Poko

Nelihenkisen Helsinkijuurisen Kerhon Oikku –eepeen väritys nostaa punavalkoisine pintoineen mieleen lähinnä White Stripesin, mutta itse musiikki kuulostaa ehkä eniten Maija Vilkkumaalta. (Tuosta Stripesista sitten keskustellaankin pitkään ja hartaasti). Tosin kun Maija menee sanoituksissaan välillä todella syvälle, jää Kerhon sananiekka Pauliina pikkutyttöjen unelmiin (Prinsessa) ja vähän isompien tyttöjen päiväuniin (Paul Stanley). Joku nuolee mun selkää Mun sängyssä, pojan prinsessojen listalla odottaa jo Seuraava tyttö vuoroaan ja Valtteriilta pyydetään anteeksi, kun on suudeltu toista poikaa. Eli aika ihmissuhdekeskeistä, muttei kovinkaan syvällisesti.

Soitto sanojen takana on melkoista räimerokkia, ei kuitenkaan mitenkään laulua haastavasti vaan ikäänkuin pakollisena taustana. Vaikka laulaja-kitaristi Pauliina ja basisti Leena miellyttävätkin rokkipojan silmää, niin tulee mieleen, että yritetäänkö tässä tuoda esiin jotain Suomen White Stripesia? Ja vielä tuplana. Moista voisi todellakin levyn ulkoasun perusteella epäillä. Joka tapauksessa ihan White -kaksikon tasoista kamaa ei ole odotettavissa, eikä Kerho kyllä oikein tarttuvuudessa haasta edes Vilkkumaata. Voikin kysyä, että kenen idea on kansien väritys? Jos bändin, niin ei haittaa. Jos taas levy-yhtiön, niin haloo! Ei sillä että värityksillä nyt mitään yksinoikeuksia olisi, mutta ne mielikuvat...enkä ole todellakaan yksin mielipiteeni kanssa. Vaikka viiden biisin eepee onkin suhteellisen kuunneltavaa ja loppujen lopuksi ihan vetävää kamaa, ei se kyllä saatekirjeen kamat kaakossa joka jannun ja giltsin menomusaa! ja vuosisadan bileet -hehkutuksiin vastaa. Ainakaan minulle. Mutta mikä on sen Kerhokassin tarina?