Sauna Open Air - lauantai

Sauna Open Airin kolmas ja viimeinen päivä tarjosi edellisiin päiviin verrattuna kaikkea hiukan enemmän. Sää oli aamusta asti aurinkoinen ja se myös pysyi sellaisena miltei koko päivän. Lauantain seitsemän yhtyettä tarjosivat määrällisesti festivaalien suurimman musiikkiannoksen ja kun viimeinen päivä oli kaupan päälle vielä loppuunmyyty, alkoi ilmassa olla todella suuren musiikkijuhlan tuntua.

Päivä polkaistiin käyntiin jo puoli kolmelta, kun helsinkiläinen rock- / metalli-ryhmä April aloitti meuhkaamisensa pienellä lavalla. Viisimiehinen yhtye laittoikin oitis bileet pystyyn, mutta yleisö – jota tässä vaiheessa oli saapunut jo ihan mukavasti paikalle – ei intoutunut vielä kovinkaan riehakkaaseen juhlintaan. Monella vieraalla kun painoi vielä varmasti jaloissa edellisten päivien remuaminen. Modernia kahden kitaran, monivivahteisen vokalisoinnin, sekä idearikkaiden sovitusten värittämää melodista metallia rypistävä ryhmä ei kuitenkaan antanut periksi, vaan piti hauskaa loppuun asti. Kyllähän meuhkaa kuuntelikin mieluusti, mutta kirkkaaseen alkuiltapäivän valoon moinen ei tuntunut siltikään sopivan.

Aprilin alternative rockin ja asenne metallin välimaastossa poukkoillut rätke nosti parhaimmillaan mieleen sellaisia nimiä kuin Faith No More ja Machine Head, tosin Aprilin tapauksessa tuohon määritelmään on liitettävä vielä sanat Göteborg ja light. Huonoimmillaan yhtye kuulosti taas häiritsevän kevyeltä ja eksyksissä olevalta, onneksi noita heikkoja hetkiä ei osunut puolen tunnin settiin kovinkaan montaa.

Koska päivän kaksi ensimmäistä bändiä esiintyivät peräjälkeen pienellä lavalla, tuli Aprilin ja Ensiferumin keikkojen väliin väkisinkin pidempi tauko. Ensiferumin kannalta tämä paussi oli kuitenkin vain positiivinen asia. Sen vajaan puolen tunnin aikana mikä meni vaihtoa odotellessa alue täyttyi mukavasti juhlakansasta, jota valui porteilta tasaiseen tahtiin Eteläpuistoon.

Jos Ensiferumin äänipuolessa oli rutosti toivomisen varaa edelliskesän Wackenin keikalla, niin nyt soundit olivat vastaavasti huomattavasti paremmin kohdillaan. Petri Lindroosin laulu sai nyt riittävästi tukea kitaristi Markus Toivosen ja basisti Sami Hinkan puhtaista laulu-osuuksista, eivätkä kappaleet hävinneet teknisesti juurikaan levytetyille versioilleen. Myös Meiju Enhon koskettimet kuuluivat tällä kertaa riittävän selkeästi, niin rankemmissa runttauskohdissa kuin harvoissa seesteisimmissäkin osissa.

Ensiferumin folkahtava death-rypistys otettiin jo huomattavasti riehakkaammin vastaan kuin Aprilin rockaus. Etenkin hitaana biisinä sisään spiikattu Hero In A Dream kaahaus, sekä uudempaa tuotantoa edustava Tale Of A Revenge otettiin suorastaan avosylin vastaan, eikä yleisö nikotellut muidenkaan numeroiden kohdalla. Rankimmissa ralleissa meno äityi jo tyystin mahdottomaksi ja nähtiinpä keikan aikana jo jotain pitin tapaistakin lavan edustan aurinkoisella tantereella. Hyvästä live-meiningistään kuuluisa Ensiferum on harvoin kuulostanut näin tasapainoiselle, vaikka onkin keikoillaan poikkeuksetta taannut ensiluokkaisen tunnelman. Nyt kumpikin puoli oli kohdillaan, joten valittaa ei sopinut.

Monien pilkkaamasta maskiretkueesta koko kansan hirviörock lemmikiksi yhdessä Euroviisu-yössä muuttunut Lordi, käynnisti festivaalien kolmannen päivän ison lavan ohjelman kellon viisareiden osoittaessa varttia yli neljää. Koko iltapäivän hitaasti mutta tasaisesti täyttynyt festivaalialue alkoi monstereiden keikkaa odotellessa käydä jo todella ahtaaksi ja jonot sisääntuloporttien edessä kasvoivat aivan käsittämättömiin mittoihin. Moni olikin selvästi ottanut onkeensa järjestäjien ”Lordi täytyy nähdä edes kerran elämässä” mainoslauseesta.

