Pienet

Sinkut – Maaliskuu 2006

22.03.2006

Appendix: Pop Idols
UHO Production

Punk-legenda Appendix, jonka sinne tänne kiemurtelevat juuret ulottuvat aina 80-luvun alkuun saakka, on aktivoitunut jälleen pienen tauon päätteeksi. Yhtye julkaisi edellisen kerran uutta tavaraa kymmenen vuotta sitten, kun Suomineito -ep näki päivänvalon. Nyt tarjolla olisi kolmen biisin mittainen sinkku, eikä tässä vielä kaikki – revohka julkaisee huhtikuun ensimmäinen päivä ihan albuminkin, eikä kyseessä ole siis mikään aprillipila.

Pop Idols starttaa nimibiisillään jossa ruoditaan – arvaatte kyllä mitä. Kakkosraita Syyntakeeton ampuu EU:ta kovilla ja kohti, kun markkaa ikävöidään ja kursseille haistatetaan pitkät. Viimeisenä kuultavassa Oot niin muuttunut siivussa oman osuutensa saa sitten se siippa, joka tuntuu olevan niinikään suhteellisen syvältä. Näitä rosoisia tarinoita ryyditetään räkäisellä ja alkuvoimaisella soitolla, joka ei todellakaan ole mitään offspringiä tai blink-ykskasikakkos kevytpunkkia. Asianmukaiset vertailukohdat löytyvätkin herrain tapauksessa sieltä Sex Pistols – Clash osastolta. Appendixin räyhäämisessä on edelleen sitä todellista vetoa, eivätkä äijät tunnu ainakaan laimentuneen vuosien varrella. No, tässä ajassa riittää kyllä vitutuksen aiheita ainakin yhtä paljon kuin pari vuosikymmentä sitten.

Mika Roth

Kemopetrol: Planet
Plastinka

Enpä kyllä muistanut kuinka vahvasti elektro-pop-yhtye Kemopetrolin solistin Laura Närhen englanti tökkii. Yhtyeen neljättä albumia Teleportia sisään ajava single Planet esittelee entisen unenomaisesti leijailevan Kemopetrolin sijaan tiukasti tikittävän, miltei house-maailmaa tavoittelevan soundin, joka on toki kauniin melodinen, kuten ennenkin. Jos Närhi saisi tulkinnastaan karsittua pahimmat terävät kulmat, saisi biisikin varmasti rutkasti lisää sulavuutta. Nyt touhu maistuu hivenen väkinäiseltä. Henkilökohtaisesti tuo monotonisesti tikkaava tausta ärsyttää, biisi saisi varmasti enemmän tilaa hengittää jos sitä edes hiukan sävyttäisi. Aika perusralliksi jää...

Ilkka Valpasvuo

Kerho: Anniina
Pajula Records

Siitä on jo melkein kolme vuotta, kun Kerho julkaisi kovasti kohua ja debattia aiheuttaneen Oikku -ep:nsä. Bändiähän syytettiin tuolloin White Stripes plagioinnista, joka taisi tosin perustua enemmän yhtyeen puna-valko-musta vaatetukseen kuin itse musiikkiin. No, maailma ei ole koskaan ollut reilu paikka, ja tuo viisaus pätee vielä erityisen hyvin musiikkimaailmaan.

Kuluneen vajaan kolmen vuoden aikana puolet Kerhon jäsenistöstä on vaihtunut, kun laulaja-kitaristi Pauliina ja rumpali Saska ovat saaneet rinnalleen basisti Juhanan ja kitaristi Lassen. Myös levy-yhtiö on vaihtunut, mutta nelikon tyyli on pysynyt sentään suht ennallaan. Eli tuttuihin väreihin itsensä verhoava kerho soittaa edelleen särökitaravetoista punkkisrockenrollia, jossa kertsit tarttuvat ja tempo pysyttelee korkeana. Nimibiisi Anniina tarttuukin mukavasti korvista, mutta ”b-puoli” Potku ei kaikesta seksistisyydestään huolimatta saa viisaria värähtämään.

Single enteilee myöhemmin julkaistavaa albumia, joka tuleekin olemaan nelikon debyytti sellainen. Mikäli kiekolta löytyy lisää Anniinan veroisia vetäisyjä ei hätiä mitiä, eli sitä pitkäsoittoa odotellessa voi vaikka yrittää lohduttaa Anniinaa.

