, groovaavan vastustamattomasti kulkeva Lucifer Sam. Oudon Sam-kissan käsittämättömyydestä kertovassa biisissä onkin löydettävissä kaikki varhaisen Floydin vahvimmat puolet. Hassun hullunkuriset lyriikat, psykedeelisen popahtavasti poukkoileva rakenne, sekä tiiviisti otteessaan pitävä tunnelma. Nämä osaset luovatkin yhdessä jotain maagista – jotain joka löytää lopullisen muotonsa kuitenkin vasta Barrettin laulussa sekä kitaroinnissa. Fantasiamaailmoista aiheensa ammentavat Matilda Mother ja Flaming eivät yllä lähellekään moisia korkeuksia, vaikka etenkin jälkimmäisen biisin suloisen naivi lapsekkuus jaksaakin yhä viehättää.
Albumin toinen näytös alkaa, kun huuruisen space-henkinen instrumentaali Pow R. Toc H. maalaa tähdet, kuut ja mustat aukot äärettömälle taivaalle. Leikkisä lapsekkuus vaihtuu nyt aikuiseen kemikaaleilla vahvistettuun sekavuuteen, popmainen iloisuus jää skitsofreenisen harhailun alle, eikä syillä tai seurauksilla ole enää juurikaan väliä. Seuraavaksi kuultava Take Up Thy Stethoscope And Walk on vain lähinnä puolivillainen välisoitto, ennen kuin nerokas psyko-pop raita Interstellar Overdrive pääsee toden teolla irti. Tässä loistavassa hetkessä Barrettin johtama yhtye nousee jälleen potentiaalinsa ylle, eikä saavutettua lopputulosta voi kuin ihailla. Teosmaisen järkäleen syvyyksissä sykkiikin varhaisen Pink Floydin syvin olemus, jossa sääntöjen kahleet eivät voi vangita valoa nopeampaa ajatusta.
Levyn kolmannen jakson alussa kertoja laskeutuu jälleen kaukaisten tähtien joukosta alas maan kamaralle. Lapsekas The Gnome heittäytyykin taas täysillä satujen värikkääseen maailmaan, mutta tällä kertaa iloisen kuoren alla on kuultavissa myös outoa vinoutta sekä suoranaista surumielisyyttä. Haikea tunnelma jatkuu kun lausekkeitaan kiireettä summaava Chapter 24, sekä linnunpelättimen poloista sielunelämää tutkaileva Scarecrow soivat peräjälkeen. Erityisesti Scarecrown musta lohduttomuus saa todella pohtimaan elämän universaalia, loputonta ja ehdotonta epäoikeudenmukaisuutta. Loppumetreillään alati synkkenevä albumi saa sentään pirteämmän päätöksen, kun äkkiväärän Monty Pythonmaisesti tarinoiva Bike nostattaa herttaisella veivauksellaan väkisinkin hymyn huulille. Pistävien lyriikoiden lisäksi biisistä löytyy vielä vastustamattoman tarttuva pop-melodia, joka yksinkertaisessa nerokkuudessaan on jälleen oiva todiste Barrettin sävellyskynän mahdista.
The Piper at the Gates of Dawn koostuu siis omalla tavallaan kolmesta eri näytöksestä, joissa esitellään kolme sangen erityyppistä Pink Floydia. Tämän monitahoisen kolminaisuuden pystyi tuottamaan yksi erikoislaatuinen mieli, joka alkoi albumin tekemisen aikoihin kuitenkin rakoilemaan, sillä Barrettin herkkä psyyke ei kestänyt jatkuvaa huumeiden – ja erityisesti LSD:n – käyttöä. Pahenevat ongelmat ajoivat Barrettin lopulta ulos yhtyeestä, kun muu ryhmä kyllästyi miehen arvaamattomaan temppuiluun.
Näin surullisiin tunnelmiin päättyi siis eräs erikoisimmista luvuista psykedeelisen rockin historiassa. Barrett julkaisi eron jälkeen tahollaan vielä kaksi erinomaista sooloalbumia, kun taas Pink Floyd kasvoi vuosien varrella miljoonia myyväksi proge-rock jättiläiseksi. Kumpikaan puoli ei kuitenkaan tavoittanut enää missään vaiheessa sitä 60-luvun jälkipuoliskon Lontoon henkeä, josta kaikki oli kerran saanut alkunsa. The Piper at the Gates of Dawn onkin eräällä tavalla sen ensimmäisen Pink Floydin ainoa tuotos, albumi joka esittää kysymyksiä joihin jäljelle jäänyt yhtye ei pystynyt koskaan vastaamaan.
Mika Roth