Viimeisimmän The Arockalypse levyn reilusti lyhennetyllä introlla käynnistynyt keikka oli heti alusta lähtien puhdasverinen menestystarina. Kun ensimmäinen varsinainen kappale Bringing Back The Balls To Rock rävähti käyntiin tuhtien pyrojen ja jykevien pamausten saattelemana, oli kentäntäysi väkeä jo voitettu monsterirockin puolelle. Tästä eteenpäin setti olikin sitten todellista shown riemujuhlaa, kun lavalla nähtiin kaikkea mahdollista kehdosta sirkkeliin ja tykeistä tulipalloihin. Suurin yllätys oli kuitenkin itse Mr. Lordi, jonka laulu toimi huomattavasti aiempien vuosien keikkoja paremmin. Tästä oivana esimerkkinä oli törkeän hitahtava My Heaven Is Your Hell, joka taittui päähirviöltämme tällä erää oikein mallikkaasti. Suuri siipienavaus trilleri nähtiin puolestaan – yllätys, yllätys – Devil Is A Loserin aikana.

Yhtye vetäytyi yllättävän nopeasti pois lauteilta soitettuaan reilusti alle tunnin setin, mutta eivät hirviöt tietenkään lopullisesti karanneet vielä lavan takaisiin varjoihin. Riittävä määrä aplodeja ja encoret saattoivat käynnistyä pitkällä kosketinkuljetuksella, joka johti lopulta Would You Love A Monsterman? ässähitin alkuun. Kyseisen biisin päätteeksi rumpali Kita paiskasi kipinöitä syöksevät palikkansa rumpusettinsä ylitse, mutta nämä leimuavat kapulat eivät todellakaan olleet ainoat encoreissa tarjotut leiskahdukset. Myös päivän kenties odotetuin numero Hard Rock Hallelujah soitettiin kansalle vasta tässä vaiheessa. Väki menikin nyt täysin pähkinöiksi, kun Suomi-siliterin päähänsä napannut Mr. Lordi tarjosi massoille viimein sen makeimman herkun, mitä nämä olivat tulleet nauttimaankin.

Lordin valtaisiin mittoihin kasvaneen shown jälkeen olo oli miltei surrealistinen, kun Stam1na starttasi pienellä lavalla settinsä. Ei pommeja, ei liekkejä, ei edes paitoja. Ainoastaan neljä metallipäätä, jotka soittivat ilman mitään rekvisiittoja – nyt pelkän musiikin täytyi vain riittää.

Ja kyllähän se musiikin vetovoima sitten riittikin vallan mainiosti. Täyteen ahtautunut pienen lavan edusta lähti vellomaan välittömästi kun Lemin jalometallistit pistivät rähinä-vaihteen silmään. Selin yleisöön keikkansa aloittanut, mutta pian jo monitoreidensa eteen karannut hyökkäysvitja Hyyrynen – Olkkonen – Kangasmäki sai kaiken mahdollisen tuen rummuttaja Velinin patterilta. Jos yhtyeen luoma metakka oli melkoinen, ei yleisö jäänyt juuri tuumaakaan huonommaksi.

Ensimmäisessä varsinaisessa spiikissään hyväntuulinen Hyyrynen kyseli, josko väki oli nähnyt Lordin keikan. Stam1nalla ei kuuleman mukaan ollut ihan niin paljon pommeja tai rekvisiittaa kuin Lordilla – mutta lihaa, sitä tästä yhtyeestä löytyisi senkin edestä. Huteralla aasinsillalla tästä julistuksesta päästiin kysymykseen, että mikä mahtaa sitten kaataa lihan? No vastaus oli tietysti Viisi laukausta päähän, jota tuli lauteille bändin seuraksi karjumaan myös Diablon nokkamies Rainer Nygård. Tuoreelta Uudet kymmenen käskyä kiekolta kuultiin luonnollisesti kyseisen lanauksen lisäksi myös monia muita raitoja. ”Uusista biiseistä” parhaille kuulostivat messevän kokoinen Merestä maalle riffittely, sekä tylyn karu Likainen parketti, joka edustaa Stam1nan tuotannossa hyvinkin omanlaistansa suuntaa.