Mika Roth

Kwan: Diamonds
Universal

Neljättä pitkäsoittoaan sisään ajavasta Kwanista on enää vaikea mennä puhumaan minään hiphop-yhtyeenä, jos on voinut pitkään aikaan. Kahden biisin single esittelee yhtyeen, joka soittaa leijailevaa, mutta samaan aikaan kiivaasti vaaniskelevaa poppia, jossa on rockin särö ja uhkaavuus, popin keveys ja biisinikkari Pauli Rantasalmen ympärille rakentuvan Dynasty-kollektiivin bändien musiikissa taitavasti käytetty laajakangassoundi. Etenkin Diamonds-raidalla uhkaava tummuus on leimaava piirre. Huolimatta solistien Mariko ja Tidjan hienosta vuorottelulaulusta ei biisi nouse Kwanin hitteihin, vaan on pikemminkin kuin yksi The Rasmuksen hiukan mitäänsanomattomimmista viimeaikaisista tummuuksista. Toki kuulostaa Kwanilla parempana kuin mitä moinen kuulostaisi Rasmuksella... Haaveellisempi kakkosraita Trust You toimii hiukan paremmin, vaikka kaipaisikin hiukan enemmän potkua. Säröisen äänimaton kanssa Kwan ei vielä ole aivan timanttisessa terässä.

Ilkka Valpasvuo

Lines Of Leaving: It´s Not About Us Anymore

Tamperelainen Lines Of Leaving on kahden biisin singlellään hyvällä asialla. Sen lisäksi että yhtye pyrkii ottamaan kantaa ja nostamaan kissan pöydälle yhdessä yhteiskuntamme häpeällisimmistä epäkohdista eli asunnottomuudesta, lahjoitetaan kaikki singlestä saatavat tulot asunnottomien ja asuntoloissa elävien oloja parantamaan pyrkivälle yhdistykselle Vakituisesti vailla asuntoa ry. Kyseessä on siis eräänlainen mediatemppu, mutta hyvänlaatuinen sellainen. Eipä hommasta saatava julkisuus varmaan yhtyettäkään haittaa...

Musiikillisesti yhtye tarjoilee avausraidalla It´s Not About Us Anymore entistä säröisempää melo-poppia. Hommassa on sen verran vahvaa säröriffiä, että biisiä voisi rockiksikin nimittää. Tuttu dramaattisuus on tallella, mutta pienet riffipurkaukset ovat vaihtuneet jatkuvampaan karkailuun. Kakkosraita Hollow maalailee myös jylhästi tykittelevän särön tukemana. Tykittelevyys on saanut isompaa roolia, vaikka edelleen kyseessä on aika melodramaattinen pop.

Ilkka Valpasvuo

Los Bastardos: Viva Los Bastardos
Neverland

Rumia karvaisia miehiä Suomesta ei ole mikään kaikkein omaperäisin mainoslause eikä toisaalta varmaankaan kovin kaukana totuudesta. Muun muassa Peer Günt -rumpali Twist Twist Erkinharjun sisällään pitävä Los Bastardos huokuu kokemusta hikisen rockin kentältä ja se kieltämättä välittyy myös uuden yhtyeen ensimmäisellä sinkkujulkaisulla Viva Los Bastardos. Tarttuvaa rokkimeuhkaa tiukasti juoksevalla rytmiryhmällä ja karhealla laululla mutta myös koukukkaalla melodialla ja aika valoisalla kaavalla. Ei kyseessä sentään ole mikään maailmaa nyrjäyttävä megahitti, mutta hyvänkuuloista tiukkaa rock-junaa tuntuu olevan luvassa.

