Relapse

Tammikuussa 2003 Relapse järjesti oman kaksipäiväisen sisäfestivaalin Philadelphiassa Yhdysvalloissa, jossa esiintyjälista muodostui luonnollisesti yhtiölle levyttävistä artisteista. Nyt festivaalista on julkaistu kahden DVDn paketti, jossa 10 yhtyeeltä on kultakin valittu neljä biisiä. Lisäksi mukana on bonusmateriaalia behind-the-scenes sekoiluista, haastatteluihin ja löytyypä vielä extrana neljältä muulta bändiltä kultakin 2 livepätkää. Niin ääni- kuin kuvapuoli on hoidettu ammattimaisesti ja 5.1 äänet ovat tukevat ja tasapainoiset. Keikat on kuvattu kunnon kamera-arsenaalilla ja kuvakulmia vaihdellaan mukavasti pitkin keikkoja.

Ensimmäinen levy keskittyy hieman raskaampaan ja rauhallisempaan mätkeeseen. Aloituksena kuullaan Bongzillaa, jonka setti – kuten uusi levynsäkin – osoittaa että bändi on huomattavasti terävämpi livetilanteessa. Raskasta mutta svengaavaa jyräystä pitkillä instrumentaaliosuuksilla. Toisena bändinä vuoron saa Alabama Thunderpussy, jossa vielä tässä vaiheessa vokalisointia hoiti nyttemmin eronnut Johnny Throckmorton. Nimestään huolimatta Virginiasta kotoisin olevan bändin juureva southern-juntta on piristävä poikkeus muuten metallisemmassa tarjonnassa. Cephalic Carnagen yksitotinen grindcore ei juuri vakuuta, mutta heti perään esiintyvä Mastodon kylläkin. Viime vuonna tuhdin Remission levyn julkaissut nelikko on Philadelphian keikalla todella kovassa vedossa. Myös yleisö osoittaa ensimmäisen kerran äänellään olevansa oikeasti elossa, ja etenkin basisti/vokalisti Troy Sandersia tämä näyttää kovasti innostavan. Ensimmäisen levyn päättää henkilökohtainen suosikkini Neurosis, jonka viimeisin albumi käänsi minut lopullisesti bändin faniksi. Jos valoshow on ollut aiempien ryhmien aikana hyvä, Neurosiksen omat lisäykset, sekä muu visualisointi tekevät siitä nyt miltei täydellisen. Täysin mustavalkoinen taltiointi yhdessä ruudulla vilahtavien kuvien kera vain vahvistaa jo muutenkin tiivistä tunnelmaa.

Toinen levy keskittyykin sitten nopeaan ja aggressiiviseen mättöön. Ensin on tarjolla Pig Destroyerin bassoton näkemys brutaalimmasta teknisestä grindcoresta, mikä ei kyllä vakuuta. Seuraavaksi vuoron saa vajaa vuosi sitten osuvasti nimetyn The Perfect Is The Enemy Of The Good levyn julkaissut Burnt By The Sun. BBTS ei väännä teknistä, h/c pitoista grindiään turhan hellästi, mutta silti bändi onnistuu luomaan musiikkiinsa niitä aina tarvittavia nyansseja – livenä BBTS onkin huomattavasti parempi kuin levyllä. Myös hiljattain lätyn julkaissut Today Is The Day jatkaa h/c – grind iltamia yhä äärimmäisemmissä merkeissä. Ryhmän pomo Steve Austin antaakin sanalle “häiriintynyt” ja ”ahdistunut” aivan uusia merkityksiä. Viimein coreilu taukoaa kun High On Firen rosoinen stoner-rock saa suunvuoron. Kovasti kitaristi/vokalisti Matt Pikeen henkilöityvän ryhmän on onnistunut löytää aivan omanlaisensa tyyli, mikä nostaa sen esille muuten raskaasti miehitetystä genrestä. Toisen päivän pääesiintyjänä toimiva The Dillinger Escape Plan onkin sitten aivan oma juttunsa. Juuri käsittämättömän loistavan Miss Machine levyn julkaissut, progressiivista hc/grind metal jazzia vääntävä bändi kääntää uuden vokalistinsa johdolla juhlakansan ihmispähkinöiksi ja hedelmäkakuiksi, eikä laulaja Greg Puciato tahdo millään pysyä lavalla vaan päätyy vähän väliä yleisön sekaan.

Bonuspuolella neljä yhtyettä esittävät kukin pienemmällä lavalla kaksi kappaletta. Daylight Diesin gootin makuinen doom erottuu muusta tarjonnasta muistuttaen alkuaikojen Paradise Lostia melkoisesti. Ensimmäisen kerran äänet osoittavat pientä huojuntaa/tunkkaisuutta, menetys tosin ei ole suuri. Kaiken metallin ja mekkalan keskellä 27 esittää rauhallista kitarointia naislaululla, siis mitä helvettiä? Erittäin raikas tuulahdus, vaikkakin täysin odottamaton – biisitkin ovat oikeastaan aika tarttuvia ja laulajattaren ääni on miellyttävän persoonallinen. Progressiivista instrumentaali metalli jazzia trio-pohjalta, onko sellaistakin olemassa? Kyllä vaan, Dysrhythmia edustaa tätä harvinaisempaa suuntausta oikein kunniakkaasti. Biisit ovat juuri niin kimurantteja kuin vain voi kuvitella, mutta tarttuvuutta löytyy silti rutkasti. Kinkerit päättää tällä kertaa sopivasti nimetty The End, jonka h/c grindcore sekoitus ei juuri eroa ison lavan isompien bändien vastaavasta. Ehkäpä juuri tämän takia ryhmä on yhä pikkulava-tasolla.

Lopuksi tarjolla on vielä nivaska backstage häröilyä ja haastatteluja, joiden avulla koko paketin mitta kasvaa yli neljän tunnin. Asiallinen kattaus kaikin puolin, DVDn valikot ovat karun puoleisia mutta toimivia. Kuvasuhde on kaikessa materiaalissa 4:3.