Tuvalu: Pimeä saartaa meitä!

Merceedes

Tuvalu, joka toissa vuonna julkaisi debyytti ep:nsä Mitä muut ajattelevat sinusta? höysteeksi melkoisesti huomiota saavuttaneen Dogma04 julistuksensa, on täällä taas. Kyseinen julistushan kielsi mm. levyn kappaleiden radiossa soiton sekä maksullisen mainostamisen, ja sama meininki jatkuu nyt myös esikoisalbumin kanssa. Eli ulkopuolista tuottajaa ei löydy, kaikki kiekolla kuultavat äänet ovat pelkillä bändisoittimilla tai laululla synnytettyjä, eikä soundeihin ole tehty minkäänlaisia korjailuja jälkikäteen.

Pimeä saartaa meitä! albumin teräksen kovaa ja melkeinpä rämisevän monotonista äänimaisemaa kuunnellessa ei voi olla miettimättä, josko ulkopuolinen tuottaja olisi sittenkin kannattanut ottaa mukaan. Toisaalta juuri näin tyly, tinkimätön ja siloittelemattoman raaka soundimaailma muodostaa merkittävän osan bändin identiteetistä, jossa tinkimällä miellyttäminen tai keskivertoratkaisuilla massojen kosiskelu on täydessä pannassa. Tuvalu onkin persoonallisilla valinnoillaan luonut täysin omanlaisensa version kasarihenkisestä kitararockista, jossa kaiku on voimakeino ja narisevan kuiva soundi vaikuttaa olevan itsestäänselvyys.

Antti Harmaisen joka paikkaan ehtivä, runsasefektinen ja luonteeltaan alati muuttuva kitarointi on yhdessä Annina Antinrannan värikkään, pistävän ja sanalla sanoen komean vokalisoinnin kanssa niitä tekijöitä jotka erottavat yhtyeen lukuisista muista vastaavista kokoonpanoista Tuvalun eduksi. Rytmiryhmä Jussi Oskari (basso) ja Jussi Martikainen (rummut) suoriutuu niinikään urakastaan moitteetta, mutta kitaran ilmoille sylkemät riffit ja melodiat, sekä Antinrannan piikikkäät sanoitukset tekevät biiseistä todella bändin itsensä näköisiä.

Lukuisista ja aiempaa rosoisemmista kulmistaan sekä metelöivästä ulosannistaan huolimatta yhtyeen musiikki on perusteiltaan sittenkin yhä reilun pop-pohjaista ja tarttuvaa kitararockia, jossa perusasiat ovat kohdallaan. Suurta draaman tajua heijastelevat lyriikat käyvät vuoroin vihaisen haastavasti silmille, vuoroin tarinat taas käpertyvät oman kurjan itsensä ympärille. Häpeilemätöntä paatosta, hetkittäin tavattoman ennakkoluulottomia – toisinaan taas typerryttävän naiveja ajatuksia, sekä niitä rohkeita soundillisia ratkaisuja – niistä on hyvä rock-levy tehty. Vaikka äänimaisema onnkin aivan vietävän raastava.