Ilkka Valpasvuo

Slow feat. Natalie Gardiner: Little By Little
Plastinka

Eteeristä latin-jazz taustaa kyllästettynä utuisella äänellä maalaavan nu-soul-solisti Natalie Gardinerin laululla. Siinäpä tärkeimmät osaset Slow:n tulevan Pronto! -levyn Little By Little-ennakkosinglellä. Slow on tietysti aiemmin DJ Slow -nimellä tunnettu Vellu Maurola, jonka musiikillisista näkemyksistä on tullut nautittua monissa yhteyksissä (mainitaan nyt Pepe Deluxe ja SlowHill). Tuleva levy tulee pitämään sisällään eturivin suomalaisia ja eurooppalaisia ääniä, tunnelmien vaihdellessa – jos saatteeseen on luottamista – voodooparatiisista rantalomalle ja sieltä lounge-funk-bileisiin. Tämä kyseinen single ainakin toteuttaa tyylikkään kahvilamusiikin tilausta erinomaisesti, voisin alleviivata sanoja cool, tyyni ja rauhoittavan vetoava. Gardinerin ääni on HIENO, latinalaisuus ei puske taustoissa pintaan liikaa... Ehkä toteutus on hiukan yllätyksetön, mutta pitää tyylistä takuuvarmasti kiinni omassa ”ketään loukkaamatonta äänitapettia” -sarjassaan.

Ilkka Valpasvuo

Sonicmind: Face Off

Tamperelainen Sonicmind rakentuu jäsentensä entisten metallibändien luomille pohjille, joten ei ole mikään ihme että touhussa maistuu mätke. Äijämäinen hevipaahto ja vääntö ei kuitenkaan ainakaan tällä kolmebiisisellä ole koko totuus. Nimiraidalla hommasta löytyy myös tummasti ja tuimasti vaeltavaa melodiaa, jonka kaunis kaari katkaistaan aggressiivisella mätkeellä. Solisti Lauri Lähdesmäen taito ei oikein tahdo kantaa kaikkein korkeampia kaaria. Tai ehkä ääni riittäisi, mutta kieli ei tunnu taipuvan. Kiivaasti junnaavaa soittoa jatketaan normaalin laulun lisäksi ärisevällä ruoskinnalla. Drive tuo mukaan tuplabasarin ja sankarihevimäisen poseerauksen. Bonusraitana kuultava Reflections kangertaa edellisiä pahemmin vokaaleissa, mutta liikkuu soitantonsa puolesta täydemmin, isolla jyrällä ja mukavan poukkoilevilla sivujuonteilla. Ihan mielenkiintoinen tuttavuus omassa raskaassa sarjassaan.

Ilkka Valpasvuo

Steen1: Terroristi
Monsp

Terroristi on kieltämättä letkeän reggaehtavana rallina yksi Steen1:sen parhaita tuotoksia. Sinkulta löytyy hitin lisäksi kaksi ennen julkaisematonta rallia sekä video Terroristin kanssa edelliseltä Varasta pomolta levyltä lohkaistusta Carosol Kid:istä. Graffittia seiniin ja pakoon pulssi kahtasataa lyöden... Ei ruokaa, ei aseita päästää kehiin Akli Serpentin tiputtelemaan ranskaa(?). Leipäjonot lyhentyy kun aseet alkavat laulaa, tiputtelee Stenkku, bassobiitti menee mukavan nasevasti, homma maistuu mielenosoitusmarssilta räppimuodossa. Illin melko rasittavasti vahvistama Yhtenä iltana humalassa avautuu aamuyön pohdiskeluilla. Ei kuitenkaan mitään superhienoja b-puolia tällä kertaa, aika perustäytettä.

Ilkka Valpasvuo

Suburban Tribe: Nothingness
EMI

Suburban Tribe on pienen tauon päätteeksi sulkeutunut jälleen studion uumeniin ja uutta albumia pohjustetaan tällä Nothingness singlellä. Sinkku ei tarjoa kuin yhden vaivaisen raidan, mutta sen valossa on silti todettava, että Subbarit ovat lisänneet rautaa tankoon oikein reilumman puoleisesti.

Nothingness iskeekin kimppuun sellaisella raivolla ja vimmalla, että moista ihan kavahtaa. Aiemmin enemmän esillä olleet koneet on nyt karkotettu jonnekin valtaisien kitaravallien ja massiivisten rumputulisarjojen taakse, josta ne pääsevät kurkistamaan vain kappaleen lyhyessä ja vaimeassa keskikohdassa. Tämä kaikki on onnistuttu tekemään vielä niin, että yhtyeelle ominainen melodisuus ei ole kärsinyt rahtuakaan.

Myrskyvaroitus on annettu ja tämän näytteen perusteella huhtikuun lopulla ilmestyvä Revolt Now! tulee räjäyttämään vielä pankin jos toisenkin.