Koskapa Stam1nalle oli varattu esiintymisaikaa vain kolme varttia, alkoi aikataulu painaa jo nopeasti päälle, minkä takia keikka piti lopettaa selvästi ennen aikojaan. Eli kuten Hyrde asian ilmaisi puolen tunnin soiton jälkeen; ”nyt on sitten kolme biisiä aikaa, tai muuten waspin äijät tulee ja leikkaa pään poikki sirkkelillä”. Kukapa sitä päätönnä haluaisi loppufestareita viettää, joten Stam1na aloitti tämän jälkeen viho viimeisen syöksynsä, jonka aikana väki sai osakseen oikein nahat selästä kärväyttävän hevisaunan. Paha arkkitehti ja Kadonneet kolme sanaa kisasivat viime metreillä tasaväkisesti juhlituimman biisin tittelistä, mutta kisa taisi tällä kertaa päättyä ratkaisemattomaan tasapeliin.

Yhdysvaltalainen kasari-heavyrock legenda W.A.S.P. oli jo hyvissä ajoin onnistunut täyttämään ison lavan edustan fanilaumoillaan, mutta mikään tulenpalava kiire Blackie Lawlessin johtamalla koplalla ei tuntunut silti olevan. Kun väkeä oltiin seisotettu riittävästi homma rävähti aivan kuin varkain käyntiin, sillä bändi valloitti estradin ilman kenttätykistön patterin kokoista pyrohelvettiä – mikä oli oikeastaan vain positiivinen asia. Näin huomio saattoi heti alusta lähtien kiinnittyä bändin vahvimpaan alueeseen, eli laadukkaasti tehtyyn melodiseen heavyyn. Blackie Lawless, joka on jo vuosia ollut sama asia kuin W.A.S.P., johti joukkuettaan isännän elkein ja maestron ottein.

80-luvulla suursuosiossa paistatellut ja 90-luvulla pohjamutia ruopinut W.A.S.P. nauttii tällä hetkellä taas yllättävän suurta suosiota, mistä kiitos kuuluu wanhan liiton heavyn uudelle tulemiselle. Eipä sen puoleen, bändin repertuaarista löytyy hyvä nippu A-luokan biisejä, joista moni melodista metallia takova nuorempi yhtye antaisi varmasti vaikka soolokitaristinsa oikean käden.

Yhtyeen itsensä mukaan nimetyltä debyyttilevyltä herutettiin ilmoille sellaisia helmiä kuin I Wanna Be Somebody, L.O.V.E. Machine sekä Sleeping (In The Fire) . Hieman yllättäen vanha shokkipätkä Animal (Fuck Like A Beast) oltiin jätetty settilistasta kokonaan pois, mikä aiheutti yleisön seassa pientä narinaa keikan jälkeen. Toiselta pitkäsoitolta The Last Command, jota usein pidetään myös yhtyeen parhaimpana tuotoksena, mukaan oli kelpuutettu ainakin Wild Child, Widowmaker sekä encorena kuultu Blind In Texas. Myös näistä siivuista jokainen sai ansaitsemansa vastaanoton, kun nostalgian nälkäinen yleisömeri hoilasi vanhoja ralleja suurella tunteella.

W.A.S.P.:in ja erityisesti sen nokkamiehen energinen esiintyminen oli kaikin puolin positiivinen kokemus, vaikka yhtye ei lavashowhun panostanutkaan juuri muuten kuin jalkatyöllään. Lawlessin ääni kuulosti hämmästyttävän vahvalle ja bändi soundasi muutenkin huomattavasti paremmalta, kuin mitä jotkut ilkeät huhut olivat ehkä ennakkoon antaneet ymmärtää. Aivan nuoruusvuosien vimmaan tässä ei enää ylletty, mutta yhtä kaikki – esiintyminen oli varmasti odotettu tapahtuma yhdelle jos toisellekin paikalla olleelle sukupolvelle.

Seuraavaksi soittovuorossa oli viime vuoden lopulla timanttisen kovan Songs For The Sinners platan julkaissut Raahelainen Charon, joka sai kunnian soittaa viimeisenä bändinä vuoden 2006 Sauna Open Airin pienellä lavalla. Juhlaan sopivasti kasassa taisi olla samalla myös suurin yleisömäärä, mitä pienen estradin edustalla oltiin nähty näiden kolmipäiväisten kekkereiden aikana.

Rento ja positiivinen fiilis näytti vallitsevan niin yleisön kuin yhtyeenkin riveissä ja kun setti käynnistettiin uusimman albumin kiven kovalla aloitusraidalla Colder, ei alkuilta olisi voinut enää mallikkaammin sujua. Vokalisti J-P Leppäluotoa tuntui melkein naurattavan ja radikaalisti kampaustaan lyhentänyt kitaristi Lauri Tuohimaakin näytti vähintäänkin yhtä aurinkoiselle kuin kirkkaan sininen ja pilvetön taivas. Eivätkä ne muutkaan Charonit näyttäneet aurinkolasiensa takana ainakaan hapanta naamaa.

