19.06.2004
Törnävä/Seinäjoki
Paljon edellistä päivää aurinkoisempi ja sitä myöten myös loppuunmyyty lauantaipäivä alkoi perjantain tapaan duurivoittoisella suomenkielisellä kitaroinnilla päälavalla Egotripin tahtiin. Hyvältähän se auringossa kuulostaa, mutta Desibelin osalta lauantain ensimmäinen kohde oli NYT -teltassa jumputtanut Giant Robot. Ennakkoon oletin yhtyeen ehkä hivenen sisäänpäinkääntyneenkin älykköelektron kärsivän isosta teltasta, mutta kaikkea kanssa. Urban Internationalilla käyntiin polkaistu keikka oli yllättävänkin orgaanisen kuuloinen, toki täytyy muistaa että Robotin livekokoonpanoon kuuluu kolmet sähköiset kielet, Kasio Rantalan koskettimet ja mikkimies Toivonenkin näppäilee sopiviin väleihin koneääniä. Tänään Toivonen keskittyi kuitenkin yleisön nostattamiseen, jossa sai vielä erinomaista apua Hossni Boudalilta. Keikan kohokohdaksi jäi omalta kohdaltani keskivaiheilla keikkaa soinut Dire Straits, esimerkiksi lopussa heitetty Helsinki Rock City ei saanut yhtä suurta liikettä aikaan. Iltapäivän ajankohdan huomioon ottaen yllättävän suuri yleisömassa hikoili rockaavan elektron tahtiin keikan alusta loppuun ja viimeiset vedot saivat yleisön jo melkoiseen hurmokseen. Best Matchin kaltaisia hitaampia taajamajunajumituksia ei montaa kuultu, vaan juna puksutti pääasiassa Intercitynä. Mainio herätys päivään! (I.V)
Surkeasti nukuttu jäätävä festariyö ei haitannut, kun Giant Robot päästettiin vauhtiin NYT-Teltan lauantai-iltapäivässä. Vaikka ulkona porotti kesäinen aurinko, oli jengiä pakkautunut teltan hämärään mukavasti. Alkuun muutamat ensimmäisen levyn kipaleet saivat innostumaan, mutta uudempi ja huomattavasti chillailevampi elektromeno ei sytyttänyt minua eikä jengiä täyteen bailaukseen. Bändillä oli kuitenkin kovasti yritystä iskeä festarikansaan muun muassa laulaja-räpäyttäjä Tuomas Toivosen edellisestä näkemästäni huomattavasti kasvaneella lavakarismalla. Vasta toiseksi viimeinen vanhan Crushing You With Style –levyn klassikko Helsinki Rock City nosti tunnelman korkealle. Ihan jees settiä Roboteilta pitkästä aikaa, muttei nyt niin parasta kuitenkaan. (N.K)
Seuraavaksi rauhallisesti leijuvia saippuakuplia. Kaiken vauhdikkaan festarirokituksen sekaan sopi erinomaisesti yksi Färsaarelainen mies- ja kitara -kokoonpano. Ujon runopojan ja kaupunkimenninkäisen risteymältä vaikuttanut Teitur esitti kauniita halikaa rakkaitanne -sonettejaan akustisella kitaralla tai vaihtoehtoisesti koskettimilla. Alun epävarmuudesta päästyään sympaattinen kaveri sai niin esiintymiseensä kuin välispiikkeihinsäkin rutosti lisää varmuutta. Miehen selkeä lauluääni oli peruskaunista kuultavaa eikä kappalemateriaalissakaan hirveitä heikkouksia noussut korvaan. Teiturin encoressa soittama Great Balls Of Fire ei lähtenyt rokkaamaan vaan oli hyvin Teiturmainen korvia hellivä silittely. Ei lainkaan hullumpi tuttavuus. (I.V)