Mika Roth

Turku Romantic Movement/Neil Leyton: Animals/Lie To Me
Fading Ways Finland

Turun Romantiikka teki Tehosekoittimet ja vaihtoi kieltä. Turku Romantic Movement jatkaa alter egonsa hyvin tallaamaa polkua potkivan rockin parissa. Kanadalaisen Neil Leytonin kanssa jaettu single on Leytonin levy-yhtiön Fading Waysin Suomen osaston ensimmäinen tuotos.

Turkulaisten avausbiisi Animals rokkaa ilmavasti lehmänkellon lähtölaskulla. Tarttuvaa ja bilettävää rock´n´rollia, kuten suomenkieliselläkin versiollaan parhaimmillaan. Sama rupinen meno jatkuu Generation Updatedillä, mutta selkeästi akustisemmin ja kiireettä. Jos ja kun Romantikot ulkomaille mielivät, palvelee kielenvaihto touhua hyvin ja vaikka mitään superhittiä ei tässä vielä pöytään lyödäkään, kuuntelee yhtyeen tuotoksia mielellään.

Leyton on lyönyt päitä yhteen Wildheartsin Gingerin kanssa ja liikkuu aika pitkälti samankaltaisen rockin parissa. Ehkäpä Niilo liikkuu hiukan Turkulaisia letkeämmin ja haikeammin. Lie To Me:n ollessa se kevyempi näyte lähtee Fires marssimaan tiukemmin, mutta hilpeästi. Vuorolaulu toimii kivasti. Molemmat aktit täytynee koittaa bongata livenä.

Ilkka Valpasvuo

Ville Leinonen & Valumo: Varpunen
Fonal

Ville Leinonen & Valumo julkaisee vuosia 1999-2006 yhteen nivovan kokoelman. Fonal puolestaan tarjoilee vinyylin ystäville ja etenkin alkupään Leinosen faneille seiskatuumaisen, joka pitää sisällään kaksi vuonna 1998 taltioitua sävellystä. A-puolen Varpunen pääsi myös kokoelmalevylle ja onkin sen kakkoslevyn komeimpia raitoja. Mandoliini- (vai balalaikka) juoksutus ratsastaa slaavilaisesti, kuin höyryjuna matkalla Siperiaan. Kääntöpuolen Hei sisareni maalailee vähintään yhtä melankolisesti mutta hiukan laahaavammalla kaavalla. Vaikka soundit ovatkin hiukan tukkoisia, se oikeastaan vain lisää tunnelman haavoittuneisuutta. Nimenomaan siitä kohtalokkaasta runopoika-Leinosesta pitäville faneille pakkohankinta.

Ilkka Valpasvuo

Wiidakko: 980 Ongelmaa
Perfection

Lahtelainen rokuviisikko Wiidakko soittaa menevää, samaan aikaan kohtalokkaan dramaattista ja valoisaa diskorokkia. Yhtyeen single pitää sisällään kaksi versiota nimibiisistä sekä yhtä lailla juoksevan Valomeri-kappaleen. 908 ongelmaa –raidan tahti on tiukkaa ja kitarasärö menevä heti alusta lähtien. Markuksen laulu taipuu ehkä liiankin voihkivaan draamaan ja kun herra laulaa että voisiko tyttö kiinnittää huomionsa hänen suurimpaan ongelmaansa, nostaa homman puristuneisuus hiukan hohhoijaa-hymyä huulille. Onneksi vain hiukan... Ei silti, kyllä Wiidakon kaava ihan mielenkiintoinen on – yhtä aikaa touhu rullaa sekä vauhdikkaasti että tunteella. Kyllähän tämä diskon lattialla varmasti jalkoihin liikettä saa. Valomeri alkaa hiukan samaan tapaan ujosti herkistellen kuin vaikkapa TV-resistori, mutta lähtee rullaamaan jylhästi, massiivisilla ja kiivailla neonvalokaarilla maalaillen. Kolmantena raitana soi koneinen versio nimiraidasta, joka liikkuu lähellä Boys Of Scandinavian kaltaista 80-lukuista konepoppia. Tämä bändi pitäisi nähdä livenä, sillä jos homma on lavalla edes hiukan sympaattinen, ovat bileet katossa.

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 10339