Parhaassa mahdollisessa festarisäässä esitetty tunnin mittainen setti keskittyi luonnollisesti bändin tuoreimpaan albumiin, jolta löytyykin runsain mitoin ässäbiisejä. Noista ässistä Deep Water, Bullet ja If tekivät selvintä jälkeä bändin fanirivistöissä. Myös vanhempaa materiaalia kuultiin tietysti jonkin verran, eivätkä varhaisempien albumeiden avausraidat Worthless ja Bitter Joy jääneet juuri nuorempia sisaruksiaan huonommiksi vetäisyiksi.

Charon on aina ollut luotettava live-esiintyjä, mutta viimeisen vuoden aikana tämä lakeuksien viisikko on saanut touhuunsa aivan uudenlaista lennokkuutta. Jos jokin pienen lavan esiintyjä olisi tänä vuonna ansainnut siirron päälavalle, se olisi eittämättä ollut nimenomaan Charon.

Lauantain pääesiintyjäksi kiinnitetty Twisted Sister sopi ison lavan kasari-heavyrock jatkumoon kuin tupeeraus tukkaan, joten Eteläpuiston kenttä alkoi nytkin täyttyä jo hyvissä ajoin tämän konkaribändin kannattajajoukoista.

Siinä missä W.A.S.P. nojasi vanhaan tuotantoonsa vain omien valintojensa kautta oli Twisted Sisterin tilanne hieman toisenlainen. Kun viimeinen uusi pitkäsoitto on julkaistu vuonna 1987 ei tuoreita kipaleita tarvitse juurikaan soittaa. Setti keskittyikin lähinnä bändin lyhyen, mutta sitäkin loisteliaamman kultakauden kiekkoihin You Can´t Stop Rock´n´Roll (1983), Stay Hungry (1984) ja Come Out And Play (1985), jolloin tämä räikeitä värejä ja ylilyöviä meikkejä suosiva ryhmä oli kaikkein tiukimmillaan.

Reilusti päälle tunnin mittaiseksi venynyt rock-spektaakkeli heittikin peliin suurimman osan tämän viisimiehisen rock-ikiliikkujan kovimmista hiteistä. Ainoastaan vanha coverirenkutus Leader Of The Pack jäi puuttumaan sirkuksesta, eikä sillä niin väliä kyllä tainnut ollakaan. Alkupuolella yleisön otsaan taotut The Kids Are Back ja You Can´t Stop Rock´n´Roll nostivat lämpöä, eivätkä Come Out And Play ja I Believe In Rock´n´Roll ainakaan missään nimessä jäähdyttäneet tilannetta. Tässä vaiheessa yhtyeen kitaristi Jay Jay French piti pienehkön puheen Pop Idols –ilmiötä vastaan, korostaen oikeiden bändien ja rehellisen uurastamisen ,sekä sen kautta tulevan todellisen voiton merkitystä. Jos tunnelma tästä tilittämisestä ehkä pari astetta viilenikin, sai pian soinut We´re Not Gonna Take It yleisön jälleen polttavan kuumaksi – ainakin siinä vaiheessa, kun Snider yltyi huudattamaan väkeä oikein olan takaa.

Keikan jälkipuoliskolle säästetty rumpusoolo ja bändiesittely saivat väriä, kun Snider jaksoi kehua myös estoitta Lordin Euroviisuille tekemää päivitystä. Jos herra Lordi oli paikalla, saattoi hänen korvansa muuttua yhtä punaisiksi kuin silmänsä moisesta vuodatuksesta. I Wanna Rock ja The Fire Still Burns tahdittivat näitä viimeisiä kiemuroita, jonka jälkeen Sauna Open Air vuosimallia 2006 oli saatu pakettiin.

Kolme päivää raskaamman musiikin nälkää tyydyttänyt tapahtuma onnistui erittäin hyvin. Joka päivälle oli löydetty oma teemansa ilman, että festivaalien pohjavire olisi kuitenkaan juurikaan muuttunut. Kun järjestelytkin toimivat moitteetta, jäi Sauna Open Air festivaalista erittäin positiivinen mielikuva. Siispä ensi vuonna uudestaan!

Voit palata tästä Sauna Open Air festivaalin torstaihin. Täältä löydät taas Sauna Open Air festivaalin perjantain jutun.

Teksti ja kuvat: Mika Roth