Festivaalin tähän mennessä parhaaseen menoon päästiin Don Johnson Big Bandin mukana. Vaikka bändin livesettejä on tullut kehuttua yltiömäisesti jo vuosia, yllätti intensiivinen tunnelma jälleen. Näissä bileissä taidettiin rikkoa myös NYT-Teltan yleisöennätys, vaikka samaan aikaan päälavalla riehui Apulanta. Tommy Lindgrenin lavakarismassa on jotain todella ainutlaatuista; niin uskomattoman upeaa yleisön arvostamista, mutta samalla myös vaikuttavaa esiintymistä. Funkin hiphopit rytmit saivat jengin bailaamaan täydellä teholla. Tällä kertaa ei yleisöä kyykytetty vaan 10 000 ihmistä hyppi yhtä aikaa vaikuttavassa harmoniassa. Jah Jah Blow Jobin mixaus Ace Of Basen Happy Nationiin oli hupaisan toimiva ja encoren mieletön versio Shaggyn Mr. Boombastic:ista sai monet suut hymyyn. DJBB:n uutena jäsenenä nähtiin levareissa Teppo Mäkinen ja lopussa useampikin Giant Robot –hemmo käväisi vierailemassa lavalla. Raivoisat bileet kestivät puolitoista tuntia, eikä enempää tätä täydellisyyttä olisi jaksanutkaan. (N.K)
Keräsen veljesten ja Espe Haverisen "kakkosbändi" The Others soittaa hyvin othersmaisia sommitelmia omista arkiston aarteista rockin historian parhaiden palojen markkinoilta. P-K:n persoonallinen ääni luo aina oman taianomaisen tatsinsa soittoon, toki bändiä voi helpoiten kuvailla sanoilla "22-Pistepirkko särisevämmän rockimpana”... Sonicsin Psycho oli taas odotettavasti soittolistalla, ja kun muutaman kappaleen encorekin kuultiin, oli anti mitä parhain... Askon koskettimet ja vaihtoehtoisesti bassotaiteilu, Espen rummut ja P-K:n kitara ja ääni. Yksi festareiden maukkaimpia keitoksia.(I.V)
Provinssissa oli tänä vuonna kovempi meno kuin länsinaapurin Hultsfredissä. Näin ainakin julisti papinkauluksiin ja mustavalkoisiin pukuihin sonnustautuneen The Hivesin riehakas laulusolisti Howlin' Pelle Almqvist. Päälavan odotetuin rokkipotku oli kyllä jokaisen odotetun hetken arvoinen. Vajaan tunnin keikka nappasi yleisön haltuunsa viimeistään Main Offenderin kohdalla, oliko tuo nyt kolmas kappale... Odotetusti suurin hypetys ja bailaus irtosi Hate To Say I Told You So -hitillä, mutta juurikaan turhaa materiaalia ei keikalla muutenkaan kuultu.
Kahden biisin encore päättyi tuoreen Walk Idiot Walkiin ja yleisö oli suhteellisen pähkinöinä. Aurinkokin tuntui suitsuttavan rapiaa rokkia, josta Pellekin yleisölle huomautti. Pellen jatkuvan liikkeen lisäksi kitaristi pomppi monta kertaa lavan ulokkeelle poseeraamaan yleisölle. Ainoa harmistuksen aihe olikin, että Ruotsin poijat olivat festarilla selkeä rokkihuipennus... eli mitä The Hivesin jälkeen? (I.V)
The Hivesin varastettua parhaan keikan tittelin oli aika heittäytyä Airin tunnelmointiin NYT-Teltalla. Mielettömien päälavan pogoilujen jälkeen kaipasi muutamaa rauhoittavaa, jotta olisi päässyt siihen transsiseen tilaan, jossa teltallinen jengiä tuntui olevan ehdittyämme psykedelia-poppailuihin mukaan. Pikkuhiljaa ranskalaismiesten Jean-Benoit Dunckelin ja Nicolas Godinin syntikat alkoivat iskeä ja pientä transsiin vaipumista tuli koettua. Live-settiin oli otettu mukaan rummut ja välillä lavalla nähtiin akustista kitaraa ja bassoa. Jokaisen biisin jälkeiset huumaavat ablodit herättivät kuitenkin ihmettelemään mitä oli tapahtumassa. Oliko jengi saanut jonkinlaisen joukkoheräämisen? Jos edellinen keikka ei olisi ottanut minua, olisin myös saattanut saada herätyksen, mutta ei nyt, ei tässä tilanteessa. Reilun puolen tunnin rauhallisen chillailun jälkeen siirryttiin hieman vauhdikkaampaan ja jammailevampaan osastoon, mutta rauhallisuus oli yhä vallitsevassa osassa. Keikka tuntui olevan suurimmalle osalle porukasta mitä täydellisin, mutta encoreja ei harmillisesti kuultu. Erään transsiin vaipujan mietelmät keikan aikana olivat mä oon kaikkee, mutta en kuitenkaan mitään. Tällaista siis Air voi saada aikaan. (N.K)
Provinssin ahtaimmat tunnelmat koettiin HIM:in kesän ainoalla Suomen vierailulla. Päälavan edusta oli pakkautunut täyteen viimeistä riviä myöden ja täysin valkoinen taivas nosti tunnelmaa puolen yön aikaan. Keikalla kuultiin kattavasti biisejä koko bändin historian varrelta keväällä ilmestyneen kokoelmalevyn tyyliin. Muutamia sykähdyttäviä kipaleita olivat jo vanhemmat ja viime aikoina harvemmin kuullut Poison Girl ja Chris Isaak –cover Wicked Game. Lavameno ei kuitenkaan ollut läheskään yhtä vauhdikasta kuin viime kesän Ruisrockissa. Hulluja välispiikkejä ei revitty tyhjästä ja elämää kommentoivista jutuista mieleen jäi vain vihamiehetkin pitävät toisiaan kädestä -lausahdus. ”Kaikille jotain” –tyylisellä keikalla suurimmat yhteislaulut kuultiin kuitenkin uusimman hitin Solitary Man aikana. Tulihan tämä vuotuinen HIM –kiintiökin taas täytettyä. (N.K)
Kuolleet intiaanit vetivät saarilavan takana olleella Zanzibar-lavalla voodoo-pakkopaita –showtaan HIMin keikan aikana. Sinne tänne poukkoileva soitto nosti hivenen mieleen alkuaikojen YUP:n, tosin siihen näyttävyyteen oli panostettu huomattavasti enemmän. Harmitti että bändin seuraaminen jäi nopeaksi käynniksi, mutta jollekin bändin tulevalle keikalle tulee varmasti mentyä näkemäni perusteella. (I.V)
Nyt-teltan tanssikekkerit viimeisteli energisen iloinen discopop-yhtye Scissor Sisters New Yorkista. Naislaulaja Ana Matronicin ja mieslaulaja Jake Shearsin vetämä show sai tahtia kahdesta kitarasta, koskettimista ja rummuista. Yleisilme oli hilpeä ja tarttuva, solistikaksikko oli mainiossa vauhdissa. Alun epävarmuuden jälkeen yleisökin pääsi juoneen mukaan ja tanssijalat pääsivät liikkeelle. Harmittavasti discoshown seuraaminen jäi kohdaltani lyhyeen, mutta korviin jäi positiivinen maku. (I.V)
Provinssirockin kovin keikka vuosimallia 2004 oli lauantai-illan päättänyt Magyar Possen musiikkimatka. Viulistilla ja sanoitta laulaneella solistilla vahvistettu Porin huminajunnailijaryhmä oli koskettavin, surullisin ja kaunein keikka, mitä rehellisesti olen koskaan nähnyt. Ja meikäläisellä noita nähtyjä keikkoja alkaa jo olla aika lailla. Sähkökielillä, rummuilla ja syntikoilla viisikko luo supermelankolista junnausta, joka kasvaa uneliaista huminoista raivokkaisiin pyörteisiin. En muista koskaan kokeneeni sekä kehon että sielun resonoivan Possen keikan tavalla, aloin lähes hysteerisesti itkemään jo kolmannen kappaleen kohdalla. Käsiä pisteli kuin sähköpurkauksilla, vatsaan iski kramppeja... osansa reaktiooni voi tietysti olla väsymyksellä ja kellonajalla... ei kuitenkaan päihteillä. Valtava esitys! (I.V)
Tsekkaa Provinssiperjantain anti. Niin ja sunnuntain.
